Kritiikin Uutiset julkaisee verkkosivuillaan Suomen arvostelijain liiton järjestämän ”Älkää ampuko kriitikkoa!”-musiikkikritiikkiseminaarin työpajassa kirjoitettuja ja työstettyjä tekstejä.
***
Radion sinfoniaorkesterin Perjantaisarja 4
Anu Komsi, sopraano
Santtu-Matias Rouvali, kapellimestari
Radion sinfoniaorkesteri
Musiikkitalo, Helsinki 7.11.2014
Santtu-Matias Rouvali on vuoden 2009 debyyttinsä jälkeen vieraillut säännöllisesti RSO:n kapellimestarina. Sen lisäksi, että Rouvali onnistuu taianomaisesti pelkällä läsnäolollaan luomaan rennon tunnelman konserttisaliin, on hänen johtamisensa katsominen ilo silmälle. Harvoin suomalaisten orkestereiden edessä näkee yhtä tanssinomaista johtamistyyliä. Vaikka nuoren kapellimestarin käsien ilmaisu on barokkimaisen koristeellista, on se hämmästyttävän ilmaisuvoimaista ja silti orkesterimuusikon kannalta selkeästi luettavaa ja täsmällistä. Rouvali osaa innostua musiikista ja sen lumovoimasta.
Richard Straussin Seitsemän hunnun tanssi on teoksena kaunis itämaisine värityksineen, mutta RSO:n käsissä sensuelli lanteiden keinahtelu etelän kuumuudessa ei oikein saa vauhtia osakseen. Kliininen soitto, jossa kaikki soitetaan periaatteessa oikein, mutta tunteen palo ei kuitenkaan syty liekkeihin, koituu tuhoisaksi. Leipääntyneisyyden tason luulisi orkesterissa viime vuosina pudonneen muusikoiden keski-iän laskiessa uusien soittajien myötä. Onko kyse siis enemmänkin nykymaailmassa niin tavallisesta tehokkuuden tavoittelusta ja sen aiheuttamasta väsymisestä ja stressaantumisesta, joka musiikissa lopulta kääntyy itseään vastaan? Vai eikö Rouvali vain maanittele orkesteria oikealla tavalla?
Sosialistisen realismin painostuksen alla elämäntyönsä tehneen Reinhold Glièren konsertosta koloratuurisopraanolle ja orkesterille jäi hiukan puolivillainen maku. Asiaan toki saattaa vaikuttaa myös mahdollisimman epäsuotuisa paikkani korkealla piippuhyllyllä orkesterin takana. Tämä käytännössä tarkoitti sitä, että illan solistin Anu Komsin tulkinta jäi minulle vaisuksi ja tuntui, kuin orkesteri olisi ajoittain jopa peittänyt hänet. Glièren elämä kommunismin valvovan silmän alla laittaa pohtimaan, millaisiin suorituksiin säveltäjä olisi mahdollisesti päässyt ilman alituista kuoleman pelkoa. On upeaa, etteivät orkesterikonserttien ohjelmistot aina noudattele samaa vanhaa kanonisointia, mutta tällä kertaa olisin mielelläni kuullut alkuperäisen suunnitelman mukaisesti Glièren sijalla Alban Bergin Der Weinin.
Väliajan jälkeen kuultu Jukka Tiensuun lauluäänelle ja orkesterille sävelletty Voice Verser selvästi herätti orkesterin. Tiensuun taitojen näyte oli kuitenkin varsin perinteisestä päästä, eikä instrumenteilla käytetty oikeastaan lainkaan vakiintuneista poikkeavia soittotekniikoita. Nykyhetken läsnäolo syntyy ennemminkin mikrointervallien ja glissandojen runsaasta käytöstä sekä orkesterin rytmisyydestä, johon Tiensuu on taivuttanut myös yleensä laulavamman jousiston. Säveltäjän tapa käyttää kaikuefektiä on sekin hatunnoston arvoinen suoritus.
Hämmästyn yhä uudestaan, miten perinteisillä keinoilla on edelleen mahdollista luoda nyt raikkaalta kuulostavaa musiikkia, josta on mahdollista saada helposti purtavia paloja jo ensikuulemalla. Tiensuun teoksen aikana mieleni sukelsi milloin viidakkoon, milloin hysteerisen naisen mielen sisään. Tiensuu oli onnistunut ajoittamaan orkesterin huokauksen ensimmäisessä osassa todella mainiosti ja sai humoristisuudessaan yleisönkin naurahtamaan. Musiikinkaan ei aina tarvitse olla vakavaa.
Konsertin päättänyt Straussin Ruusuritari-sarja oli orkesterin tulkinnan puolesta täysin eri luokkaa konsertin aloitukseen verrattuna. Tiensuun teoksen myötä henkiin herännyt orkesteri oli selkeästi keskittyneemmässä tilassa ja enemmän läsnä. Tämä näkyi jo pelkästään siitä, kuinka paljon enemmän orkesteri liikehti Straussin aikana. Kenties RSO on parhaimmillaan juuri suurten teosten parissa.
