Äänikirjasta jäävät puuttumaan monet tiedonvälityksen keskeiset keinot mutta samalla se avaa uuden väylän tiedonjanoisen yleisön tavoittamiseen. Kirjallisuudentutkijat Sanna Nyqvist ja Outi Oja keskustelevat tutkimustekstin muokkaamisesta äänikirjaksi ja jakavat hyväksi havaitut niksinsä.

Sanna:

Äänikirjan läpimurto Pohjoismaissa viimeisen viiden vuoden aikana toistaa historiasta tuttua kaavaa. Ensin kehittyy tekniikka, sitten lähdetään miettimään, mitä se voisi tarjota sisällölle. Miten kirjallisuus muuttuu, kun paperilta lukemisen rinnalle nousee äänikirjan kuuntelu?

Kysymystä on Suomessa pohdittu erityisesti kahden uhan kautta: on yhtäältä kannettu huolta siitä, miten äänikirja latistaa kirjallista ilmaisua ja toiseksi pelätty äänikirjoista saatavien niukkojen korvausten tekevän kirjallisuuden tuottamisesta entistäkin mahdottomampaa. On nimittäin jo ihmetyksen aihe, miten kirjallisuutta ylipäänsä nykymaailmassa kirjoitetaan, koska se vaatii niin paljon panostusta, että vain harva saa siitä mitenkään riittävän korvauksen.

Keskustelu äänikirjan mukanaan tuomista muutoksista on keskittynyt kaunokirjallisuuteen, vaikka olisi painavia – ja kiireellisiä – syitä pohtia myös tietokirjallisuuden asemaa äänikirjana. Joissakin tapauksissa äänikirja muuttaa tietokirjallisuutta paljon radikaalimmin kuin kaunokirjallisuutta. Monet tietokirjan, etenkin tutkimusperustaisen tietokirjan, perinteisistä tiedonvälityksen tavoista jäävät äänikirjasta pois. Äänikirjaan ei voi lisätä kuvitusta, taulukoita, eri tekstityyppejä ja varsinkaan lähdeviitteitä tai kirjallisuusluetteloita. Jäljelle jää vain narratiivi, jonka suhde tiedon lähteisiin tai kohteisiin saattaa hämärtyä.

Joissakin tapauksissa äänikirja muuttaa tietokirjallisuutta paljon radikaalimmin kuin kaunokirjallisuutta.

Itse näen, että äänikirja haastaa meitä tekijöitä miettimään uusilta kanteilta tiedonvälitystä ja lähteistä kertomista. Vaikka ajatus voi tuntua nurinkuriselta, ajattelen, että äänikirjalla on paljon tarjottavaa nimenomaan tutkimusperustaisen tiedon välittäjänä. Perinteinen tieteellinen teksti tuntuu olevan mahdollisimman kaukana äänikirjalta vaaditusta sujuvuudesta ja yksinkertaisuudesta, mutta äänikirjaformaattiin kirjoittaminen voi opettaa tutkijalle paljon viestin kirkastamisesta.

Tutkimuksen mukaan (Lindh & Hiidenmaa: ”Äänikirjojen kuuntelu osana lukemisen kulttuuria”, Kulttuurintutkimus 40, 2023) tiede- ja tutkimusperustainen kirjallisuus houkuttelee suurta osaa (58 %) äänikirjojen aktiivisista kuuntelijoista. Mutta onko suomeksi tarjolla riittävästi ja riittävän monipuolista tutkimusperustaista kirjallisuutta myös audiomuodossa? Ja miten lukijat löytävät sen, kun äänikirjapalveluiden algoritmit itsepäisesti suosittelevat kaikille samaa bulkkia?

Pyöriteltyäni näitä kysymyksiä mielessäni tajusin, että meillähän on käsissämme oivaa materiaalia, joka sopisi kokeilualustaksi tutkimustiedon muokkaamisesta äänikirjaksi.

Outi:

Äänikirjaprojektimme lähti tosiaan liikkeelle kokeilun halusta. Päätimme tehdä sarjalliseen äänikirjamuotoon osan tietokirjastamme Kirjalliset väärennökset – Huijauksia, plagiaatteja ja luovia lainauksia (Gaudeamus 2018; ks. Virpi Alanen, ”Häiriöitä kaanonissa”, Kritiikin Uutiset 2.5.2018). Viisi vuotta sitten julkaistu tietokirjamme kuuluu kirjallisuudentutkimuksen alaan, mutta se on kirjoitettu yleistajuisella, laajalle yleisölle avautuvalla tyylillä.

Meillä oli jo alusta lähtien sellainen ajatus, että voisimme tarjota uudessa formaatissa kirjamme mehukkaimmat palat eli kirjallisten väärentäjien tapauskertomukset. Yksi sarjan osa lähtee liikkeelle aina yhdestä keskushenkilöstä, joita ovat kansainväliseltä puolelta James Macpherson, Oscar Wilde ja Fabian Kastner. Suomalaisista kirjailijoista käsitellään V. A. Koskenniemen käännösjäljitelmiä, Mauri Sariolasta alkanutta kirjallisten väärennösten ketjua sekä Anja Kaurasen Pelon maantieteen tapausta.

Koska nämä yksittäiset luvut lähtevät liikkeelle yhdestä tapauksesta ja niissä pohditaan sitä kaunokirjallisen väärennöksen näkökulmasta, oli aika selvää, että niissä on sellaista kerronnallisuutta, johon lukija voi tempautua tunteenomaisestikin mukaan. Jos tutkimusperustaista äänikirjaa lähdetään tekemään, lienee selvää, että tekijöiden täytyy miettiä, miten ja millä keinoin tietokirja parhaiten avautuu lukijalle. Tarinallisuus ja henkilökeskeisyys ovat meidän projektissamme mielestäni keskeisiä lähtökohtia.

Me taisimme puhua myös true crimesta eli tosirikoskirjallisuudesta, joka on saanut suurta suosiota nimenomaan äänikirjoina. Valtaosa tosirikoskirjallisuudesta on elämäkerrallisia ja niissä keskeisenä konfliktina, tarinaa jäsentävänä generaattorina on rikos ja sen ratkaisu seurauksineen. Myös kaunokirjallisten väärentäjien tai sellaisiksi epäiltyjen tarina jäsentyy helposti väärennöksen paljastumisen ympärille.

Kirjoittamiseen liittyy tiedon annostelemisen tekniikka.

Kirjoittamiseen liittyy tiedon annostelemisen tekniikka. Dekkarikirjailijakaan ei normaalisti paljasta murhaan syyllistä heti alussa. Äänikirjaa suunnitteleva tietokirjailija ei voi olla kuin uutisen lukija, joka pamauttaa ensimmäisissä kahdessa virkkeessä, mitä, missä, milloin ja miksi tapahtui. Kun minä kirjoitin esimerkiksi Anja Kaurasen 1990-luvulla kohua herättäneestä Pelon maantieteen plagiaattiepäilystä, en tietystikään halunnut paljastaa heti ensimmäisten minuuttien aikana sitä, oliko Kauranen plagioinut vai ei. Tiedon annostelu nostaa verhoa vähitellen kuuntelijan silmien edestä, ja sen varaan voi alkaa rakentaa draaman kaarta.

Sanoit tuossa edellä, että äänikirjaformaattiin kirjoittaminen voi opettaa tutkijalle paljon viestin kirkastamisesta. Tiedon annostelemisen tekniikka on yksi olennainen keino, jolla viestiä voi kirkastaa. Aivan samalla tavalla kuin kaunokirjallisuutta kirjoittavan pitää miettiä, miten hän tarinansa kertoo, äänikirjaa kirjoittavan tieteentekijän täytyy pohtia miten-kysymystä; mikä on ydinsanomani? Miten ja millä keinoin saan sen välitettyä parhaiten kuuntelijalle?

Siinä missä väitöskirjan tekijät kasaavat esimerkiksi metodi- ja teorialukuihinsa kaiken tietämänsä faktatiedon, sitkeinkin äänikirjan kuuntelija lopettaisi kuuntelun viimeistään puuduttavia teoriareferaatteja kuunnellessaan. Ajattelen, että äänikirja täytyy jäsentää toisella tavalla kuin tieteellinen tutkimus. On mietittävä sitä, kenen näkökulmasta kirjoitetaan.

Äänikirja täytyy jäsentää toisella tavalla kuin tieteellinen tutkimus.

On mielestäni luontevaa, että äänikirjaksi kirjoitettu tietokirja, kuten meidän Kirjalliset väärennökset -sarjamme, pohjautuu yksittäistapauksiin, joiden kautta voimme kertoa jotain yleisempää kirjallisista väärennöksistä ilmiönä. Yksittäistapauksen kautta voimme rakentaa tekstiin draaman kaaren ja näin myös jännitteen. Näkökulmamme on kirjallisiksi väärentäjiksi epäillyissä henkilöissä ja heidän kirjallisessa tuotannossaan, mutta usein valaisemme myös muiden väärennöksiin kytkeytyneiden henkilöiden tarinaa.

Mitä sinä Sanna ajattelet tarinallisuuden vaatimuksesta, joka on tuntunut olevan kovasti esillä tietokirjallisuuden julkaisemisen kentällä viimeisen vuosikymmenen aikana? Pitääkö äänikirjan olla nimenomaan tarinallinen vai voiko olla muita kirjallisia keinoja, joita hyödyntämällä äänikirjan muotoon tehty tietokirja voisi menestyä?

Sanna:

Ehkä ensin pitäisi pohtia, mitä tarinallisuus tietokirjallisuuden yhteydessä tarkoittaa. Itse ajattelen, että tarinallisuutta voi olla eri asteista. Meillä on selkeästi yhden ydintarinan varaan rakennettuja tietokirjoja, mutta myös paljon tarinallisia keinoja, joita voi yhdistää erilaisiin tietokirjan rakenteisiin. Tällä hetkellä tarinallisuus on valtava trendi yleisessä tietokirjallisuudessa, mutta tieteessä ja tutkimuspohjaisessa tietokirjallisuudessa siitä on puhuttu vähemmän. Ei ehkä ymmärretä sitä, milloin ja miten tarina voi toimia tehokkaana tiedonvälityksen metodina.

Otetaan esimerkiksi argumentti, tieteellisen kirjoittamisen peruskeino. Argumenttikin on vahvasti tarinallinen elementti. Tutkija tekee paljon nimenomaan kertomisen näkökulmaan, järjestykseen ja aikaperspektiiveihin liittyviä valintoja muotoillessaan argumenttiaan. Hän rakentaa vastakkainasetteluja, rikastaa argumenttia esimerkein, käsittelee ensin yhden näkökulman, sitten toisen.

Uskon, että jos argumentin kertomuksellisuutta opetettaisiin yliopistoissa, meillä olisi laadukkaampaa tutkimuskirjallisuutta! Tutkijat osaisivat paremmin käyttää narratiivisia keinoja oman ydinviestinsä välittämiseen – ja osaisivat samalla paremmin hahmottaa, millaisin konstein muut tutkijat ovat argumenttinsa rakentaneet ja mitä he ovat ehkä jättäneet omassa kertomuksessaan huomioimatta.

Jos argumentin kertomuksellisuutta opetettaisiin yliopistoissa, meillä olisi laadukkaampaa tutkimuskirjallisuutta!

Äänikirjojen kuuntelijat selvästi suosivat omakohtaisia tai henkilökeskeisiä teoksia, joita on helppoa seurata, koska kirjan sisältö kiinnittyy vahvasti yksilöön ja hänen mieleensä tai tekemisiinsä. Toisaalta lukijoita viehättävät kertomukset, joissa mielenkiintoa pitää yllä tasapainottelu odotusten ja yllätysten välillä.

Kirjalliset väärennökset -äänikirja hyödyntää molempia kerronnan tapoja. Jokaisessa luvussa keskiössä on yksi kirjailija ja tietoa järjestelmällä olemme rakentaneet häneen kietoutuvien väärennösten tai väärennösepäilyjen tarinan. Tutkijataustaisuus näkyy siinä, että tarinoissa emme lähde revittelemään – keskiössä on kuitenkin laajempi ilmiö, kirjallisuuden tekijyys ja sitä määrittävä autenttisuuden vaatimus. Tarinat palvelevat ilmiön analyysia, eivät ole päämäärä itsessään.

Koska Kirjalliset väärennökset -kirjan luvut oli alkujaankin kirjoitettu tarinallisiksi, niiden muokkaaminen ääniformaattiin edellytti yllättävän vähän laajempaa muokkausta. Sen sijaan huomasin tekeväni paljon pieniä muutoksia kieleen ja kerrontaan. Se mikä toimii ongelmitta paperilla, saattaa aiheuttaa pulmia kuuntelevalle lukijalle.

Millaisia muutoksia sinä huomasit tekeväsi muokkausprosessissa? Koetko, että äänikirjan pitäisi tyylillisesti olla yksinkertaisempaa ja siksi ehkä latteampaa tekstiä kuin painetun kirjan?

Outi:

Todella mielenkiintoista tuo, mitä sanot argumenteista – että argumenttikin on vahvasti tarinallinen keino. Tottahan toki! Harvemmin olen miettinyt narratiivista tietokirjallisuutta argumentin näkökulmasta, vaan pikemminkin juuri draaman kaaren tai henkilövetoisuuden kautta.

Kun kirjoitin Kirjallisten väärennösten tapauksia äänikirjaksi, kaikkein eniten jouduin muokkaamaan kohtia, joissa oli yksityiskohtaisia sitaatteja. Esimerkiksi V. A. Koskenniemen tapauksessa kirjoitan siitä, miten V. A. Koskenniemi oli ominut ranskankielisiä runoja nimiinsä. Olin kirjaa kirjoittaessamme kirjoittanut yksityiskohtaista analyysia Charles Leconte de Lislen runon ja V. A. Koskenniemen runon yhtäläisyyksistä ja vertaillut siinä tekstejä tarkasti. Tällaista vertailua on oikeastaan mahdotonta tehdä äänikirjassa samalla pieteetillä. Oli siis pakko yksityiskohtaisen runojen vertailun sijaan referoida selvityksen lopputulosta. Tällaisessa tilanteessa lukijan täytyy sitten vain uskoa referoinnin lopputulosta, kun silmä ei näe, mitä korvalle tarjotaan.

Äänikirjaa varten tein runsaasti muokkauksia kieleen.

Äänikirjaa varten tein runsaasti muokkauksia kieleen. Yksinkertaistin kieltä esimerkiksi sillä tavalla, että purin toisinaan hankalan lauseenvastikkeen ja muutin sen sivulauseen sisältäväksi virkkeeksi. Toistin henkilön nimeä hän-pronominin sijaan. Selkäydintuntumalla mentiin, ja välillä luin ääneen sitä, mitä olin kirjoittanut. Tärkeää oli panostaa lukujen alkuun, ja niitä muutin aika paljonkin, jotta saisin ajettua kuulijan kunnolla aiheeseen sisään ja esiteltyä lähtökohdan.

Kirjallisten väärennösten henkilövetoisuus auttaa hahmottamaan tarinan etenemistä, rakentamaan narratiivia. Minun teksteissäni on myös selkeää kronologisuutta. Esimerkiksi Mauri Sariolaa käsittelevässä äänikirjaluvussa esittelen ensin häneen kohdistuneita plagiointiepäilyjä, joiden jälkeen kirjoitan Mauri Sariolan vaimon Tuula Sariolan ja hänen ystävänsä Ritva Sarkolan kirjallisesta yhteistyöstä. Luvun lopussa kerrotaan sitten ajallisesti myöhemmästä tapauksesta eli nokialaisen omakustannekirjailija Reijo Lyijysen Mauri Sariola -plagiaateista. Kun ajallinen jatkumo hahmottuu, tekstiä on helppo kuunnella.

Huomasitko Sanna sinä, että jouduit tekemään yksinkertaistuksia teksteihisi? Millä tavalla ylipäänsä lukijaa voi palvella parhaiten, kun tällaisessa äänikirjasarjassa pitää välittää myös tietoa?

Sanna:

Pohdin eniten kohtia, jotka edellyttävät laajempaa kontekstuaalista tietoa. Painetussa kirjassa tällaisia kohtia voi hyvinkin olla. Lukijalla on aikaa pysähtyä, ehkä koota tiedonsirpaleita omasta muististaan ja siten hahmottaa kokonaiskuvaa. Äänikirjan kuuntelija on äänen diktatuurin, siis hyvin konkreettisen saneluvallan alainen. Pohtimista vaativat kohdat solahtavat ohi samalla tahdilla kuin kirjan muutkin osat. Erityisen nopeasti silloin, kun kirjaa kuunnellaan puolitoista- tai kaksinkertaisella nopeudella, kuten monet äänikirjojen suurkuluttajat tekevät.

Äänikirjan kuuntelija on äänen diktatuurin, siis hyvin konkreettisen saneluvallan alainen.

Niinpä lavensin joissakin kohdissa taustoitusta eli tavallaan helpotin tekstiä, tasapäistinkin, jos niin haluaa tulkita. Tein myös melko systemaattisesti kahta muokkausta. Ensinnäkin lisäsin etunimiä, jotta olisi aina kristallinkirkasta, kenestä puhutaan ja jotta kuulijalla olisi muutama sekunnin murto-osa lisää aikaa prosessoida kerrottua tietoa. Keksin tämän keinon kuunnellessani Peter Englundin teosta Marraskuu 1942, jossa hän toistaa etunimiä paikoin mantramaisesti. Toiseksi pätkin pitkiä kappaleita lyhyemmiksi antaakseni äänikirjamme lukijalle Markus Niemelle väljyyttä tekstin jäsentelyyn. Äänikirjan lukijahan ei mitenkään ehdi tutustua tekstiin etukäteen, vaan se luetaan kylmiltään. Siksi on tärkeää, että tekstissä on mikrotaukoja riittävän usein.

Audiomuodon isoimpia haasteita tietokirjallisuudelle on lainausmerkkien näkymättömyys. ”Hipsuja” ei saa näkyviin luennassa, minkä vuoksi sitaattien alut ja loput on tuotava tekstissä näkyviin toisin keinoin. Pitkät sitaatteihin pohjaavat katkelmat, kuten vertaileva runoanalyysisi, eivät tosiaan toimi äänikirjassa.

Myös lähdeviitteiden tuominen esiin on hankalaa. Siksi olisikin olennaista antaa äänikirjan lukijalle tietoa siitä, millaiseen lähdepohjaan äänikirjana kuunneltava tietoteos pohjautuu. Ratkaisimme ongelman viittaamalla jokaisen jakson lopussa painettuun kirjaan ja e-kirjaan, joista ainakin jälkimmäinen on äänikirjapalvelun käyttäjällä helposti saatavilla. Mutta uskon ja toivon, että lähteistä kertominen tulee lisääntymään tietokirjallisuudessa, jotta lukijan olisi helpompi jo äänikirjaa kuunnellessaan arvioida tiedon laatua ja syvyyttä. Jos olisimme alun pitäenkin kirjoittaneet tekstiä audiomuotoa ajatellen, olisimme varmasti tehneet toisenlaisia ratkaisuja lähteiden ilmaisemisessa.

Viittasit aiempana hieman leikkisään ajatukseemme true crime -aspektista. On totta, että äänikirjalla lähdimme tavoittelemaan ehkä hieman eri yleisöä ja kevyempää otetta kuin painetussa kirjassa. Siksi jätimme kirjan teoreettisesti painavamman osan pois ja teimme analyysiluvuista äänikirjasarjan. Itselleni tuli muuten yllätyksenä, että tämmöisen sarjan jokainen osa todella käsitetään erilliseksi teokseksi – jokaisella on oma ISBN-numero. Julkaisuluettelo kasvoi siis yhtäkkiä varsin monella teoksella!

Sarjaformaatti tulee varmasti yleistymään niin kauno- kuin tietokirjallisuudessakin.

Sarjaformaatti tulee varmasti yleistymään niin kauno- kuin tietokirjallisuudessakin, koska se sopii hyvin kuunneltavaksi. Teos jäsentyy kuulijan mielessä eri tavalla sarjamuotoisena. Siinä on myös jotain palkitsevaakin, että saa aina yhden osan ”valmiiksi” ennen siirtymistä seuraavaan.

Kerronnallisesti sarjamuoto tarjoaa kirjoittajalle uusia työkaluja. Koko sarjan punainen lanka ei ehkä enää ole kerronnallinen vaan temaattinen. Episodimainen kerronta ja lukijan koukuttaminen lopun cliffhangereilla tai seuraavan jakson trailereilla epäilemättä yleistyy. Tällainen rakenne voi toimia myös paperikirjassa, sen osoittavat jo viktoriaaniset romaanit, jotka kirjoitettiin jatkokertomuksina lehtiin. Eli sikäli uusi teknologia vie meitä takaisin vanhaan!

Outi:

Olipa hyvä, että nostit esille enemmän vielä noita keinoja, joita äänikirjassa täytyy käyttää. Huomaan nyt itsekin, miten tärkeäksi koin henkilönimien – erityisesti etunimien – toistamisen, kun muokkasin tietokirjan käsikirjoituksesta äänikirjaa. Sinun esittämiesi keinojen listaan voisi vielä nostaa selkeät virkerakenteet. Kun luin itse ääneen tekstiäni, huomasin, että subjektilla alkava virke hahmottuu paremmin kuin se, että virke alkaisi joillakin määreillä.

Mitä tulee kerronnalliseen sarjamuotoon ja sen etuihin, ajattelen, että sarjamuoto auttaa myös tietojen omaksumista. Jos tottuu tietynlaiseen formaattiin, sitä on helppo seurata. Olen itse kuunnellut esimerkiksi 12 diktaattoria -podcastia Yle areenasta.

Diktaattori-podcastissa yksittäisten podien idea ja konfliktin siemen pohjautuu samana toistuvaan sarjallisuuteen ja ”moni kakku päältä kaunis” -tyyppiseen käänteeseen: mukavalta tuntuva johtaja osoittautuu aivan muunlaiseksi, kuin ensin on luultu. Toistuva formaatti auttaa minua lukijana seuraamaan kerrontaa. Myös podin välittämät faktat jäävät helpommin mieleen. Toisaalta minua on sitten ilahduttanut, jos muotoa jossakin osassa rikotaan. Ennakko-odotusten murtaminen on kaikkein hienointa ja mieleenpainuvinta!

Ennakko-odotusten murtaminen on kaikkein hienointa ja mieleenpainuvinta!

Olemme nyt kirjoittaneet paljon oman kokeilumme herättämistä tuntemuksista. Minulle tämä äänikirjaprojektimme on avannut tietä uudenlaisen kirjoittamisen pohtimiseen. Tykkään ylipäänsä miettiä sitä, millä tavalla vaikkapa kaunokirjallisuudessa käytettyjä kirjoittamisen keinoja voisi hyödyntää enemmän tietokirjallisuudessa. Aikakauslehtien henkilöjutuissahan suositaan sellaista kirjoittamisen strategiaa, jossa kirjoittaja-toimittaja itse kirjoittaa itsensä ja haastateltavan tapaamisen sisään asiatekstiin. Lattekupin reunaan kilahtaa lusikka, ja haastattelija kohottaa katseensa kirjailijan silmiin. Kärjistäen näin.

Voi kuitenkin olla, että tietokirjallisuuden äänikirjallisuudeksi muokkaamiseen ei juurikaan sovi tällainen omakohtainen kirjoittamisen strategia, jossa kirjoittaja laittaa itsensä osaksi tarinaa. Sen sijaan tarinallisuuden korostaminen esimerkiksi selkeän näkökulmahenkilön valitsemisella tai sinun aiempi esimerkkisi argumentin kerronnallistamisesta voisivat olla mahdollisia keinoja, joita tulevaisuuden tietoäänikirjat hyödyntävät. Myös kontekstualisoimisessa voi hyödyntää tarinallistamista.

Sanna:

Projekti antoi myös vahvistusta sille, että omaa tutkimusta kannattaa käännellä ja sovittaa eri formaatteihin. Puhtaan tutkimusartikkelin tai -monografian yleisöpohja on kovin kapea. Tutkimukseen perustuvalle tiedolle on laajempaa kysyntää. Monessa tutkimuksessa on ainakin osia, jotka voisivat sopia kevyempiin audioformaatteihin, podcastien tai äänikirjan aiheiksi. Näin tieto siirtyisi eteenpäin laveammalla rintamalla.

Ei pidä ajatella, että tiedon yleistajuistaminen palvelisi vain niin sanotun suuren, ei-akateemisen yleisön tarpeita. Vaikka populaaria tietoa ei kirjoiteta kollegoille, kyllä he sitä lukevat! Alan sisäinen tiedonvälitys rikastuu yleistajuistamisesta, ainakin humanistisissa tieteissä. Opiskelijoille on mukavaa vaihtelua, jos tietoa voi omaksua myös luurien välityksellä.

Ehkä äänikirja voi elvyttää myös perinteisen akateemisen tiedonvälityksen tavan, luennon!

Kannustan siis tutkijakollegoita naaraamaan pöytälaatikoitaan ja käymään läpi jo julkaistuja tutkimusartikkeleitaan sekä julkaistuja kirjojaan. Löytyisikö sieltä teemoja, jotka toimisivat audioformaatissa? Tiedonjulkistamiseen uudessa muodossa voi hakea apurahaa (joskin rehellisyyden nimissä on sanottava, että me emme hakemisesta huolimatta sellaista saaneet).

Ehkä äänikirja voi elvyttää myös perinteisen akateemisen tiedonvälityksen tavan, luennon! Yliopistopedagogiikan muotivirtaukset ovat saaneet luennoinnin näyttämään kovin vanhanaikaiselta ja epätehokkaalta oppimisen tavalta, mutta jokainen hyvällä luennolla istunut muistaa sen, miten vangitsevalta ääniaaltojen kantama uusi tieto parhaimmillaan tuntuu ja miten se resonoi vastaanottajassa vielä vuosienkin päästä.

Outi:

Uusi tiedon välittämisen ideaali on varmasti monikanavaisuus. Jos tietoa välitetään monta eri kanavaa pitkin, silloin eri tavalla oppivat voivat valita itselleen parhaiten sopivan formaatin. Formaatin vaihtaminen voi antaa opiskelijoille hyvän mahdollisuuden harjaannuttaa erilaisia taitoja – välillä luetaan silmin, välillä kuunnellaan korvin, välillä opiskellaan keskustellen. Äänikirjat edistävät tietysti myös kielellistä monimuotoisuutta, kun ne tarjoavat erilaisen muodon tiedon esittämiseen.

Äänikirja parantaa myös saavutettavuutta. Ajattelin, että kyllähän äänikirjat tavoittavat sellaisiakin lukijoita, jotka eivät juuri lue perinteisiä painettuja kirjoja tai e-kirjoja.

Ehkä itse kunkin taitaa olla aika tosiaankin alkaa naarata pöytälaatikoita. Ehkä sieltä pölyisistä arkistojen kätköistä voisi löytyä helmi.

Sanna Nyqvist on yleisen kirjallisuustieteen dosentti Helsingin yliopistossa ja työskentelee parhaillaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tutkimusosastolla Helsingissä. Nyqvist on julkaissut akateemisten tekstien ohella suuremmalle yleisölle tarkoitetun tietokirjan Räjähdemiehen perintö: vallasta, kirjallisuudesta ja Nobelin palkinnosta (Tammi 2019) ja hänen seuraava tietokirjansa Rannalla: miten kirjailijat löysivät meren ilmestyy vuonna 2024. 

Outi Oja on suomen kielen ja kirjallisuuden yliopistonlehtori Tukholman yliopistossa.