Vietimme hetki sitten Kalevalan päivää, suomalaisen kulttuurin merkkipäivää. Samaisena päivänä viisi vuotta Taiteen edistämiskeskuksen johtajana ollut Minna Sirnö siirtyi sivuun tehden samalla tilaa uudelle johtajalle – josta kukaan ei tosin tiedä vielä mitään. Hallintopäällikkö Risto Aakko on nimetty johtajaksi toukokuun loppuun saakka.

Seuratessani yliopistolaisten mielenosoituksia ja lakkoilua mieleeni tuli, että kriitikot ja taidejournalistit voisivat yhtyä ”Overworked underpaid”-sloganin alle. Lehdet maksavat taiteen ja kulttuurin asiantuntijateksteistä huolestuttavan vähän. Tai asetellaan kysymys toisin: kuinka moni taiteesta kirjoittava asiantuntija on saanut palkankorotuksen viiden viime vuoden aikana? Epäilen, ettei ainakaan kovin moni freelancer-kirjoittaja.

Sama pätee journalisteihin ja kriitikoihin, jotka ovat saaneet työhönsä tukea Taikelta. Taidejournalistien saamien taiteilija-apurahojen kokonaispotti on ennemmin laskenut 2010-luvun alusta. Etenkin yksivuotisten apurahojen määrä on vähentynyt; välillä niitä on pilkottu puolivuotisiksi, jolloin kokonaismäärä jaetuista apurahoista pysyy ennallaan, vaikka kokonaissumma on pienempi. Taiken jakamien taiteilija-apurahojen kokonaispotista taidejournalistien osuus on 0,8% (2017).

Myös taidejournalismin kohdeapurahoina jaettu n. 10 000-15 000 euron summa on riittämätön aikana, jolloin kulttuuri- ja pienlehtien toimintaedellytyksiä on vaikeutettu esimerkiksi arvonlisäverottomuuden poistamisella (2011) ja saatavuuden vaikeuttamisella (joista esimerkkeinä kirjastojen kulttuurilehtien ostutuen jäädyttäminen sekä suurten jälleenmyyjien, kuten Stockmannin, kulttuurilehtihyllyn supistuminen lähes olemattomiin).

Jotta taidejournalismin moninaisuus ja rikkaus säilyisi, pitäisi siihen suunnattavan kokonaistukisumman nousta, ei missään nimessä laskea.

Vaikka Taiken tulisi edistää taidetta ja kulttuuria, ainakin taidejournalismin suhteen keskuksen toimet ovat viime vuosina lähettäneet lähinnä vastakkaista signaalia: taidejournalismin oma jaos on lakkautettu ja sen rippeet ympätty kirjallisuusjaokseen.

On karu tosiasia, että 2010-luvulla taiteen asiantuntijana on entistä vaikeampaa elättää itsensä. Kiistelty aktiivimalli puree jokaiseen työttömään ja eritoten taiteilijoihin, monellakin tavalla. Sitä mukaa kun valtio ottaa tällaisia rankkoja pakkokeinoja käyttöönsä, tulisi sen samalla mahdollistaa työnteko taiteilijoille ja taidejournalisteille – eli joko lisätä taiteen ja kulttuurin apurahoitusta tai luoda muuten työpaikkoja näiltä aloilta esimerkiksi tukemalla kulttuurilehtiä aiempaa enemmän.

Käsitetaiteilija Juha-Pekka Väisänen sanoitti osuvasti vallitsevan tilan, joka pätee taiteilijoiden lisäksi myös muihin taidealalla työskenteleviin: ”Työllisyyspoliittisesti ja kansantaloudellisesti ajatellen olisi viisasta resursoida nykyistä enemmän varoja työllisyyttä edistäviin toimiin, kuten kulttuuriin ja taiteeseen.” (Helsingin Sanomat 5.3.2018)

Taiteen edistämiskeskuksen slogan on mahtipontisesti ”me mahdollistamme”. Tämä uuden johtajan on hyvä pitää huoneentaulunaan alusta lähtien.

Sanat eivät saa olla pelkkiä sanoja, vaan valtion tulee kantaa vastuunsa myös kulttuurista ja taiteesta kirjoittamisen mahdollistajana. Tämän puolesta argumentoi myös toimittaja ja kriitikko Wilhelm Kvist, jonka mukaan taidekritiikin siirtyminen vahvemmin valtion tukemaksi yleishyödylliseksi kulttuurimuodoksi voisi olla tulevaisuuden suunta (Kritiikin Uutiset 4/2014). Tähän kuitenkin tarvitaan Taikelta tahtoa.

Oli uuden johdon myötä tulossa mitä muutoksia tahansa, odotamme, ettei Taiteen edistämiskeskuksen profiili muuttuisi tulevien päätösten myötä edistämislähtöisestä estämislähtöiseksi.