Tämä artikkeli on julkaistu Kritiikin Uutisten numerossa 4/2014.

ONKO KRIITIKKO TAITEEN YSTÄVÄ? Voisi ajatella että on. Toisaalta kritiikki on oman aikamme kuva, ja tässä ajassa ystävyys on jotain aivan muuta kuin mitä se on kulttuurissamme aikaisemmin merkinnyt. Ystävyyden muoto ja tapa osoittaa ystävyyttä ovat muuttuneet.

Taide kertoo ystävyyden kulttuurihistoriasta sanoin, kuvin ja sävelin.

Musiikin tutkija ja cembalisti Minna Hovi kirjoitti Musiikki-lehdessä (3–4/2013) Johann Jacob Frobergerin ja Louis Couperinin ystävyydestä, jonka säveltäjät tallettivat teoksiinsa musiikillisina lainoina. Hovi kiinnittää huomiota Couperinin preludiin alimitation de Mr Froberger (”Herra Frobergerin imitaatio”), johon säveltäjä nuotinsi ystävänsä tavan improvisoida. Improvisaatiossa tulee ilmi soittajan persoonallisuus ja henkilökohtainen suhde soitettavaan kappaleeseen. Couperin halusi tallentaa teokseen itselleen rakkaan saksalaisen persoonallisuuden piirteet ja sielun liikkeet.

Couperinin ja Frobergerin ystävyydessä on jotain sykähdyttävää. Ystävyys oli heidän aikanaan, 1600-luvulla, ihmissuhteista korkein ja tavoiteltavin. Jo sata vuotta aiemmin renessanssifilosofi Michel de Montaigne kirjoitti Esseissään ystävyydestä kanssakäymisen täydellisimpänä muotona, josta puuttuu kaikenlainen hyötytavoittelu.

Etäisyys ei ollut ystävyyden esteenä. Päinvastoin. Kirjeenvaihto oli pitkään ystävyyden institutionaalinen muoto. Näin ollen etäisyys oli lähestulkoon edellytys ystävyydelle.

Ystävyyden menneisyys puhuttelee minua kriitikkona. Couperinin ja Frobergerin esimerkin mukaan ystävyys muovautuu kunnioituksesta, toisen ainutlaatuisuuden vastaanottamisesta, ystävän sielun tulkinnasta ja siihen ystävyyden kielellä – sanoin, sävelin tai kuvin – tasa-arvoisena keskustelijana vastaamisesta.

Myös valistusfilosofi Voltaire määrittelee 1760-luvulla julkaistussa Filosofisessa sanakirjassaan ystävyyden sielujen liitoksi kahden herkän ja hyveellisen ihmisen välillä. Herkän, koska erakko ei voi vastaanottaa toisen sielun liikkeitä. Hyveellisen, koska rikolliset, keinottelijat ja hyödyntavoittelijat ovat kurjia ystäviä – tai eivät ystäviä lainkaan.

Millaisena ystävänä aikamme kriitikko lähestyy taidetta?

Kriitikkoa pidetään harvoin taiteen tasavertaisena keskustelukumppanina. Kriitikko on valta-asemassa; kriitikko nostetaan sosiaalisilla portailla muiden yläpuolelle, sieltä hän jakaa hyödyllisiä sanoja haluamilleen yksilöille. Kritiikin ytimeen liitetään virheiden etsiminen ja niiden esiin tuominen. Negatiivisen kritiikin kirjoittaminen on kuitenkin yhtä vaikea laji kuin kitkerin sanoin ystävälle puhuminen.

En tiedä millaista suhdetta kriitikon ja taiteen nykyinen, markkinoiden mukaan saneltu symbioosi muistuttaa. Hyödyntavoittelua? Keinottelua? Ei ainakaan ystävyyttä sellaisena kuin se parhaimmillaan voi olla.

Kun kriitikko kirjoittaa taiteesta taiteen ystävänä, hän kirjoittaa itsensä ystävälle avaten. Ystävälle, joka on älyllisesti ja sielullisesti samanvertainen. Hän tallettaa tekstiinsä ystävän sielun rakastetuimmat piirteet: sen elämän virtauksen, persoonallisuuden, korkean älyn ja sielun soinnin, jonka vain ystävälle omistautunut voi havaita.

Kirjoittaja on tutkija ja kriitikko.