Kulttuuri muistuttaa tällä hetkellä lapiolla levitettyä muurahaispesää. Kuhinaa on enemmän kuin kukaan pystyy sietämään, ja yhdyskunnan vanha selkäranka on romahtanut. On sekä kiehtovaa että pelottavaa nähdä, miten instituutiot uudistuvat rytinällä.
Helsingin Sanomissa on käynnissä painopisteen määrätietoinen muuttaminen nettiin. Sanomalehdet painotuotteina eivät enää yritä kilpailla sähköisen median kanssa, vaan digitaalinen rakennemuutos viedään loppuun ennen kuin kysymykset ansaintamalleista saavat vastauksen. Tämä muutos on mediakonsernien fuusiokehityksessä odotettu, ja sillä on mullistavia vaikutuksia mediakentän sisältöihin.
Murroksessa ovat myös kaikki kulttuurin valtiolliset rakenteet. Taiteen edistämiskeskus ja taideneuvosto toimivat uudenlaisessa tilanteessa, jossa valtion rahoittama taide on muuttunut yhä useammin elinkeinon perustaksi. Valtion budjetissa kulttuuri on mitätön kuluerä, mutta rakenteellisena muutoksena valtio asettuu kulttuurin taustalle uudenlaisessa roolissa. Rahoitukselle halutaan yhä selvempiä tuloksia, mikä korostaa tuotantoprosessin merkitystä taiteessa. Mutkat suoristaen ei ole liioiteltua sanoa, että valtiollinen kulttuuri saa yhä selvemmin tuotteen olemuksen. Tuotteistaminen on tehokkain tapa laskea kulttuurin merkitystä panos-tuotto-suhteina.
Aalto-yliopiston esikuvaa noudattaen myös valtion merkittävimmät taideakatemiat yhdistyivät Taideyliopistoksi. Hallinnollinen muutos on perustava ja kauaskantoinen. Taiteen akatemiaperinteestä siirrytään dynaamisempaan yliopistomalliin, mikä arvatenkin painottaa tutkintojen merkitystä. Taiteilijalta vaaditaan yhä voimakkaammin kykyä integroitua kulttuurin rakenteisiin, ja 1980-luvun ihanne taiteilijan ja virkamiehen yhteistyön tiivistymisestä on uudella tavalla ajankohtainen. Maisteroituneet taiteilijat pärjäävät paremmin hankekoordinaattorin kuin esteetikon kyvyillään.
Massiivista kulttuurin kasvojenkohotusta luodaan myös globaalien toimijoiden sijoitushankkeilla. Nokian kännykkätuotannon myynti Microsoftille on analoginen Guggenheimin Helsinki-hankkeelle. Globalisaatiokehitys puree suoraan kulttuuriimme ja suomalaiseen itseymmärrykseen. Aivan kuin Microsoft ei tule Nokian partneriksi, vaan sen keskelle määrittämään yhtiön toimintaa, ei Guggenheimkaan tule suomalaisen taiteen ylimääräiseksi jäseneksi. Se tulee kaiken keskelle ja määrittää vahvasti taiteen profiilia sisältä käsin.
Mikään näistä muutoksista ei ole itsessään hyvä tai paha asia. Vanhat instituutiomme olivat yksinkertaisesti kyvyttömiä vastaamaan kohtaamiinsa haasteisiin, ja on hyvä että ne muuttuvat. Yhteiskuntamme on onneksi niin mukautumiskykyinen ja energinen, että se osaa muuttaa itsensä ennen luhistumistaan. Kaikista näistä muutoksista vapautuu huikea määrä resursseja. Kuhinaa on siis enemmän kuin koskaan.
Suomalaisen kulttuurin kiehtovuus juuri nyt on sen volyymissa. Nuorisoikäluokista 12 prosenttia opiskelee kulttuurialaa. Siis joka kahdeksas nuori! Tutkinnon suorittaa massiivisesti suurempi määrä kuin työpaikkoja on tarjolla. Kulttuurialan osaamista onkin ympärillämme enemmän kuin luultavasti milloinkaan aiemmin. Kaikki kulttuurialan ihmiset rakentavat tämän maan sivistystä, suurin osa tosin vanhojen instituutioiden ulkopuolella. He ovat kuin kekomme muurahaisia, jotka ovat syntyneet diasporan aikana.
Yhdelläkään kulttuuri-instituutiolla ei ole tulevaisuutta, jos se ei onnistu keräämään tätä hajallaan olevaa joukkoa äärelleen. Kulttuurin murrokset ovat asettuneet myös kritiikin taakaksi. Kun kulttuurijournalismi yleensä on onnistunut tekemään itsestään epäkiinnostavaa ja siis kannattamatonta, ovat kriitikoiden työtilaisuudet vähentyneet. Syytä on luultavasti enemmän rakenteissa kuin työmme laadussa, mutta peiliinkin on tässä vaiheessa terveellistä katsoa. Jos kulttuurijournalismi ei löydä sellaisia muotoja, jotka kiinnostavat itsenäisinä sisältöinään, eletään rappion aikaa. Syyn löytäminen ja artikuloiminen on meidän työtämme.
Aleksis Salusjärvi
päätoimittaja
