Klassinen asetelma: Kirjailijat napisevat, että kritiikkien laatu on surkea, ja kriitikot napisevat, että kirjailijat ovat herkkänahkaisia. Moni valittelee, että kritiikki on tasapäistynyt ja tylsistynyt. Lyttäyksiä ei enää näe, vaan tuoteselosteita. Oli miten oli, jopa näistä ”tuoteselosteista” on saatu paljonkin irti. Kirjailijat ovat ottaneet viime aikoina kantaa saamiinsa kritiikkeihin yllättävällä tavalla.

Tänä keväänä Saara Turusen tuore romaani Sivuhenkilö on kerännyt laajalti kommentteja; teos käsittelee esikoisteoksensa vastaanottoa ja erityisesti yhtä kritiikkiä, Helsingin Sanomien Antti Majanderin kirjoittamaa (HS 26.4.2015). Viime syksynä saimme lukea Riku Korhosen tilityksen samasta tematiikasta.

Onko kritiikkiä kommentoivat taideteokset tulleet jäädäkseen? Näyttää siltä, että on – tavalla tai toisella. Uskon nimittäin, että Korhonen ja Turunen ovat murtaneet padon sekä romuttaneet lopullisesti taidemaailman kirjoittamattoman säännön, ettei kritiikkejä saisi koskaan eikä missään nimessä kommentoida.

On mielenkiintoista pohtia, mikä on johtanut tähän tilanteeseen. Onko taiteeseen ujuttautunut kritiikkien kommentointi osoitus taiteilijoiden turhautumisesta sekä tunteesta, että he ovat umpikujassa? Aiemmin kritiikkejä on vähän väliä ruodittu sosiaalisen median syövereissä, mutta tällöin kaikenlainen keskustelu on useimmiten jäänyt yksinomaan ruotijan oman (some)kuplan sisäiseksi asiaksi.

Seuraava – ja todella radikaali – askel on käsitellä mieltä askarruttavaa kritiikkiä omassa taiteessaan. Sillä taideteos jää elämään eri tavalla kuin sanoma- tai aikakauslehdessä julkaistu journalistinen teksti, josta ovat tulevaisuudessa kiinnostuneet lähinnä tutkijat.

Miten tällainen vaikuttaa kriitikoihin ja sitä myötä taidekritiikkiin? Pahimmillaan kritiikkien käsittely taiteessa aiheuttaa taidekritiikille haitallisia sivuvaikutuksia. Taideteoksen osana kriitikon rooli ja työ helposti yksinkertaistuu ja vääristyy. Yksi ammattikunta näyttäytyy vahvasti värittyneenä yleisölle, jolla on kenties alun alkaenkin ollut stereotyyppinen käsitys kriitikkokunnasta.

Monet kriitikot ovat myös olleet huolissaan itsesensuurista, jota taiteilijoiden vastineet voivat pitkällä tähtäimellä ruokkia. Osa onkin tietoisesti jättäytynyt sosiaalisen median ulkopuolelle, jottei somehuutelu hyppää omalle työpöydälle ja vaikuta työskentelyyn. Mutta auttaako somen ulkopuolelle jääminen, mikäli vastineet luikertelevat osaksi taidetta? Tällöin kriitikon on vaikeampi väistää saamansa ”palautteen” pohtimista tai siihen vastaamista.

Voisi jopa miettiä, onko kriitikko pakotettu vastaamaan, mikäli hänen tekstiään ruoditaan taiteessa? Onko tämä nyt sitä tulevaisuuden keskustelua, jota taidekriitikoiden ja taiteilijoiden välille kehkeytyy? Oli tai ei, kriitikko ei voi noin vain sivuuttaa kehitystä.

Eräs toinenkin – paljon huolestuttavampi – seikka nousee mieleen asiaa pohtiessani. Jokaisella alansa ammattilaisella on parempien päiviensä lisäksi myös heikommat hetkensä, jolloin mikään ei luonnistu. Kun deadline puskee päälle ja työnantaja huohottaa niskaan, ei voi välttämättä pistää parastaan ja ylittää itseään sanataiturina. Kriitikkokin on inhimillinen olento, joka ei automaattisesti suolla briljanttia ja painovalmista materiaalia noin vain napin painalluksella.

Saako kriitikko koskaan epäonnistua tai olla ”ylittämättä itseään” ilman, että päätyy mahdollisesti osaksi taiteilijan teosta?