Viisikymmenvuotiaan kriitikkopalkinnon anatomiaa

Vuonna 2012 tuli täyteen paitsi 100 vuotta Tatu Vaaskiven syntymästä myös 50 vuotta siitä, kun ensimmäinen Vaaskiven nimeä kantava kriitikkopalkinto jaettiin. Aloitteen palkinnosta oli tosin jo pari vuotta aiemmin tehnyt Yhteiskunnallisen korkeakoulun kirjallisuushistorian professori ja runoilija Unto Kupiainen, ajoittain itsekin kriitikkona toiminut.

Palkinnon alkuperäisten sääntöjen mukaan se tarkoitettiin myönnettäväksi kirjallisuus- tai teatterikriitikolle, osin kai siksi että Yhteiskunnallisen korkeakoulun muuttaessa Tampereelle 1960-luvun alussa kirjallisuus ja draamaopetus olivat – ainakin alkuvaiheessa – koulutuksen keskeisiä painopisteitä. YKK:n rehtori Armas Nieminen totesi ensimmäisen Vaaskivi-plaketin jakamisen yhteydessä maaliskuussa 1962 palkinnon osoitukseksi niistä siteistä, jotka olivat vallinneet kirjailijain ja kirjallisuushistorian opetuksen välillä koko korkeakoulun toiminnan ajan.

Tunnustus, johon liittyi rahapalkinto, nimettiin tähtikriitikko Vaaskiven mukaan, koska tämä oli aikanaan, 1920- ja 1930-luvun vaihteessa, opiskellut Yhteiskunnallisessa korkeakoulussa. Janne Tarmion tutkimuksen Kirjailijoiden YKK (1985) mukaan koulun Helsingin vuosina siellä opiskeli kuutisenkymmentä kirjailijaa. Monet heistä, muiden muassa Vaaskivi, eivät suorittaneet tutkintoa, mutta saivat silti koululta eväitä varsinaiselle elämänuralleen. Vaaskiven opiskelutoverin, myös kirjailijaksi päätyneen Oiva Paloheimon mukaan korkeakouluyhteisössä syntyi tunne, että kirjallisia yrityksiä kannattaa jatkaa.

Vaaskivi omistautui 1930-luvun mittaan päätoimiseksi kriitikoksi, mikä tarkoitti niin arvostelujen kuin kulttuurikriittisten artikkelien ja teostenkin kirjoittamista. Kriitikon uransa hän aloitti oululaisessa Kalevassa, mutta hioi teilauskirveensä levikiltään suurissa pääkaupunkilaislehdissä, Helsingin Sanomissa ja Uudessa Suomessa. Markku Ihonen on tutkimuksissaan (1987, 1992) tulkinnut, että kiinnittyminen Suomalaisen Suomen avustajaksi vuodesta 1935 lähtien nosti Vaaskiven lopullisesti valtakunnan kulttuurieliittiin, ja hän toimi muun muassa arvovaltaisena tuomarina kevättalven 1936 suuressa kirjallisuuskeskustelussa. Vaaskiven maine kriitikkona perustuu ennen kaikkea siihen, että hän puhui vapaan arvostelun puolesta poliittisten ja kulttuuristen intohimojen aikakaudella.

Itsekin YKK:ssa opiskellut kirjailija Eila Pennanen on kirjallisuusarvostelua koskevassa artikkelissaan teoksessa Suomen kirjallisuus VIII (1970) luonnehtinut Vaaskiven kriitikontoimintaa varsin tylysti. Hän painottaa sitä, että Vaaskivi oli vaikutteille altis ja arvioinneissaan epävarma. Kritiikki jäi myöhemmin kirjailijaksi heittäytyneen Vaaskiven karriäärissä vain episodiksi, joka antoi toiveita mutta ei täysin täyttänyt niitä. Pennanen näkee kuitenkin, että psykologinen arvostelu pääsi Vaaskiven ansiosta pinnalle ja jatkui ”eräänlaisena ajatustottumuksena” aina 1950-luvulle asti.

Palkinnon sponsoreista ja jakajista

Yhteiskunnallisen korkeakoulun piirissä 1960-luvun alussa ei ajateltu näin kriittisesti, kun Vaaskivi-plakettia ryhdyttiin jakamaan. Sen avulla haluttiin paitsi elvyttää Vaaskiven elämäntyötä myös edistää suomalaista kirjallisuus- ja taidekritiikkiä. Palkinnon arvoa pyrittiin nostamaan pyytämällä kuvanveistäjä Essi Renvallia suunnittelemaan plaketti, jossa on korkokuvana esillä nuoren pojan pää, Vaaskiveä muistuttava. Plaketin uudelleenvalettu jäljennös on sittemmin annettu kullekin palkitulle pysyväksi muistoksi saavutuksesta.

Palkinnon rahoittajaksi saatiin alkuvaiheessa WSOY, sekä Vaaskiven että Kupiaisen kustantaja. WSOY:n huhtikuussa 1960 lahjoittama peruspääoma käsitti miljoona silloista markkaa, joka vastaa nykyrahassa suunnilleen 20 000 euroa. Ensimmäisen plaketin mukana palkinnonsaajalle annettiin käteen 100 000 markkaa eli nykyrahassa noin 2 000 euroa. Palkintosummat ovat vaihdelleet resursseista riippuen: plakettirahaston pääoman huvettua vuosikymmenien myötä ei aina ole jaettu lainkaan rahaa. Viimeisimmän palkinnonjaon (2010) yhteydessä myönnetty summa oli 3000 euroa. Palkintoa ovat WSOY:n kirjallisuussäätiön ohella sponsoroineet myös sanomalehtiyhtiöt (Aamulehti, Kaleva) sekä Tampereen kaupungin kulttuuritoimi ja Tampereen yliopiston taideaineiden laitos.

Palkintoa pyrittiin aluksi jakamaan kerran kahdessa vuodessa, mutta sittemmin jakoväli harveni. Välillä palkinto lähes unohtui ja jäi lähes kymmeneksi vuodeksi, 1960-luvun puolivälistä 70-luvun puoliväliin, kokonaan jakamatta. 1990-luvulta lähtien palkintoa on säännöllisesti jaettu neljän vuoden välein.

Plaketin myöntämisestä on päätetty lautakunnassa, jossa edustettuna ovat alusta lähtien olleet Tampereen yliopiston kirjallisuusaineiden professoreiden ja opiskelijoiden ohella Suomen Arvostelijain Liitto, Suomen Kirjailijaliitto, Suomen Näytelmäkirjailijaliitto ja Pirkkalaiskirjailijat. Lautakunnassa on näiden järjestöjen valtuuttamina aina ollut mukana merkittäviä kirjailijoita ja muita alan toimijoita.

Vaikka Unto Kupiainen lausui palkinnon syntysanat ja muotoili säännöt, hän ehti kuolla (1961) ennen kuin ensimmäistä plakettia päästiin jakamaan. Palkintolautakunnan puheenjohtajana ensimmäisillä kierroksilla toimi kirjallisuushistorian professuuria Kupiaisen jälkeen hoitanut Kauko Kyyrö. Hänen jälkeensä lautakunnan työtä ovat 1970-luvulta lähtien johtaneet kotimaisen kirjallisuuden, myöhemmin Suomen kirjallisuuden professorit, vuorollaan Eino Kauppinen, Maunu Niinistö, Yrjö Varpio ja Juhani Niemi. Sihteereiksi lautakunta on pyytänyt taideaineiden laitoksen harjoittelijoita tai nuorempia tutkijoita. Palkinto on vuosien 1962-2010 välillä myönnetty yhteensä 11 kertaa.

Koska palkintoa on noin puolen vuosisadan ajan jaettu suhteellisen harvoin, tunnustus ei ainakaan ole menettänyt arvoaan sen vuoksi, että kaikki kynälle kykenevät kriitikot olisivat sen saaneet. Tässä suhteessa Vaaskivi-plaketti eroaa kirjailijapalkinnoista, jotka ovat viimeisen parin-kolmen vuosikymmenen aikana kieltämättä kärsineet inflaation. Suomessahan jaetaan vuosittain lähes sata erilaista kirjallisuuspalkintoa.

Havaintoja palkituista

Jotta pääsisimme tarkemmin analysoimaan Vaaskivi-plaketin jakopolitiikkaa ja taustaideologiaa, olen koostanut palkinnon saajista oheisen taulukon.

Vaaskivi-plaketin saajat 1962-2010

Lähde: Vaaskivi-plaketin arkisto

Ensimmäinen Vaaskivi-plaketti myönnettiin vuonna 1962 siihen mennessä etupäässä kirjallisuuskriitikkona ansioituneelle Timo Tiusaselle, joka oli työskennellyt Helsingin Sanomien kirjallisuustoimittajana vuodesta 1958 lähtien. Sittemmin hän suuntautui enemmän teatterin palvelukseen ohjaajana ja teatterinjohtajana sekä väitteli tohtoriksi Eugene O´Neillin draamoista. Myöhemmin Tiusasesta tuli teatteritieteen professori Helsingin yliopistoon, mutta hän julkaisi esseitä ja tutkielmia myös kirjallisuudesta.

Plaketin saaneiden joukossa on legendaarisia kriitikkonimiä, joille palkinnon voi ajatella langenneen luonnostaan: Sole Uexküll, Pekka Tarkka, Jukka Kajava, Arto Virtanen, Putte Wilhelmsson, Jukka Koskelainen. Useimmat palkituista ovat olleet kirjallisuuskriitikoita. Vain kaksi kymmenestä eli viidennes on luokiteltavissa leimallisesti teatteriarvostelijaksi. Vaikka Sole Uexküllin saadessa palkintonsa lautakunnan perusteluissa korostettiin teatterikriitikon työn vastuunalaisuutta ”taiteiden kuohumiskauden” vallitessa ja Jukka Kajavaa palkittaessa pidettiin esillä tämän panosta suomalaisen televisioviihteen ja lastenkulttuurin kriitikkona, Vaaskivi-plaketin jakajat eivät yleensä ole valinnoillaan pyrkineet vaikuttamaan teatteripolitiikkaan.

Palkittujen listaa katsellessa kiinnittää huomiota, että tunnustus on alkuaikojen sanomalehtikeskeisyydestä yhä enemmän ohjautunut tahoille, jotka ovat tekemisissä sähköisten tiedotusvälineiden kanssa. Nämä nousivat ensi kerran perusteluihin jo vuoden 1974 jaossa: palkintolautakunta painotti valitessaan Kalevi Kalemaan tämän esiintymistä myös radiossa ja televisiossa. 2000-luvun puolella painotus on vahvistunut poikkeuksesta säännöksi. Vuonna 2006 plaketti luovutettiin Markku Soikkelille, suomalaisen verkkokirjoittelun pioneerille. Neljä vuotta myöhemmin plaketti annettiin ensi kertaa yhteisölle, pelkästään internetissä toimivalle verkkolehti Kiiltomadolle. Palkinnon perustelujen mukaan se oli kymmenen vuoden ajan johdonmukaisesti huolehtinut laatukirjallisuuden esilläpidosta yhä kaupallisemmiksi muuttuneilla julkisuusmarkkinoilla.

Palkinnon kulttuuripoliittista ulottuvuutta ajatellen on kiinnostavaa tietää, millaisessa vaiheessa olleita kriitikkokarriäärejä lautakunta on nostanut esille. Kuviosta näkyy palkinnonsaajien ikä, joka kertoo muun muassa siitä, miten eri aikoina on satsattu nuoriin voimiin tai jo vakiintuneisiin vaikuttajiin.

Lähteet: matrikkelit, Suomen Arvostelijain Liiton jäsenrekisteri

Kun palkinto ensimmäisen kerran jaettiin vuonna 1962, silloinen palkintolautakunta halusi antaa sen nimenomaan ”nuorelle, kehityskelpoiselle kriitikolle, joka Vaaskiven tapaan on asettanut ihanteensa korkealle ja mahdollisimman vakavasti ja tunnollisesti on suhtautunut vaativaan työhönsä arvostelijana”.

Kuviosta voidaan kuitenkin päätellä, että myöhemmin ei nuoria kriitikoita ole hevin päästetty palkinnoille: saajien keski-ikä on 39,4 vuotta. Nuorin kaikista, ainoa alle 30-vuotias, on saanut palkintonsa 26-vuotiaana. Vanhin on puolestaan täyttänyt 50 vuotta eli palkittu kaksi kertaa vanhempana kuin nuorin. Kuviota voi luonnehtia hyppelehtiväksi. Ikään kuin säännönmukaisesti lautakunnat ovat vuoroin halunneet nuorentaa plaketin saajia, välillä luottaneet kokeneempiin kriitikoihin. Erilaisiin painotuksiin on luonnollisesti vaikuttanut lautakunnan jäsenten jatkuva vaihtuvuus.

Vaikuttajat, kriteerit ja taustaideologiat

Lautakunnissa näyttää olleen mukana eräänlaisia kirjallisen alan supervaikuttajia. Pöytäkirjoista voidaan päätellä, että muutamat kirjailijat ovat esitelleet ja perustelleet ehdokkaita, jotka ovat menneet läpi ja muuttuneet yhteisesti hyväksytyiksi. Vahvoja mielipidevaikuttajia ovat olleet esimerkiksi Arvo Salo 1970-luvulla, Jarkko Laine ja Torsti Lehtinen 1990-luvulla sekä Saara Kesävuori 2000-luvulla; viimeksi mainittu on edustanut lautakunnassa niin näytelmäkirjailijoita kuin pirkkalaiskirjailijoitakin.

Millaisia kriteereitä palkinnon myöntämiselle on säännöissä kirjattu ja miten perusteluja valintaprosessissa on formuloitu? Ensimmäiset, alun perin Kupiaisen luonnostelemat, sittemmin Kyyrön ja YKK:n talousjohtaja Yrjö Silon laatimat säännöt tuovat mieleen Nobelin kirjallisuuspalkintoon liitetyt odotukset ”ideaalisuudesta”. Alkuperäisiin sääntöihin on näet kirjoitettu, että palkinto voidaan antaa sanoma- tai aikakauslehdissä ilmestyneestä arvostelutyöstä, jonka ”voidaan katsoa tapahtuvan oikeiden arvosteluperiaatteiden mukaisesti”. Näitä oikeaksi ymmärrettyjä kriteereitä ei säännöissä tarkemmin avata, mutta on mahdollista ajatella niiden perustuvan ensi sijassa esteettisiin periaatteisiin. Kun pohditaan palkinnon aloitteentekijöiden ja ensimmäisten jakajien kulttuurisia ja poliittisia lähtökohtia, voidaan kuvitella ”oikeiden arvosteluperiaatteiden” viittaavan varsin konservatiiviseen makuun.

1970-luvulla lautakunnan kokoonpano alkoi muuttua aikakauden kulttuuripoliittisten trendien mukaisesti; samalla ilmassa oli havaittavissa tarvetta sääntöjen tarkistamiseen. Vuoden 1974 palkintolautakunnassa Kirjailijaliittoa edusti Väinö Kirstinä, näytelmäkirjailijoita Arvo Salo, arvostelijoita Mirjam Polkunen ja pirkkalaiskirjailijoita Asko Martinheimo eli varsin vasemmistovetoinen joukkue. Lautakunnan sihteerinä 1970-luvulla toimi filosofian tohtori Yrjö Varpio, joka sittemmin tultuaan professoriksi siirtyi puheenjohtajan paikalle. Ei ole lainkaan hämmästyttävää, että palkittavaksi tuolloin valikoitui Suomen Sosialidemokraatin ja Kansan Uutisten arvostelijana toiminut Kalevi Kalemaa, joka kaiken lisäksi oli opiskellut yhteiskunnallista tutkintoa Tampereen yliopistossa.

Sääntöjen muutokset vahvistettiin vuonna 1978, jolloin palkinnon perusteet muotoiltiin seuraavasti: ”Vaaskivi-plaketti annetaan julkisesta arvostelutyöstä, jonka voidaan katsoa lisänneen mahdollisuuksia esteettisen kommunikaation toteutumiseen yhteiskunnassa ja edistäneen kirjallisuuden tai teatterin kehitystä.” Tämä formulointi on pysynyt säännöissä näihin päiviin asti. Ajatus ”esteettisestä kommunikaatiosta” ja sen toteutumisesta yhteiskunnassa antaa toki valitsijoille enemmän tilaa kuin puhe ”oikeista arvosteluperiaatteista”. Tietynlaiset vasemmistosympatiat tai ainakin yhteiskunnalliset painotukset ovat nähtävissä, kun vuonna 1978 palkittiin juuri tohtoroitunut Pekka Tarkka. Hänethän tunnettiin tuolloin paitsi vaaskivimäisiä teilauksia ajoittain harrastaneena päivänkriitikkona myös kirjallisuussosiologina.

Huomiota herättää, että Vaaskivi-plaketti on kuusi kertaa myönnetty Helsingin Sanomissa kirjoittaneelle kriitikolle. Johtavan päivälehden kriitikot ovat olleet suosiossa varmaankin sen takia, että lehdellä on 1960-luvulta lähtien ollut vankka status laatujulkaisuna ja painoarvoa myös kulttuuritiedon välittäjänä. Helsingin Sanomien linjoja ja valintoja alettiin 1900-luvun loppua kohti yhä enemmän yleisessä mielipiteessä kyseenalaistaa. Kun sanomalehti näytti saavuttavan monopoliaseman kulttuurikritiikin kentässä, sen arroganttius vallankäyttäjänä kääntyi itseään vastaan. Helsingin Sanomien kriitikot ovat palkintolautakunnan pöytäkirjoissa toki olleet 2000-luvullakin esillä, vaikka päätökset eivät olekaan osuneet valtalehden kriitikoihin.

Helsingin Sanomien ylivertaisuuden vastapainona Vaaskivi-plaketin palkintolautakunta on ainakin 1970-luvulta lähtien painottanut myös alueellisia näkökohtia. Tämä tulee ilmi erityisesti Kalevi Kalemaan valinnassa, kun silloinen lautakunta halusi omien samojensa mukaan ”painottaa alueellisen kirjallisuus- ja teatterikritiikin ja -tiedotuksen merkitystä”. Uudelleen tätä kriteeriä sovellettiin perustellessa pohjoissuomalaiselle Marja-Riitta Vainikkala-Kejoselle myönnettyä palkintoa vuonna 2002.

Palkinnonsaajien puheenvuoroja

Oma mielenkiintonsa kohdistuu siihen, kuinka palkitut ovat muotoilleet henkilökohtaisia arvojaan kriitikkoina. Kaikkien plaketinsaajien osalta ei ole käytettävissä dokumentteja kiitospuheista. Muutama palkituista on innostunut laajemminkin paaluttamaan arvostelujensa tienviittoja. 1960-luvulla Timo Tiusanen puhui ”joka suuntaan avoimen kriitillisyyden” puolesta ja näki päivänkritiikin, erityisesti maakuntalehtien arvostelutoiminnan vaarana sidonnaisuuden paikallisiin taustavaikuttajiin. Hän piti tärkeänä asiallista pätevyyttä, innostusta, henkistä vireyttä sekä kykyä kirjoittaa eloisasti. Sole Uexküll puolestaan korosti kriitikontyön kuormittavuutta (”teatteritoimittajan työtä tehdään arjen helteessä ja saappaat savessa”), mutta koki ennen kaikkea keskeiseksi kriitikon oikeuden omaan mielipiteeseen: ”Arvostelun kirjoittamisessa on mieltä vain, jos kritiikki on valpasta ja vaativaa, vapaata, suoraa ja rohkeaa, jos se on tyytymätön paikalla polkemiseen ja mieluummin katsoo eteen- kuin taaksepäin.”

Subjektiivisen ja riippumattoman kirjoittamisen ihanteita ovat Vaaskivi-plaketin saadessaan tähdentäneet myös Arto Virtanen, Jukka Kajava ja Jukka Koskelainen, joiden perusteelliset puheenvuorot jakotilaisuuksissa ovat säilyneet arkistossa.

Virtasen puhuessa 1980-luvulla kriitikkoprofiilistaan hän peilasi sitä Vaaskiveen ja huomasi tämän kaksijakoisessa hahmossa piirteitä itsestään. Oman arvostelijantyönsä Virtanen erotti laadullisesti kaunokirjallisesta kirjoittamisesta. Runsaasti kirjoittavana hän näki kriitikontyön uhkana rutinoitumisen, leipääntymisen. Kritiikin kirjoittamista Virtanen ei pitänyt ”läpi elämän kestävänä työnä”. Siksi siitä olisi hänen mukaansa vetäydyttävä, kun se ei anna uusia ja tuoreita haasteita. Kriitikon rooliin Virtanen liitti seurustelun syyllisyydentuntojen kanssa: ”Kriitikko on usein aikansa ymmärtämättömyyden ruumiillistuma, ja harvoin ja harvoissa tapauksissa ratkaisevassa määrin aikaansa edellä.” Siten hyvä kritiikki Virtasen mukaan lähtee oman vajavuuden ja rajoittuneisuuden vaistoamisesta, tukahtumatta kuitenkaan tähän tunteeseen.

1990-luvun alun tilanteessa Jukka Kajava havaitsi kritiikin kentällä suuria muutostrendejä, joihin arvostelijan tuli hänen mukaansa sopeutua. Työtehtävien hän koki monipuolistuneen ja kulttuurisivujen painottuneen arvioinnin sijasta uutisointiin. Kysymys taidekritiikin tulevaisuudesta – sama problematiikka jonka keskellä 2010-luvulla elämme – oli tuolloin Kajavan erityisen huolen aiheena. Itsekin taiteelliseen työhön osallistuneena hän uskoi, että taidekritiikki, ”siis se kirjoittamisen laji, jossa myös kirjoittaja heittää itsensä peliin mukaan, ei ainoastaan kulttuurin peilinä, vaan nimenomaan kokijana ja eläjänä, subjektiivisena vastaanottajana”, ei häviäisi lehtien sivuilta.

Kriitikon oikeutta subjektiivisuuteen puolusti 1990-luvun lopun puheenvuorossaan myös Jukka Koskelainen. Hän oletti, että ”vapaasti ajelehtiva, kulttuuriheerosten sijasta vain itselleen vastuussa oleva kriitikkotyyppi on edelleen lisääntymässä”. Virkkeessä voi kuulla kaikuja mannheimilaisen vapaan intellektuellin määrittelystä. Koskelainen pohti edelleen vaatimusta siitä, että arvostelijan tulee olla puolueeton, laajasti lukenut, myötätuntoinen ja ”turta omille pakkomielteilleen”. ”Ikävä kyllä näin hyvää kriitikkoa ei ole olemassa, tai ainakaan minä en sellaista ole kohdannut”, hän argumentoi. Kriitikon tehtävästä hän huomautti, ettei kirjallisuus ja sen kritiikki pelasta maailmaa, joskin ”ne saattavat hidastaa sitä, mikä on saavutus sekin”.

Näistä lausumista voi päätellä, että silloin kun kriitikko on yksilönä nostettu jalustalle ja samalla edustaa jotakin tiedotusvälinettä, hänellä on taipumusta ottaa etäisyyttä työnantajiinsa. Individualistinen kriitikko on eräs aikamme ilmiöitä eikä hänen ole välttämättä helppo sopeutua tiimityöhön, jota kirjoittaminen kulttuurisille foorumeille edellyttää. Tämän päivän kriitikolla on kuitenkin takaportti persoonallisen äänensä vahvistamiseksi: perustaa oma blogi.

Onko plaketilla tulevaisuutta?

Vaaskivi-plakettia on hallinnoitu aina Tampereella, joka on sotienjälkeisen ajan Suomessa ollut paitsi teollisuuskaupunki myös keskeinen kulttuurikaupunki. Vaikka Tampere muutama vuosi sitten hävisi kilvan kulttuuripääkaupungin tittelistä Turulle, se pitää yhä kiinni perinteistään ja luo samalla uutta.

Konkreettisesti Vaaskivi-plakettia on jaettu Tampereella eri paikoissa ja erilaisiin kirjallisiin tapahtumiin liittyen. Alkuvuosikymmeninä palkinto julkistettiin juhlallisesti yliopistossa, milloin päärakennuksessa, milloin pienemmissä tiloissa. 1990-luvun puolivälistä lähtien jakoa on kokeiltu muuallakin, ensiksi kolme kertaa Tampereelle sijoittuneen Pyynikki-tapahtuman yhteydessä, sittemmin osana Henki ja elämä -tapahtumaa ja viimeksi vaihtoehtoisuuttaan korostavan Elävän kirjallisuuden festivaalin sisällä. Kokeilut eivät ole tuoneet palkinnolle lisää mediahuomiota, pikemminkin päinvastoin: Vaaskivi-plaketin jako ei 1990-luvun jälkeen ole saanut ansaitsemaansa näkyvyyttä valtakunnallisena kriitikkopalkintona, ainoana joka on omistettu kirjallisuuden ja teatterin parissa työskenteleville arvostelijoille.

Mikä on Vaaskiven nimissä kulkevan kriitikkopalkinnon tulevaisuus? Kantaako 1930-luvun tähtikriitikon maine enää tarpeeksi ja onko kytkentä yhteen yliopistoon enää perusteltu? Tampereen yliopiston piirissä on vakavasti pohdittu sitä, kannattaako traditiota jatkaa vajavaisin resurssein. Onko mielekästä jakaa plakettia kahdennentoista kerran vai olisiko palkinto syytä siirtää hiljaisesti historiaan?

Yksi mahdollisuus palkinnon elvyttämiseksi on siirtää se suurempien hartioiden kannatettavaksi. Tällaisia tiedusteluja on 1990-luvulta lähtien tehty, mutta päätöksiin asti neuvottelut eivät ole johtaneet. Jos Suomen kirjasäätiö ei palkintoa huoli, olisiko Suomen Arvostelijain Liitolla halua ottaa Vaaskivi-plaketti siipiensä suojaan?

Kirjoittaja on kirjallisuuden professori.

LÄHTEITÄ

Hosiaisluoma, Yrjö & Mehtonen, Päivi & Niemi, Raisa: Kirjava aika. Tampereen yliopiston Taideaineiden laitoksen vaiheita. Taideaineiden laitoksen julkaisuja 1. Tampereen yliopisto. Tampere 1998.

Ihonen, Markku: Museovaatteista historian valepukuun. T. Vaaskivi ja suomalaisen historiallisen romaanin murros 1930-1940-luvulla. SKS 1992.

Ihonen, Markku: T. Vaaskivi kriitikkona ja kirjailijana. Kotimaisen kirjallisuuden lisensiaatintutkimus. Tampereen yliopisto 1987.

Lindholm, Arto: Katsaus 1990-luvun suomalaisiin kirjallisuuspalkintoihin. – Kurittomat kuvitelmat. Johdatus 1990-luvun kotimaiseen kirjallisuuteen. Toim. Markku Soikkeli. Turun yliopiston taiteiden tutkimuksen laitos. Sarja A. N:o 50. Turku 2002.

Niemi, Juhani: Jäähyväiset kritiikille? – Kaisa Kurikka, Olli Löytty, Kukku Melkas & Viola Parente-Čapková (toim.): Kertomuksen luonto. Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuja 107. Jyväskylän yliopisto 2012.

Pennanen, Eila: Kirjallisuusarvostelu. – Suomen kirjallisuus VIII. Kirjallisuuden lajeja. Toim. Pekka Tarkka. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja Otava 1970.

Pynttäri, Veli-Matti: Elävä tekijä. Kirjallisuustaistelu, kirjailija ja eettisyys Tatu Vaaskiven ”Vapaan arvostelun puolustuksessa”. – Tekijyyden tekstit. Toim. Kaisa Kurikka ja Veli-Matti Pynttäri. SKS 2006.

Sallamaa, Kari: Mustekala akvaariossa. T. Vaaskivi sata vuotta. Kaltio 3/2012.

Tarmio, Janne: Kirjailijoiden YKK. Yhteiskunnallinen Korkeakoulu kirjallisuudessa ja kirjailijat Yhteiskunnallisessa Korkeakoulussa. Tampereen yliopiston kotimaisen kirjallisuuden julkaisuja N:o 25. Tampere 1985.

T. (= Timo Tiusanen?): Ensimmäinen Vaaskivi-palkinto ojennettiin Timo Tiusaselle. Juhlatilaisuus eilen Tampereella. Helsingin Sanomat 26.3.1962.

Vaaskivi-plaketin arkisto Tampereen yliopiston kieli-, käännös- ja kirjallisuustieteiden yksikössä.