Kritiikin Uutiset julkaisee verkkosivuillaan Suomen arvostelijain liiton järjestämän ”Älkää ampuko kriitikkoa!”-musiikkikritiikkiseminaarin työpajassa kirjoitettuja ja työstettyjä tekstejä.
***
R. Strauss: Seitsemän hunnun tanssi oopperasta Salome
Glière: Konsertto koloratuurisopraanolle ja orkesterille op. 82
Tiensuu: Voice Verser
R. Strauss: Ruusuritari-sarja
Santtu-Matias Rouvali, kapellimestari
Anu Komsi, sopraano
Radion sinfoniaorkesteri
Musiikkitalo, Helsinki 7.11.2014
Reinhold Glièren Konsertto koloratuurisopraanolle ja orkesterille (1943) on kummallinen tapaus, joskin ennakkokäsitykseni teoksesta aneemisena kyhäelmänä murtuu Anu Komsin livertäessä siihen eloa. ”Yksinkertaiset sanat”, yleisöstä kuiskataan. Glière onkin säveltänyt laulun ilman tekstiä, mikä antaa entistä enemmän tilaa Komsin pistämättömälle instrumentin hallinnalle. Sanaton sävelmä virtaa sopraanosta pakottomasti kuin hänellä ei olisi tukirankaa lainkaan.
Sävelmaailmaltaan teos on sovinnainen, mutta irrallisena väräjävä laulu tuo siihen ulkoavaruudellisen lisän. Hetkittäin jopa thereminiltä kuulostava tutiseva hyytelö lipuu ja värähtelee salissa kiihtyen korkeisiin kiljahduksiin. Ääni tuntuu konkretisoituvan itsenäiseksi olioksi irrotessaan kehosta. Nämä mielikuvat saatuani kylläännyn taas teokseen – onhan se orkesteriosuudeltaan kuitenkin imelä ja muodoton.
Seuraavaksi Jukka Tiensuun Voice Verser (2012), joka alkaa lähekkäisten taajuuksien huojunnalla. Minua huimaa ja pian kylmääkin Komsin soittimen alkaessa hytistä. Myös Tiensuun materiaalinkäsittely on ruumiillista – sopraano joutuu vuoroin köhimään ja nauramaan, vuoroin moiskauttelemaan suudelmia. Kaikki instrumentit ääntelevät sen verran kaukana omista konventioistaan, että on parempi laittaa silmät kiinni ja lakata etsimästä äänenlähdettä.
Lyömäsoittajien epätavanomainen asettautuminen aiheuttaa voimakkaan stereo-efektin, ja muitakin ääniä kaikuu salin eri puolilta. Yhtäkkiä myös yleisön yskiminen osien välissä sopii maisemaan, syventää sitä entisestään. Laulun sanojen raunioituminen saa tämänkin teoksen tuntumaan posthumaanilta. Kyllähän koloratuuriroolit yleensä hulluja ovat, mutta Voice Verserissä raja todella ylittyy ja ihminen muuttuu vieraaksi lajiksi. Tiensuun tyyliä on usein hankala luonnehtia, sillä hän siirtyy suuntauksesta toiseen kulloisenkin ongelmanasettelunsa myötä. Säveltäminen, kuuntelu saati kritiikki eivät koskaan saisi muodostua itsestään selviksi tottumuksiksi. Lopuksi orkesteri huokaa, ja celestan säestyksellä asiat asettuvat uomaansa.
Tätä uomaan ja tonaalisuuden turvalliseen kohtuun palaamista edustaa myös konsertin viimeinen teos, Richard Straussin Ruusuritari-sarja (1945). Päällimmäisenä mietteenä on, tulisiko oopperasta sovitettua sarjaa kuunnella itsenäisenä musiikkina vai ohjelmallisesti. Wieniläisessä mielenmaisemassa vellova orkesteri ei aina vastaa Santtu-Matias Rouvalin kulmikkaaseen valssiin, mutta kokonaisuus on varsin nautinnollinen. Myös konsertin alkupalaksi soitettu Seitsemän hunnun tanssi (1905) on mukavaa kuunneltavaa.
Illan ohjelmavalinta onkin onnistunut: sisäosan hätkähdyttävä vieraus paketoituna vanhanajan kultapaperiin. Ruusuritari on R. Straussiksi yllättävänkin vanhanaikaisen kuuloista. Kenties säveltäjä halusi Elektran ja Salomen kokeilevimpien syvyyksien jälkeen palata kohtuun. Yhtä kaikki, teos kuuluu oopperatalojen vakio-ohjelmistoon, joten ei yllättäne, että siitä on tehty myös tämä valssipitoinen potpuri. Loppu on klassinen: jytinää ja maailmoja syleilevää paatosta, triangelin kilinää ja lopulta se viimeinen tuuttaus.
