Kun faktan ja fiktion rajat hämärtyvät faktioksi, ollaan useimmiten ongelmissa. Lukija ei ymmärrä kyseenalaistaa kirjoitustapaa, joka uskottelee olevansa toista mitä on.

Kuluneena kirjasyksynä massasta erottuu kaksi koskettavaa tietotekstiä, joita on maustettu kaunokirjallisilla ajatusleikeillä, sattuvilla esimerkeillä ja hupaisilla jutunparsilla. Heitän kysymyksen, minkä tekstilajin alle ne asettuvat: faktan vai fiktion?

Kulttuurihistoriallinen eepos?

Tamperelaiskirjailija Juha Hurmeelta ilmestyi syyskuussa hersyvän hauska, informatiivinen, nokkela ja mukaansatempaava kulttuurihistoriateos Niemi (Teos). Kirjailija käy läpi Suomenniemen kulttuurihistorian lähtien liikkeelle 13,8 miljardia vuotta sitten. Tarkistettuja faktoja satelee kuin syyssateessa.

Mutta mitä tekstilajia Hurmeen teos edustaa? Helsingin Sanomien Mervi Kantokorpi luki Niemeä romaanina, jossa on Juha-niminen tamperelaiskertoja (HS 26.9.2017).

Kirjailija itsekin väittää, ettei ole kirjoittanut varsinaista tietokirjaa (yle.fi 16.10.2017). Hurme sanoo vaihtoehtoisen kulttuurihistoriansa olevan eepos, runoelma tai jotakin muuta kuin tietokirja.

Luettuani Hurmeen teoksen koin yllätyksen. Niemi on kuin onkin juuri tietokirja, journalistisella asiatyylillä kirjoitettu opus. Esseistinen kertojanääni on kirjailijan oma, ei fiktiivisen minäkertojan. Missään kohdassa ei käy ilmi, että kirjoitettaisiin muita kuin kirjailijan omia ajatuksia. Samaan tapaan tietokirjana Niemeä oli lukenut myös historioitsija Teemu Keskisarja, joka haastatteli Hurmetta Helsingin Kirjamessuilla 28.10.2017.

Hurmeen räväkkää tyyliä ja mukaansatempaavaa kirjoitusotetta on helppo verrata esimerkiksi Kari Enqvistiin, jonka popularisoidut fysiikkaa käsittelevät teokset ovat saavuttaneet suuren suosion.

Sekä Hurme että Enqvist lähtevät enemmän kuin mielellään kirjoittamaan luovien ajatusten virtaa, jossa kolkolta ja kuolleelta näyttävä pelto kynnetään väkivalloin auki, kylvetään ideoiden siemenet itämään ja kerätään lopuksi hieno sato, jota kukaan ei olisi odottanut. Lukija huomaa ilokseen oppineensa uusia tietoja asioista, joista ei tiennyt edes voivansa innostua.

Miksi kuitenkin Hurme väittää tai uskottelee kirjoittavansa muulla kuin omalla äänellään? Helsingin Kirjamessuilla Hurme väitti lähteneensä kaunokirjailijan polulle fakta-ainesten ääreltä. Hänen oli muka pakko sekoittaa fakta ja fiktio sekaisin.

Mutta oliko tosiaan? Minusta tietokirjailija ei voi heittäytyä niin kaunokirjalliseen rooliin, että hän vaihtaisi kertojaminänsä johonkin keksittyyn. Jos hän tekee näin, kertoja muuttuu jakomielitautiseksi ja lukija hämmentyy.

Onhan kaunokirjallista faktakirjoittamista toki ollut ennenkin, ja uudessa tietokirjallisuudessa narratiivinen kirjoittamisote on yleistynyt merkittävästi.

Fiktiota, ei väkivaltafantasiaa

Mies pysäyttää ohikulkevan naisen yleisellä paikalla ja möläyttää tälle monen kuullen jotakin niin sopimatonta, että tämä hermostuu ja haastaa miehen oikeuteen kunnianloukkauksesta. Kun käräjätuomari myöhemmin kysyy oikeudessa, miksi mies sanoi niin kuin sanoi, mies vastaa:

– En se minä ollut. Se ei ollut minun ääneni. En tunnista itseäni tuosta, mitä minun väitetään sanoneen.

Vastaavaan silmänkääntötemppuun lähti turkulaiskirjailija Riku Korhonen, joka julkaisi Granta-kirjallisuusjulkaisun Tunnustus-numerossa keskustelua herättäneen ”Puhu, viha”-esseen.

Korhosen koskettavaa puheenvuoroa voi suositella lämmöllä kirjallisuuskriitikoille luettavaksi sen takia, että teksti nostaa havainnollisesti esille monia kirjallisuuskritiikin ongelmia ja ylilyöntejä, joista olisi syytä oppia. Tämä taitaa olla kirjoittajan piiloinen tavoite: ohjata meidät kriitikot kirjoittamaan paremmin kuin olemme tähän asti kirjoittaneet.

Tunnustuksellisessa esseessään Korhonen soimaa voimakkain sanoin ja nimeltä mainiten hänen tuotantoaan vuosien aikana ruotineita kirjallisuuskriitikoita. Korhosen teksti on luokiteltu väkivaltafantasiaksi, ei niinkään faktaksi.

Korhosen mukaan essee sisältää ”fiktiivisen tekstin imperfektissä tapahtuvia kertomuksia, jotka vievät tekstistä aika vähän tilaa”, kuten hän perustelee kirjoitusotettaan haastattelussa (HS 25.10.2017).

Korhonen pohtii omakohtaisesti kaunokirjailijan lohdutonta osaa kirjallisuusinstituution alkuvoimana ja käynnistäjänä. Hän erittelee vuosikausia kestänyttä kirjailijanuraansa, jonka aikana on mennyt usko kirjallisuuskriitikkojen ammattitaitoon, hyväntahtoisuuteen ja järkevyyteen.

Korhosen mukaan kirjallisuuskriitikoita, kirjabloggaajia ja muita kirjoista kirjoittavia nettikirjoittajia on kahteen jonoon: on harveneva jono ammattikriitikoita ja sitten ”rujojen somekääpiöiden sekava lauma, joukossa tuskin lukutaitoisia, aivonsa näppikselle kuolanneita haarakaivureita ja valehtelijoita”.

Persoonansa likoon laittava Korhonen taistelee kuulemma kaikkien taloudellisesti kriitikoiden armoilla olevien kirjailijoiden puolesta.

Pontimena vuodatukseensa Korhosella on niin lukuisia muistikuvia väärinymmärretyksi tulemisesta, kriitikkojen pahansuopuudesta ja muista ongelmista, että hänessä herää fantasia väkivaltaisesta kostajasta, joka haluaa maksaa kriitikoille potut pottuina – ja tekeekin sen. Väkivaltafantastikkona Korhonen pistää ”vihollisensa” syömään virtsaansa, kaatumaan portaissa tai putoamaan lamauttimen tainnuttamana yksinäiselle kadulle.

Persoonansa likoon laittava Korhonen taistelee kuulemma kaikkien taloudellisesti kriitikoiden armoilla olevien kirjailijoiden puolesta. Hän toteaa Helsingin Sanomille, etteivät fantastiset hyökkäykset kohdistu hänen nimeämiinsä todellisiin henkilöihin, vaan heidän julkisiin kriitikon hahmoihinsa:

”Kirjoitin millaisia alhaisia tunteita kirjailijassa herää, kun hän lukee arvosteluja. Eivät ne ihmiset tai arvostelut enää ole kiinnostavia minulle. Tämä oli yksi vapauttavimpia tekstejä, joita olen koskaan tehnyt.”

Miten Korhosen väkivaltafantasian kohteeksi joutuneet kirjallisuuskriitikot vastaavat vyörytykseen? Yksi heistä ymmärtää yskän, iloitsee, että juuri hänet oli Korhosen metakritiikissä huomioitu ja toivoo kirjailijan ylipääsyä nuivien kriitikoiden lausumista (HS 25.10.2017).

Toinen heistä ottaa Korhosen tekstin tyylikkäänä vittuiluna ja iloitsee puolestaan siitä, että joku jaksaa kiinnostua siitä, mitä kriitikot lehtiin tai nettiin suhertavat. Kolmas heistä ihastelee Korhosen tapaa lyödä pidäkkeettä takaisin vyön alle ja pitää tekstin väkivaltaista päätöstä idealistisena ja jopa kauniina (sic!).

Hesarin mukaan ”eturivin” kirjallisuuskriitikot keskittyvät palautteissaan Korhosen tekstin fiktioon, ei fakta-aineksiin eli niihin ylilyönteihin, joihin nimetyt kriitikot ovat aikoinaan oikeasti sortuneet. Koska he näkevät kirjallisuuskritiikin eräänlaisten julkisuusroolien varjonyrkkeilynä, heillä ei tainnut olla syytä julkisesti myöntää menneitä virheitään: eihän tässä juuri minua tai minun virheitäni syytetty, vaan niitä julkisen kriitikon roolin ilmentymiä, jotka nyt sattuivat satuttamaan kirjailijaparan sielua.

Kaunokirjailijan mahdollisuuksilla kirjoittaa tosiasiapohjaista tekstiä on rajansa.

Grantan päätoimittaja Aleksi Pöyry sanoo samaisessa haastattelussa Korhosen tekstin olleen ”kaunokirjallinen essee”, jossa käytettiin fiktiivisiä keinoja omakohtaisten tunteiden ilmaisemiseen.

”Tunnemylläkkää kuvaavassa tekstissä todellisuus ja kuvitelmat sekoittuvat vahvasti”, Pöyry muistuttaa.

Sekoittuvatko tosiaan? Eivät ne sekoitu itsestään, vaan kirjailija itse sekoittaa ne, jos haluaa.
Onhan kaunokirjallista faktakirjoittamista toki ollut ennenkin, ja uudessa tietokirjallisuudessa narratiivinen kirjoittamisote on yleistynyt merkittävästi. Faktan ja faktion sekoittuminen saman tekstin sisällä on kuitenkin ongelmallista.

Herää kysymys, mikä on kirjailijan varsinainen ja ensimmäinen tavoite: tuoda esille tietoa vai vieraannuttaa lukija kaunokirjallisen tekstijakson tulkitsijaksi. Aivan samalla tavoin kuin mainoksella ei saa hämätä vastaanottajaa, ei essee tai tietokirja saa pelata tosiasioita tai todellisia ajatuksia etsivää lukijaansa ö:ksi aapisen reunalle.

Kaunokirjailijan mahdollisuuksilla kirjoittaa tosiasiapohjaista tekstiä on rajansa, tiemmä. Vaikka kaunokirjailija on uskottavan valehtelemisen ammattilainen, voisi häneltä edellyttää rehellisyyttä myöntää tietoteksti omakseen:

– Se oli oikeasti minun ääneni. Tunnistan juuri tuosta itseni, omat ajatukseni, sen minkä kirjoitin.

Kirjoittaja on ulvilalainen opettaja ja kirjallisuuskriitikko.