Helsingin kirjamessujen kirjallisuuskritiikkiä käsittelevät keskustelut ”Kritiken i kris” perjantaina 27.10. sekä ”Kirjallisuuskritiikin kapeneva tila” sunnuntaina 29.10.2017 kulkivat pitkälti tuttuja ja usein kuljettuja polkuja.

Otsikoiden mukaisesti keskustelujen temaattisina lähtölaukauksina toimivat painetun kritiikin tilan hupeneminen sekä ”kriisi”. Keskustelut käsittelivät kuitenkin myös muita ajankohtaisia teemoja ja aiheita.

Mielensäpahoittajien aikakausi

Suomen Kirjailijaliiton järjestämä keskustelu ”Kirjallisuuskritiikin kapeneva tila” keräsi sunnuntaina katsomon täyteen. Kriitikko-kirjailijan kaksoisroolissa työskenteleviä Rauha Kejosta sekä Esa Mäkijärveä haastatteli kirjailija Venla Hiidensalo.

Keskustelu siirtyi jo aluksi kritiikin kritiikkiin, kun Hiidensalo nosti esille Riku Korhosen Grantassa julkaistun tekstin ”Puhu, viha”. Saako ja tuleeko kritiikkiä kritisoida?

”Elämme jonkinlaista helpon loukkaantumisen aikaa. Ja mielensäpahoittamisen voi jakaa esimerkiksi sosiaalisessa mediassa”, Mäkijärvi totesi.

Hän oli huolissaan ennen kaikkea siitä, miten nykyinen mielensäpahoittajien kulttuuri vaikuttaa kriitikkoon. Hän nosti esimerkikseen Juho Typön Aku Louhimiehen Tuntemattomasta sotilaasta kirjoittaman kritiikin (HS 27.10.2017), jonka herättämän somemyrskyn seurauksena kriitikko todettiin turhaksi.

Mäkijärven mukaan kyseessä on eräänlainen ilmiö.

”Kirjailijat ja elokuvantekijät pystyvät ottamaan kärkevästi kantaa niin kutsuttuihin ’julmiin kritiikkeihin’, mikä johtaa pahimmillaan siihen, että kriitikko alkaa sensuroida itseään. Kritiikolla on oikeus mielipiteeseen, vaika se eroaisi mielipiteiden valtavirrasta.”

Sensuuri, oli se sitten kuinka lievää tahansa, tekee kritiikistä huonon.

”Itsesensuuri on johtanut muun muassa siihen, että kirjallisuuskritiikit ovat usein ympäripyöreitä. Tämä on yksi kritiikin ongelma.”

Kejosen mielestä kirjailijan on nieltävä kritiikki, oli se sitten millainen tahansa.

”Kirjailijan ja kriitikon välinen dialogi on turhaa, ellei se koske suoraan teosta. Asiavirheet pitää korjata, muuten en itse mene puuttumaan kritiikkeihin.”

Kohti klikkiotsikoita

Pystyykö verkkokritiikki täyttämään tulevaisuudessa printtilehtien tyhjiön?

Keskustelijat eivät katsoneet kysymykseen olevan löydettävissä yhtä selkeää vastausta. Verkko nähtiin osin ongelmallisena julkaisuympäristönä, osin mahdollisuuksien avaajana.

Mäkijärven mukaan suurempi ongelma kritiikin määrän sijaan on sen suuresti vaihteleva taso.

”Verkossa kukaan ei välttämättä ole editoimassa tekstejä ennen niiden julkaisua. Se näkyy usein laadussa.”

Huolta herätti myös klikkiotsikoiden ujuttautuminen taidekritiikkeihin.

”Vuoden alkupuolella teos saatetaan jo otsikkotasolla julistaa ’vuoden kirjatapaukseksi’. Ei tällaisia tyhjänpäiväisiä lupauksia voi antaa, kun suuri osa teoksista ei ole vielä lähelläkään painokonetta”, Kejonen sanoi.

”Etenkin Helsingin Sanomien verkkosivut ovat viime aikoina alkaneet käyttää enemmän klikkiotsikkoja, joilla pyritään huijaamaan lukijaa avaamaan sivu”, Mäkijärvi totesi.

Kejonen piti muutenkin verkkoon siirtymisen kehityssuuntaa huolestuttavana.

”Koko maailman meneminen nettiin sulkee se pois monia ikäihmisiä, joiden näkö ei ole enää kovin hyvä, saati että motoriikka olisi suotuisa hiiren ja näppäimistön käyttöön. Sen voi katsoa olevan tietynlaista ikärasismia.”

Keskustelussa nostettiin esille myös kriitikoiden apurahoittamisen tarve. Hiidensalo kysyi, pitäisikö kriitikkojen apurahoitusta lisätä tulevaisuudessa.

Mäkijärvi koki kriitikoiden, siinä missä kirjailijoiden, joutuvan nykyaikana ”jongleeraamaan” elantonsa eteen. Hän suhtautuikin apurahoitukseen kaksijakoisesti; liiallinen apurahoitus saattaa aiheuttaa riippuvuutta apurahoista tulonlähteenä, mikä on osin nähtävissä jo kirjailijoiden kohdalla.

”Mielenkiintoisten kokonaishankkeiden apurahoitusta voisi lisätä”, Mäkijärvi totesi.

Lisää kritiikkiportaaleja

Kritiikin ongelmana Mäkijärvi näki mediakentän muutoksen lisäksi myös pirstaloituneen kustannuskentän.

”Kritiikillä ja kriitikolla on vaikea pysyä kärryillä siitä, mitä kaikkea julkaistaan. Etenkin pienet kustantamot saattavat jäädä paitsioon, kun tieto ei kulje.”

Kejonen oli samaa mieltä. Hänen mielestään osuutensa ongelmaan on myös jälleenmyyjillä.

”Kirjoja julkaistaan tyhjyyteen. Ei kaikille teoksille riitä lukijoita, ja miten voisikaan, kun eivät edes kriitikot saa enää tietoonsa kaikkea tässä maassa julkaistavaa materiaalia. Ja tämä koskee ennen kaikkea pienkustantamoja, joiden materiaalia ei ole välttämättä edes kirjakauppojen hyllyillä”, jatkoi Kejonen.

Kummankin mielestä olisi aika saada järjestelmä, jonka kautta julkaistavat teokset eivät kaatuisi hautaan heti ilmestyessään, vaan tieto päätyisi lukijoiden ja kriitikoiden korviin.

Mäkijärvi totesi tulevaisuuden olevan verkossa sekä hyvässä että pahassa.

”Kiiltomato on mainio alusta, mutta kaikkea ei voi jättää yksistään sen varaan. Pitäisi olla monia Kiiltomadon kaltaisia helppokäyttöisiä ja korkeatasoisia medioita, jotka arvioisivat erilaisia kirjallisuuksia.”

Mäkijärvi oli kuitenkin optimistinen.

”Ihminen on loputtoman kekseliäs ja luova. Nämä tässä mainitut ongelmat ovat vain haasteita, jotka täytyy tavalla tai toisella ratkaista”, hän totesi.

Kejonen muistutti, ettei ongelmia pidä kuitenkaan kieltää.

”Luovuus ja kekseliäisyys näkyvät myös siinä, että on rohkea ja myöntää ongelmien olemassaolon. Ilman ei niitä voi lähteä ratkaisemaan.”