Tämä artikkeli on julkaistu Kritiikin Uutisten numerossa 3/2016.
OSALLISTUIN 26.8.–2.9. Göteborgissa järjestettyyn, pohjoismaisille kriitikoille tarkoitettuun residenssiin. Göteborgissa on rakennettu Konstepidemin-niminen kohtaamispaikka entisen epidemiasairaalan tiloihin. Siellä keskitytään taiteeseen sekä taiteesta keskustelemiseen.
Viikon mittaisen residenssijakson teemana oli kriitikon rooli nykypäivän yhteiskunnassa. Laadukas residenssiohjelma sisälsi galleriakäyntejä, keskusteluja ja tapaamisia eri tavoin taiteen ja yhteiskunnan kysymyksiä pohtivien taiteilijoiden, kriitikoiden ja muiden kulttuurialan toimijoiden kanssa.
Ruotsissa muutama asia on toisin, etenkin kulttuurilehtien nauttima tuki on suurempi kuin Suomessa. Silti pohjoismaiset kollegat painivat pitkälti samojen ongelmien kanssa kuin suomalaiset.
Mistä saada rahaa ja aikaa kritiikin kirjoittamiseen?
Residenssijakson aikana mieleeni palautui kahden vuoden takainen Baltic Circle -festivaali, johon israelilainen taiteilija Dana Yahalom, festivaalien silloiset johtajat Eva Neklyaeva sekä Satu Herrala, Terike Haapoja sekä Eeva Bergroth suunnittelivat Suomen taidepoliittisen tapahtuman. Tapahtuman loppukohotus oli Suomen taidepoliittinen huippukokous, johon osallistui 500 ihmistä.
Lisäksi julkaistiin Jussi Koitelan toimittama Suomen taidepoliittinen käsikirja. Huippukokous oli taiteilija Dana Yahalomin ohjaama esitys, johon oli pyydetty kaikkien puolueiden poliitikoilta kahdeksan minuutin puheenvuorot edustamansa puolueen taidekäsityksestä sekä taidepolitiikasta.
Huippukokous onnistui yli odotusten: hetken ajan Huippukokous oli Twitterissä suosituin hashtag ennen Big Brotherin lähetyksen alkua.
Nyt vaikuttaa siltä, että taiteilijoille on yhä vahvemmin tullut tarve pelastaa myös kulttuurijournalismi.
Vaikka Suomen taidepoliittisen tapahtuman keskeinen idea oli kerrankin tuoda keskenään ristiriitainen taidekenttä sekä poliitikot yhteen puhumaan taidepolitiikasta, minulle esitys näyttäytyi myös taiteilijoiden yrityksenä tehdä edes jollain tavalla merkittävää kulttuurijournalismia ja taidekritiikkiä. Suomen taidepoliittinen tapahtuma oli relevanteinta ja skarpeinta taidekritiikkiä ja kulttuurijournalismia, mitä Suomessa oli pitkään aikaan tehty.
Susanna Kuparinen on ryhmänsä kanssa ollut parempi vallan vahtikoira kuin media. Nyt vaikuttaa siltä, että taiteilijoille on yhä vahvemmin tullut tarve pelastaa myös kulttuurijournalismi.
Kun taiteilija huomaa epäkohdan, hän pyrkii artikuloimaan tuntemuksensa omalla tavallaan, löytämään juuri oikean materiaalin ja tavan sanoa asioita, ja siitä voi parhaimmillaan syntyä jotain aivan uniikkia. Ehkä me kriitikot voisimme ottaa oppia siitä.
Ensi vuonna haaveilemmekin tekevämme SARVissa kriitikon roolia näkyvämmäksi muun muassa Living critic -tapahtumien sekä maakuntiin jalkautuvien kulttuuriklubien myötä. Living critic -idean saimme Living newspaper -esityksistä, joissa yleisölle avataan lehden tekemistä livetilanteessa, esityksellisiä keinoja käyttäen. Pitäisikö kriitikon astua samalla tavalla esiin?
Jonkin verran tällaista oman työn näkyväksi tekemistä onkin avattu yleisölle. Esimerkiksi Guardianin pitkäaikainen teatterikriitikko Lyn Gardner on kerran elävässä tilanteessa selostanut omia huomioitaan ääneen. Muu yleisö saattoi kuunnellla hänen havaintojaan kuulokkeiden kautta samalla kun seurasi esitystä.
Jo keväällä mainostettu Kulttuurin norsunluutorni eli kritiikkiin keskittynyt verkkoportaali aloittaa toden teolla Helsingin kirjamessujen aikaan. Verkkoportaalin keskeinen idea on seuloa netin tarjonnan helmet lukijoille. Skaala ulottuu ruohonjuuritason kokemuskirjoituksista akateemisiin esseisiin.
Ainaisen valituksen sijaan olisikin hyvä miettiä, miten kritiikki voisi saada molemmat – sekä sisällön että suuren yleisön. Ei pidä tyytyä vain jompaan kumpaan!
Kirjoittaja on SARVin puheenjohtaja.
