Mistä positiosta kriitikko kirjoittaa? Valta ja representaatio kritiikissä

Etuoikeuskeskustelu on viime vuosina yleistynyt intersektionaalisen feminismin valtavirtaistumisen myötä.

Intersektionaalisessa feministisessä ajattelussa lähtökohtana on, että ihmisillä on useita omaan identiteettiin liittyviä risteäviä positioita yhteiskunnassa, esimerkiksi sukupuoli, seksuaalisuus, rotu, luokka ja toimintakyky. Näiden katsotaan myös vaikuttavan siihen miten ajattelemme ja toimimme sekä siihen miten muut suhtautuvat meihin. Tämän myötä ihmisillä on myös tiettyjä etuoikeuksia: toisilla niitä on enemmän kuin toisilla johtuen yhteiskunnan valtarakennelmista ja mekanismeista, jotka suosivat erityisesti varakkaita, valkoisia, miehiä, heteroja ja terveitä, vammattomia kehoja. Näiden yhteiskunnallisten valtapositioiden monimutkainen yhteisvaikutus sekä henkilökohtaiset kokemuksemme vaikuttavat siihen, miten hahmotamme maailmaa ympärillämme, sekä kykyymme eläytyä tai ymmärtää muiden kokemuksia.

Esimerkiksi viime vuonna Arttu Seppäsen kriittinen arvio Helsingin Sanomissa Patti Smithin esiintymisestä Flow-festivaalilla (1) sai kunnallisvaltuutettu Veronika Honkasalon pohtimaan Twitterissä, vaikuttiko (valkoisen) mieskriitikon sukupuoli kritiikkiin ja sen sisältöön (2). Tapaus herättää kiinnostavan kysymyksen siitä, onko kriitikon mahdollista arvioida puolueettomasti ja monipuolisesti teoksia, joita eivät ole tehneet hänen oman viiteryhmänsä taiteilijat ja/tai joita ei ole tehty ensisijaisesti hänen viiteryhmälleen.

Ajatus kriitikon position merkityksestä ei ole uusi; esimerkiksi koreografi Sonya Lindfors totesi kolme vuotta sitten kirjoittamassaan blogitekstissä, että on ”lähtökohtaisesti ongelmallista, että valkoinen arvostelija tekee kritiikin teoksesta, joka käsittelee toiseuttavia representaatioita” (3). Toteamus liittyi osaltaan Hufvudstadsbladetin kriitikon Tove Djupsjöbackan arvosteluun Lindforsin Noble Savage -tanssiteoksesta (4). Lindfors ja kriitikko Sonja Saarikoski kävivät keskustelua kriitikkokentän valkoisuudesta ja sen vaikutuksista myös Jotkut taas väittävät -antologian puitteissa (5).

Lindforsin blogikirjoitusta lainaten, ”kriitikon olisi hyvä tiedostaa oma positionsa dominoivan kulttuurin edustajana erityisesti kirjoittaessaan toiseudesta tai vähemmistöistä oli kyse ihonväristä, seksuaalisesta suuntauksesta, sukupuolesta tai jostain muusta”. Kriitikon positio ei estä häntä kirjoittamasta tietyistä teoksista, mutta se vaatii huomattavasti enemmän kriittistä reflektiota koskien omaa valta-asemaa sekä kriitikkona että yhteiskunnan jäsenenä sen ohella, että kriitikolla tulee olla riittävän laaja tieto- ja kokemuspohja taiteenlajin esitysten kuluttajana ja niiden sisällön pohtijana ja arvioijana. Arvio saattaa hämärtää tai jättää kokonaan huomiotta ne yhteydet, joita taiteella, sen tekijällä ja tämän viiteryhmällä on, mikäli ne ovat arvioijan kokemukselle ja asiantuntemukselle etäisiä.

* * *

Afrikkalaisamerikkalainen kirjailija ja aktivisti W.E.B. Du Bois esittää kirjassaan The Souls of Black Folk (1903), että mustat amerikkalaiset ovat joutuneet sisäistämään valkoisen väestön tavan ajatella ja näkemään itsensä valkoisten silmin mustia sortavassa yhteiskunnassa; he joutuvat siis ajattelemaan ”kahdella tavalla” (double consciousness). Tätä ajatusta on hyödynnetty myös feministisessä pohdinnassa: ”Toiset” (rodullistetut, naiset ja muut vähemmistöt) joutuvat esittämään ”tavallista” hegemonisen valkoisuuden ja patriarkaatin edessä, koska heidät on ehdollistettu näkemään itsensä valkoisten ja miehisten linssien läpi sen lisäksi että he katsovat itseään omista lähtökohdistaan. Valkoinen mies ei tällaiseen arkielämässään törmää.

Onko mahdollista, ettei kriitikko osaa tai kykene käsittelemään teosta sen omilla ehdoilla, koska valtakulttuurin edustajana hänen ei ole tarvinnut pohtia ja kyseenalaistaa näkemyksiään jatkuvasti kuten vähemmistöjen?

Vaikuttaako yhteiskunnallinen nokkimisjärjestys siis niin, että valkoinen mies ei tule koskaan täysin ymmärtämään taidetta, jonka on tehnyt joku tähän ”toisten” joukkoon kuuluva ja jota ei ole tehty häntä varten? Onko mahdollista, ettei kriitikko osaa tai kykene käsittelemään teosta sen omilla ehdoilla, koska valtakulttuurin edustajana hänen ei ole tarvinnut pohtia ja kyseenalaistaa näkemyksiään jatkuvasti kuten vähemmistöjen? Historiallisesti on ajateltu, että valkoinen ja miehinen näkemys on normaali, rationaalinen ja neutraali – mutta entä jos se ei olekaan lainkaan neutraali, vaan valkoisuuden ja patriarkaalisen katseen sävyttämä, koska sen ei ole koskaan tarvinnut olla mitään muuta? On yleisessä tiedossa, että pääosin eurosentrinen, valkoinen ja miehinen näkemys ohjaa niin yhteiskunnan kuin taideinstituutioiden ajattelua (6). Miten siis kriitikko voi välttää toisintamasta sitä, tai ylipäätään tavoittaa olennaisen teoksista?

Vaikka puhe kritiikin kriisistä ja kriitikkojen arvonalennuksesta nettikeskustelijoiden tasolle on yleistynyt (7), kriitikkojen sanoilla on yhä painoarvoa ja niihin kiinnitetään huomiota niin taiteilijoiden itsensä kuin yleisön taholta. Kriitikkojen tulisikin tarkastella kriittisemmin omaa valta-asemaansa paitsi kriitikkona myös yhteiskunnan jäsenenä, jota määrittävät edelleen muun muassa patriarkaalinen valkoisuus ja heteronormatiivisuus. Ennen kaikkea olisi aika antaa enemmän tilaa vähemmistöille arvioida taidetta ja sen merkityksiä – se kun saattaa tuoda esiin aivan eri puolia ja näkemyksiä teoksista (8).

Tämä ajatus nojaa myös omaan kokemukseeni populaarikulttuurikritiikin valkoisena kuluttajana sekä ylipäätään kirjoittajana ja puhujana, sillä olen löytänyt paljon uusia näkökulmia erityisesti vähemmistökirjoittajien teksteistä. Näissä kuuluu toisinaan myös minä-muotoinen reflektio vähemmistöjen asemasta sekä kirjoittajan mielipiteen perustelu tavalla, joka tekee selväksi sekä hänen että analyysin kohteena olevan teoksen tai taiteilijan positiot yhteiskunnassa ja taiteen kentässä (9).

* * *

Vastaavia kysymyksiä representaatiosta on esitetty muun muassa elokuva-alalla; taannoin esimerkiksi Scarlett Johansson perääntyi transnaisen elokuvaroolista asiaa kohtaan esitetyn arvostelun takia (10). Tällöin uutisoinnissa vähemmälle huomiolle jäivät arvostelijoiden argumentit: Kyse ei ole siitä, ettei vähemmistörooliin kelpaa muu kuin kyseisen vähemmistön edustaja. Kyse on siitä, että rakenteet eivät mahdollista tasavertaista asemaa vähemmistöille tulla valituksi edes heidän oman viiteryhmänsä rooleihin, kuten transnäyttelijät transrooleihin, saati sitten sen ulkopuolisiin rooleihin.

Kriitikon oletetaan tuntevan sen taiteenalan kenttä, josta hän kirjoittaa. Mitä tämä ”tunteminen” tai asiasta ”tietäminen” oikeastaan sitten pitää sisällään, jos kriitikon positio otetaan huomioon?

Erilaisten identiteettiryhmien edustajat eivät toki ole homogeeninen joukko, ja toisaalta eri ryhmiin kuuluminen ei tarkoita, etteikö niiden jäsenillä voisi olla joitain jaettuja kokemuksia. Tiettyyn viiteryhmään kuuluminen ei siis automaattisesti sulje pois mahdollisuutta kirjoittaa toisesta ryhmästä hyvää kritiikkiä. Uskallan kuitenkin väittää, että kriitikko joutuu tekemään jopa kymmenkertaisesti taustatyötä, reflektointia ja itsekriittistä tutkiskelua voidakseen kirjoittaa ja tulkita ymmärtävästi ja rakentavasti taidetta, joka on hänen omalle eletylle kokemukselleen vierasta. Tällä vieraudella tarkoitan sitä, että kriitikolla ei ole jaettuja kokemuksia taiteilijan ja tämän taiteen liityntäkohtiin kun puhutaan yhteiskunnan rakenteista; taiteilija ja kriitikko ovat siis ”toisia” suhteessa toisiinsa. Mustaihoisen transmiehen kokemukset ja ajatukset, ja niistä kumpuava taide, eivät synny samoista lähtökohdista kuin valkoisella cis-miehellä. Tämä ei tarkoita, etteikö niillä voisi olla temaattisia yhteyksiä. Niiden syntykontekstit ja tulkintakehykset ovat kuitenkin väistämättä erilaisia.

Kriitikon oletetaan tuntevan sen taiteenalan kenttä, josta hän kirjoittaa. Mitä tämä ”tunteminen” tai asiasta ”tietäminen” oikeastaan sitten pitää sisällään, jos kriitikon positio otetaan huomioon? Yhteiskunnan ymmärtämiseen, jota kriitikoilta yleisesti odotetaan, kuuluu nykyään aivan eri tavalla valtahierarkioita ja epätasa-arvoa luovien yhteiskuntarakenteiden pohtiminen ja ymmärtäminen kuin aiempina vuosikymmeninä. Onkin siis mielestäni aika vaatia, että tämä yhteiskunnallinen muutos näkyy myös kriitikkojen ammattiosaamisen päivittämisenä. Tämä voisi parhaassa tapauksessa paitsi tuoda uudenlaista relevanssia kritiikkeihin, myös nostaa niiden tasoa – ja antaa enemmän painoarvoa yhteiskunta- ja itsekriittisen kriitikon sanoille.

Kuten Sonjan ja Sonyan keskustelussa tuli ilmi, etuoikeutetulle tietyt asiat ovat näkymättömiä, ja siksi niitä on niin vaikea hahmottaa. Moniäänisempi ja taustoiltaan moninaisempi kriitikkokaarti on tarpeellinen, jotta se heijastaisi moniäänistyvää taidekenttää ja moniäänistä yhteiskuntaa. On paljastettava kerroksia, jotka ovat usein olleet esimerkiksi valkoiselle katseelle näkymättömissä. Representaatiota tarvitaan paitsi taiteessa, myös sen kritiikissä. Pelkkä representaation lisääminen ei kuitenkaan riitä, vaan kriittisen keskustelun taidekentän toiseuttavista normeista tulee jatkua. Liian usein näiden teemojen esiin nostaminen jää niitä edustavien vähemmistöjen harteille.

Kirjoittaja on musiikintutkija ja radiotoimittaja.

Viittaukset: