Yhdysvaltalaisella kasvatuspsykologilla ja filosofilla John Deweyllä (1859–1952) on paljon mielenkiintoisia ja tärkeitä huomioita taiteen ja arkikokemuksen eriytymisestä. Ymmärtäessään taiteen ensisijaisesti kokemuksena Dewey näkee taiteen ja esteettisen kokemuksen erottomattomana osana jokapäiväistä arkea ja elämää: Sellaisena, kun se hänen mukaansa on aiemmissa sivilisaatioissa ollut.

Deweyn mukaan muun muassa nationalismi, teollistuminen ja kapitalismi ovat olleet syitä siihen, että taide on eriytynyt arjesta. Sillä alun perin ”näytelmän, musiikin, maalauksen ja arkkitehtuurin taiteilla ei ollut kuitenkaan varsinaisesti minkäänlaista yhteyttä teattereihin, gallerioihin tai museoihin, vaan ne olivat osa järjestäytyneen yhteisön merkityksellistä elämää”.

Vaikka 2010-luvulla taidelaitosten ulkopuolella toimiminen on helpottunut, taidealan ulkopuolella työskentelevien ihmisten arkikokemuksessa taide kuuluu yhä eittämättä instituutioihin: kirjojen on ilmestyttävä kustantamoiden kautta, taidenäyttelyt pidettävä museossa ja teatteriesitykset teatterissa. Esimerkiksi useissa tallennetuissa klassisen musiikin flash mob -tempauksissa sivullisten kasvoilta paistaa ennen kaikkea hämmennys. ”Miksi taiteen saavutuksia on niin vastenmielistä liittää tavalliseen elämiseen, jonka sentään jaamme kaikkien elävien olentojen kanssa”, Dewey kysyy hieman provokatiivisesti, mutta osuu asian ytimeen. Kenties meidän pitäisi kysyä tätä kysymystä itseltämme ja muilta useammin.

Taiteen laitostuminen on Deweyn mielestä saanut paljon pahaa aikaiseksi, ja nämä haittavaikutukset ovat ennen kaikkea psykologisia: instituutiot tuottavat kategorioita ja haitallisia kahtiajakoja, jotka lopulta voivat vaikuttaa siihen, minkälaista taidetta taiteilija pyrkii tekemään. Dewey vastustaakin kaikenlaista luokittelua, ja haluaa purkaa vastakkainasetteluja, oli kyseessä sitten muodon ja sisällön, matalan ja korkean tai työelämän ja vapaa-ajan välinen erottelu. Mielestäni Deweyn sanoissa on paljon perää, ja niin on näemmä monien muidenkin mielestä: nykyään niin suosittujen mindfulness-tekniikkaan sekä hidastamiseen liittyvät elämäntaparemontit ja ”filosofiat” ovat paljon velkaa Deweyn ajattelulle kokonaisvaltaisesta kokemisesta ja rajoittavien raja-aitojen purkamisesta.

Käyttäisin sanaa arjen estetiikka, mikäli se ei itsessään pitäisi sisällään kahtiajakoa arkisen ja jonkin ”korkeamman”, ”vakavamman” taiteen välillä. Ja vastakkainasetteluistahan ja hierarkoista haluamme päästä eroon. Olisikin hedelmällistä käsittää taiteen eräänlaiseksi tekemisen tavaksi, esteettiseksi ominaisuudeksi, joka ympäröi meitä, mutta jonka tuottamiseen joudumme panostamaan sekä taiteilijoina että katsojina, kokijoina. Pelkästään kriitikkojen ei ole hyvä elää esteettiset tuntosarvet aktiivisina, vaan taiteen eriytyminen joksikin ”luksukseksi” ja ”vapaa-ajaksi” pitäisi estää jo varhaiskasvatuksessa.

Ei liene kovin rakentavaa olla aivan yhtä tiukka instituutioiden suhteen kuin Dewey, sillä ne myös antavat ja takaavat taiteelle toimintaedellytyksiä. Mutta olisi hyvä tiedostaa, minkälaisia raameja ja luokitteluja ne tuottavat kulttuuriimme ja ajatteluumme. Ja mitkä näistä rajoista ja luokitteluista olisi sellaisia, joista voisimme opetella eroon, jotta taide voisi olla yhä laajamittaisemmin läsnä arjessamme ja olemassaolon kokemuksessamme.

Lähdekirjallisuus:

Dewey, John 2010, Taide kokemuksena. Alkup. Art as Experience, 1934. Suom. Antti Immonen & Jarkko S. Tuusvuori. Tallinna: niin & näin.