Tämä artikkeli on julkaistu Kritiikin Uutisten numerossa 4/2015.

ja mitä olen siihen katsomalla oppinut

MITÄ KIRJAILIJA VOI OPPIA kielteisestä kritiikistä, minulta kysyttiin. Kysymyksen taustalla lieni toisinaan kuulemani ajatus, että kritiikki ei palvele ainoastaan lehteä lukevaa yleisöä vaan myös kirjailijaa. Kritiikki on palautetta, se tarjoaa reflektiopinnan, josta kirjailija voi ottaa opikseen ja kehittyä työssään.

Ajatus on kaunis. Kaiken järjen mukaan palautteesta voi oppia. Mutta miten se käytännössä tapahtuu?

Olen pääsääntöisesti saanut lehtikritiikeissä varsin myötäsukaista kohtelua, joskus myös asiallisen negatiivista. Kriitikko on lukenut teoksen melko huolellisesti, analysoi sen juonta ja ilmeisintä sisältöä (usein), rakennetta ja käytettyjä keinoja (harvoin ja niukemmin), ja siinä sivussa tai lopuksi arvottaa lukemaansa.

Toisinaan – onneksi harvoin – kohdalle tulee ohiampumisia. Kirjallisuudentutkija lukee romaaniani teoreettisen viitekehyksen läpi, jolla ei ole kirjan ydinkysymysten kanssa paljonkaan tekemistä, ja antaa lopuksi teoksesta negatiivisen arvion. Joku toinen toteaa, onneksi vähän pienemmässä julkaisussa, ettei ole ymmärtänyt romaania, mutta uskaltaa kuitenkin reippaasti julistaa, ettei teos tuo mitään uutta edustamaansa genreen.

Pienen paikallislehden arvio eräästä kirjastani on niin täynnä asiavirheitä, että on ilmeistä, ettei kritiikin kohdetta ole edes luettu. Valtakunnan päälehti lyttää käsikirjoittamani kuvakirjan ja yleistää yhden lapsen kokemuksen: tästä lapset eivät pidä. Ja niin edelleen.

En aina pääse perille, mihin ohiampunut kriitikko on tähdännyt. Oman etevyytensä esittelyyn? Tunnereaktionsa julkituomiseen? Ihan vain työnsä tekemiseen, vaikkei oikeastaan huvittaisi? Tiedän kuitenkin, mihin he ovat osuneet: minua päähän. Päivä on mennyt pilalle, joskus useampikin.

Päivän pilaantumisen psykologia on yksinkertaista ja varmasti laajalti tunnettua. Tuskin monikaan kirjailija kuvittelee, että kaikki pitäisivät hänen uunituoreesta teoksestaan.

Hän kuitenkin toivoo, että aika moni lukisi sen. Kyseessä on nimittäin merkittävä teos. Näin hän uskoo; näin hänen on pakko ollut uskoa, jotta olisi jaksanut nähdä kuukausien tai vuosien mittaisen vaivan ja epävarmuuden, jonka teoksen kirjoittaminen vaatii. Ja vaikka tekijäpalkkiot ovat vain harvalle kirjailijalle erityisen tärkeä tulonlähde, on myynnilläkin väliä. Kustantaja nimittäin elää myynnistä, kirjailija suhteestaan kustantajaan.

Ratkaisun tehnyt tuomari ei ole ”vain yksi lukija”, kuten asiaa joskus vähätellään, sillä lehdet ja lehtikritiikki ovat instituutioita.

Kustantajan olisi hyvä päästä plussan puolelle. Toki tiedän ja tunnen myös monia sellaisiakin kollegoja, jotka toivoisivat elättävänsä itsensä kirjojensa myynnillä. Mutta sitten tulee nujertava arvio. Valmiiksi emotionaalisesti latautuneessa tilanteessa haukut näyttäytyvät esteenä lukijoiden saavuttamiselle. Kuka voisi enää kiinnostua teoksesta, jota on niin nääsätty? Työ tuntuu valuneen hukkaan, tärkeä teos katoaa Lethen vesiin ja seuraavankin kirjan mahdollisuudet ovat entistä höttöisemmällä pohjalla.

Tältä se siis tuntuu. Pulssi saattaa hieman kohota, lihakset jännittyä, henki kulkea ahtaammin.

Huonoa kritiikkiä ei unohda nopeasti. Sitä ei unohda, koska julkisen kritiikin kohteena oleminen on tuomiovallan kohteeksi tulemista. Ratkaisun tehnyt tuomari ei ole ”vain yksi lukija”, kuten asiaa joskus vähätellään, sillä lehdet ja lehtikritiikki ovat instituutioita. Huono kritiikki on epäoikeudenmukainen tuomio, ja epäoikeudenmukaisuudella on paha tapa jäädä hampaankoloon.

Kirjailija tai muu taiteilija ei tietenkään ole paras henkilö arvioimaan teoksensa saaman kritiikin oikeudenmukaisuutta. Hän ei ole ainoastaan jäävi, vaan häneltä yksinkertaisesti puuttuvat mahdollisuudet tilanteen objektiiviseen hahmottamiseen. Puhun nyt taideteoksesta, kunnianhimon ja ties kuinka moninaisten ja monimutkaisten pyrkimysten hedelmöittämästä hengentuotteesta.

Kritiikin kohde ei ole pelkkä viihdeteollisuuden myyntituote, eikä objekti, jonka tarkoitus olisi tarjota pelkkää ajankulua aikamme kuluttajille. Sitä ei ole kirjoitettu, maalattu tai ohjattu ammattitaidolla pelkästään elannon saamisen välineeksi. Paino sanalla ‘pelkästään’.

Tiedämme, että Fjodor Dostojevski on sanellut mestariteoksiaan aikarajojen ja järkyttävien ennakkosopimusten paineessa taloudellisen perikadon välttääkseen. Mutta jo ennen sopimuksen allekirjoittamista hän on ollut kirjailija. Kirjoittamisen tarve on ollut olemassa jo ennen taloudellista pakkoa.

Teos ei siis ole pelkkä kaupallinen tuote. Tuore teos ei ole kirjailijalle vielä objekti ensinkään, se ei ole irti hänen persoonastaan.

Lukemalla arvion teoksestani annan kriitikolle emotionaalisen vallan ylitseni.

OLEMME KAIKKI KUULLEET hokeman, jonka mukaan tekemisessä tärkeintä ei ole lopputulos vaan prosessi. Tämä pätee taiteen tekemiseen erityisen hyvin joskin tietyin varauksin. Kun heittäydyn muutamaksi vuodeksi tutkimaan tulevan romaanini teemoja ja aiheita sekä miettimään ja hiomaan kerronnan keinoja; kun taon yksityisimpiä tunteitani fiktion muotoon; kun pistän itseni likoon; kun tehdessäni opin uutta ja muutun ihmisenä… kun kirjoitan, olen kirjailija, tiukasti kiinni teoksessa.

Työ määrittää minua siinä kuin minä työtäni. Ihminen on ennen kaikkea sitä mitä tekee ja miksi. Kun jotakin tekee tarpeeksi pitkään, paljon ja intohimoisesti, muuttuu tekeminen osaksi identiteettiä. Samalla tekeminen ja sen päämäärät kietoutuvat yhteen. Kirjoitan oppiakseni, sanoakseni, saadakseni aikaan lopputuotteen, vahvistaakseni kirjailijan identiteettiäni ja asemaani, ihailuakin saavuttakseni, jossain vaiheessa jo siksikin, että en enää pystyisi sopeutumaan johonkin muuhun työhön: en uskalla kovin vakavasti edes ajatella tekeväni päätoimisesti jotakin muuta.

Kritiikki ei täten kohdistu ainoastaan teokseen. Se osuu myös kirjailijaan.

Kritiikki esittelee ja arvottaa sitä, mitä olen viime vuosina touhuillut ja samalla sitä, mikä olen ollut tai luullut olevani. Osasinko ja osaanko? Kannattiko? Käytinkö aikani oikein? Entä seuraavat vuodet? Mitkä ovat ylipäätään mahdollisuuteni jatkaa valitsemallani tiellä? Kysymykset ovat suuria, ja kriitikon antamiin vastauksiin on helppo suhtautua ennen kaikkea emotionaalisesti. Positiivinen kritiikki sykähdyttää, negatiivinen lähinnä tukahduttaa, olipa kielteisyys perusteltua tai ei, ja asian henkilökohtaisuus tekee vaikeahkoksi arvioida perustelujen pätevyyttä. Kielteinen arvio näyttää hyvin helposti huonolta kritiikiltä.

Jopa kritiikin yleissävyn arvioiminen vaikuttaa olevan monelle kirjailijalle vaikeaa. Olen nähnyt kollegojeni pitävän omien teostensa kritiikkejä kielteisinä, jos kirjoissa on mainittu olevan mitään vaillinaista tai huomautettavaa. Olen nähnyt ja kuullut kollegojeni valittavan epäreilusta lyttäyksestä, vaikka kritiikki olisi näin ulkopuolelta tarkasteltuna ollut kiinnostava ja voittopuolisesti positiivinen. Onkin syytä epäillä, ovatko edellä mainitsemani esimerkit saamistani epäoikeudenmukaisista ja huonoista kritiikeistä lainkaan osuvia. Ehkä ne ovat omia väärinluentojani aivan yhtä paljon kuin arvostelijoiden.

Jopa kritiikin yleissävyn arvioiminen vaikuttaa olevan monelle kirjailijalle vaikeaa. Olen nähnyt kollegojeni pitävän omien teostensa kritiikkejä kielteisinä, jos kirjoissa on mainittu olevan mitään vaillinaista tai huomautettavaa.

MITÄ SIIS VOIN SAAMISTANI arvioista oppia? Paitsi tietenkin sen, että suhtautumiseni kritiikkiin on ennen kaikkea emotionaalista. Ehkä jopa pelkästään emotionaalista? Huomaan, etten oikeastaan muista yksityiskohtia ainoastakaan kohdalleni sattuneesta hyvin perustellusta tai mielestäni asiallisesta arviosta. Muistan ainoastaan ne, jotka olen kokenut huonoiksi tai epäoikeudenmukaisiksi. Ainakaan tähän visaiseen kalloon ei siis ole kritiikeistä viisautta tarttunut.

Jos ihan suoraan sanotaan, en ole kritiikeistä opetusta hakenutkaan. Olisiko se edes mahdollista?

Jokainen teos on erilainen. Taiteelliset tavoitteet, syntyprosessit ja valitut tyylikeinot vaihtelevat kirjasta toiseen siinä määrin, että yhtä teosta koskeva kriittinen huomautus on tuskin sovellettavissa seuraavaan. Ja ennen kaikkea: jokaista julkaistua kirjaa on jo mietitty pitkään. Palautetta on saatu ateljeekriitikolta ja kustannustoimittajalta. Tekstiä on väännelty ja käännelty. Jos jokin on edelleen epäkunnossa, kertoo se korkeintaan siitä, että kirjoittajan kyvyt eivät riittäneet, tai siitä, että töitä olisi pitänyt tehdä vielä enemmän.

Joka tapauksessa rakentavan palautteen aika on ohi sillä hetkellä, kun kirja menee painoon. Jälkikäteen sitä ei tarvita.

Koska lukijapalautteiden tykkäämiset ja ei-tykkäämiset menevät tavallisesti aivan ristiin – yksi hehkuttaa teoksen juuri sitä piirrettä, jota joku toinen inhoaa – tulee sellainenkin ajatus mieleen, että myös kriitikon arvottavat huomautukset kertovat ennen kaikkea lausujansa mieltymyksistä. Enkä minä sellaisia jaksa opiskella. En kirjoita miellyttääkseni jotakuta tiettyä kriitikkoa.

PALAAN VASTAANOTTAMISEN lietsomiin emootioihin. Vaikuttaa siltä, että vain harva kirjailija kykenee ottamaan kritiikin kylmän stoalaisesti vastaan, ilman että tulee lukiessaan hieman ravistelluksi. Siinä on kritiikin valta meihin: se kykenee joko nostamaan tai laskemaan mielialaa, kiukuttamaan tai ilahduttamaan. Lukemalla arvion teoksestani annan kriitikolle emotionaalisen vallan ylitseni. Mutta sitä valtaa en oikeastaan haluaisi antaa.

Kritiikkien tarpeellisuutta ei tietenkään voi kiistää. Kriitikot palvelevat kuin palvelevatkin meitä kirjailijoita, mutta nimenomaan esittelemällä teoksiamme potentiaalisille lukijoille. Kritiikit ovat suorastaan elintärkeitä; nuivaa käsittelyä paljon kauheampaa on, jos kirjaa ei lainkaan arvioida.

Haluan kuitenkin kiistää erään oman menettelytapani mielekkyyden. Sen, että ylipäätään luen teosteni kritiikkejä. On se eräänlaista peiliin katsomista, kyllä, mutta kritiikin heijasteluja lukeva katseeni ei ole rakentava. Tämä itsereflektio ei kehitä eikä vie minnekään. Se on narsistinen, kehuja etsivä katse.

Kirjoittaja on espoolainen kirjailija.