Nobelin kirjallisuuspalkinto on korkein tunnustus, jonka kirjailija voi urallaan saada. Lokakuussa 2019 julkistetaan kahden uuden nobelistin nimet. Millaiseen seuraan he liittyvät? Sarjan toisessa osassa kirjallisuudentutkija Sanna Nyqvist lukee vuosina 1945–1980 palkittuja nobelisteja.

Toisen maailmansodan aiheuttaman tauon jälkeen kirjallisuuden Nobel-palkintojen jakamista jatkettiin vuonna 1944. Maailmaan oli muotoutumassa uusi järjestys. Euroopassa rajoja piirrettiin uusiksi, ja rautaesirippu jakoi maanosan toisilleen vastakkaisiin leireihin. Myös muualla maailmassa valtiot asemoivat itsensä suhteessa uusiin supervaltoihin, Neuvostoliittoon ja länsimaita johtaviin Yhdysvaltoihin.

Toisen maailmansodan jälkeiset rajalinjat näkyvät myös Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajien listalla. Nobel on länsimainen palkinto, mutta kiinnostavasti sen saajiksi valittiin myös länsivaltioiden harjoittaman politiikan kriitikkoja ja jopa Neuvostoliiton valtakunnankirjailija Mihail Šolohov. Samalla listalle nousi yhä useammin maanpakoon karkotettuja kirjailijoita, joiden yhteys omankieliseen kulttuuriin oli väkivalloin katkaistu.

Pääosa palkinnoista osui edelleen eurooppalaisille ja yhdysvaltalaisille kirjailijoille. Etelä-Amerikka nousi kolmella palkinnollaan kirjallisuuden maailmankartalle, ja intialainen Tagore sai viimein seuraa toisesta aasialaisesta, Yasunari Kawabatasta. Naiset sen sijaan katosivat Nobel-listoilta vuosikymmeniksi. Vain miehistä koostuvan Ruotsin Akatemian valinnat osuivat kummasti aina vain mieskirjailijoihin, vaikka Akatemian virallisen kannan mukaan ”ainoastaan kirjallisilla meriiteillä on merkitystä”.

Äitiyden tuntoja, modernia lyriikkaa ja ummehtuneita rakkauskertomuksia (1944–1950)

Sodan jälkeen ensimmäinen Nobel meni naapurimaa Tanskaan Johannes V. Jensenille, mutta sen jälkeen Akatemia uskaltautui kaukomaille ja palkitsi chileläisen Gabriela Mistralin (1945) ”Etelä-Amerikan äänenä”. Mistral on myös runojensa sisällön vuoksi poikkeuksellinen nobelisti. Hän kirjoittaa äitiydestä voimakkaan ruumiillisena kokemuksena. Kohdun malja kantaa lasta, utareista juoksee maito ja äiti kutoo villaista lastansa lämmittämään.

Sanotaan, että Mistralin palkitsemiseen vaikutti ratkaisevasti Ruotsin Akatemian kaikkien aikojen toinen naisjäsen, feministi Elin Wägner. Wägner ehti vaikuttaa herraseurassa vain muutamia vuosia ennen kuolemaansa vuonna 1949.

Hänen jälkeensä piti odottaa aina Kerstin Ekmaniin ja vuoteen 1978 asti, ennen kuin Akatemiaan valittiin seuraava naiskirjailija. Seuraava naisnobelisti saatiin vasta vuonna 1991, kun Nadine Gordimer palkittiin. Ruotsissa asuva Nelly Sachs tosin jakoi Nobelin palkinnon Samuel Josef Agnonin kanssa vuonna 1966, mutta kirjallisuudessa jaettuja palkintoja on tavattu pitää kompromisseina, eikä niitä arvosteta yhtä paljon kuin yhdelle kirjailijalle osuneita tunnustuksia.

F. E. Sillanpäälle Nobelin täpärästi hävinnyt, jo vuodesta 1931 ehdokkaana ollut Herman Hesse sai mitalinsa vihdoin vuonna 1946. Hessen ”Unikuva” on jo tutuksi tullutta miehistä nobeltekstiä: ahdistunut mieskirjailija kärvistelee luomisen tuskissa, kunnes rakkaus herättää hänet eloon.

Rakkauden kohde vain on tällä kertaa yllättävä. Miehen entinen rakastettu johdattaa hänet tyttölapsen luo, johon mies oitis projisoi kaikki toiveensa rakkaudesta ja luomisvoiman elpymisestä: ”Lapsi, jonka rakkaus oli tekevä hänet onnelliseksi, jonka omistaminen oli oleva hänen autuutensa, jonka tulevaisuus oli liittyvä hänen tulevaisuuteensa.” Kontrasti Hessen hourekuvien ja Mistralin ruumiillisten äitiysrunojen välillä on jyrkkä.

Kärsivän mieskirjailijan ohella toinen Nobel-kirjallisuuden vakiohahmo on pappi.

Kärsivän mieskirjailijan ohella toinen Nobel-kirjallisuuden vakiohahmo on pappi. Tanskalaisen Johannes V. Jensenin (1944) ”Herran puukengät” on veijarimainen tarina maalaispapista, jota rikkaat maanomistajat pilkkaavat, mutta joka lopulta vetää heitä nenästä. Lieneekö H. C. Andersenin kauaskantoista vaikutusta, että niin monien tanskalaiskirjailijoiden kertomukset ovat sadunomaisia?

André Giden (1947) Pastoraalisinfoniassa kohtaamme jälleen kirkonmiehen. Perheellinen pastori ottaa hoteisiinsa sokean ja mykän Gertrude-raukan. Laupeudentyö osoittautuu itsepetokseksi tässä klassisen Pygmalion-myytin versiossa, jossa pastori muovailee ihmisrauniosta ihanan neidon. Koska heidän rakkautensa rikkoo papin perheen ja Jumalan lait, Gertrude yrittää hukuttautua ja itsemurhan epäonnistuttua kuolee sitten kuumetautiin.

Kuolemalla rakkauden syntinsä sovittava naistyyppi on tullut vastaan jo lukuisissa nobelistien kertomuksissa, esimerkiksi Paul Heysen (1910) ”Anninassa”, Henrik Pontoppidanin (1917) ”Rakkausseikkailussa” ja Luigi Pirandellon (1934) ”Matkassa”. Nainen on kultaisessa häkissä: jos hän ei voi saada rakkautensa kohdetta, hän riutuu pois. Jäljelle jää mieskertoja, joka tiristää tragediasta viimeisenkin sentimentaalisen pisaran.

Tätä taustaa vasten T. S. Eliot (1948) tuntuu raikkaalta leyhähdykseltä: ”Naiset tulevat ja menevät huoneessa / puhellen Michelangelosta.” Kerrankin naisia, joiden elämässä on muutakin sisältöä kuin kalvava rakkaus!

Siinä missä Hessen ja Giden teosvalinnat saavat nobelistit näyttämään tarpeettoman pölyttyneiltä, T. S. Eliotilta on valikoitu mukaan hänen vankinta tuotantoaan. ”J. Alfred Prufrockin rakkauslaulu” (suom. Leo Tiainen) toi tajunnanvirtakerronnan moderniin runouteen ja kuvaa yhteiskunnallisella ja samalla syvän henkilökohtaisella tavalla sivustakatsojan tuntoja. ”Kiirastorstain-aatto” (suom. Kai Mäkinen & Kai Laitinen) käsittelee monitahoisesti uskonnollisen heräämisen ja kääntymisen tuntoja. Runokimaran päättää joulurunoista ylivertaisin, maagisen kaunis ”Tietäjien matka” (suom. Yrjö Kaijärvi).

T. S. Eliot aloitti poikkeuksellisen kolmen englanninkielisen kirjailijan voittoputken. Vuonna 1949 palkittiin William Faulkner, ja seuraavana vuonna kunnian sai filosofi Bertrand Russell. Faulknerilta mukana on kirjailijan ylivoimaisesti eniten antologisoitu novelli ”Ruusu Emilylle”, makaaberi tarina, jossa ikääntynyt neiti-ihminen omistautuu poikkeuksellisella tavalla rakastetulleen. Taustalla väikkyy Yhdysvaltain etelävaltioiden vaikea historia ja omalaatuinen kulttuuri. Tässäkin tarinassa nainen kuolee lopussa, mutta hän ei uhraudu.

Russellin ”Metafyysikon painajainen” on sisäpiirihupailu, jossa filosofi poistaa Saatanan olevien kirjoista julistamalla tämän ”huonoksi kielitieteelliseksi tavaksi”. Suuremmista kaunokirjallisista ansioista novelli ei todista, mutta Russell palkittiinkin filosofisesta tietokirjallisuudestaan, ja hän intoutui kirjoittamaan fiktiota vasta Nobelin saatuaan.

Pääministeri, dissidentti ja puuttuva Pasternak (1951–1960)

”Show, don’t tell” on kaikessa kirjoittajakoulutuksessa toistettu resepti menestykseen. 1900-luvun alkupuolen ja puolivälin nobelistit ovat kuitenkin pääsääntöisesti kerrontalinjan miehiä.

Puhkiselittävän otteen vie pisimmälle Pär Lagerkvist (1951) pienoisromaanissa Mariamne, jossa tapaamme jälleen tutun oloisen naishahmon, joka uhraa kaiken – lopulta elämänsäkin – rakkauden vuoksi.

Erikoista on tällä kertaa se, että Mariamne ei ole järin rakastunut kuningas Herodekseen, vaan pikemminkin säälii tätä. Hän ei kuitenkaan pysty vastustamaan aggressiivisen ja narsistisen raakalaisen vetovoimaa. Raamatullisen aiheen vapaa käsittely kertoo yhtä aikaa kristinuskon hallitsevasta kulttuurisesta merkityksestä ja siitä vapautumisesta.

Kronologisessa luennassa nobelistien välille syntyy toisinaan kummallisia kontrasteja. Lagerkvistin tasaisen ja yliselkeän kerronnan jälkeen François Mauriacin (1952) ”Thérèse lääkärin vastaanotolla” vaikuttaa oudon fragmentaariselta. Vaimoaan nöyryyttävä psykiatri saa vastaanotolleen uhkaavasti käyttäytyvän neuroottisen naisen. Jännitteet purkautuvat rajusti ja lopussa vaimo ymmärtää olevansa vapaa, hän ei enää rakasta miestään.

Psykoanalyysi, jonka vaikutusta kirjallisuuteen Akatemia kritisoi vielä 1930-luvulla, tulee monin kerroin palkituksi 1900-luvun jälkipuoliskon teoksissa.

Täysin toisiin tunnelmiin siirryttiin kuitenkin Mauriacia seuraavana vuonna, kun Nobelin sai Iso-Britannian pääministeri Winston Churchill (1953). Nobel-kirjailijoihin on valittu Omdurmanin taistelua (1898) kuvaava katkelma Churchillin nuoruudenmuistelmista.

Winston Churchill nuorena upseerina hevosen selässä. Intia, 1896. Kuva: Wikimedia Commons

Teksti on hämmentävä sekoitus viisikkomaista seikkailuretkeä ja sodan romantiikkaa vuolassanaisesti maalailevaa matkailumainosta. ”Tämänlaatuinen sota oli täynnä lumousta ja huvia”, Churchill kirjoittaa teurastuksesta, jossa moderni brittiarmeija murskasi kapinallisten ”derviššien” monin verroin suuremmat sotajoukot. ”Viileää, terästävää jännitystä haluaville suosittelen tällaisia hetkiä.” (Suom. Erkki Arni)

Churchill palkittiin ”mestarillisista historiallisista ja elämäkerrallisista teoksista sekä loistavasta puhetaidosta, jota käyttäen hän on ajanut yleviä inhimillisiä arvoja”. Taistelukuvauksessa keskeisiksi arvoiksi nousevat lojaalius brittiarmeijan joukkojen välillä, mutta myös joukkoja yhdistävä siirtomaaisännän ylemmyydentunto.

Kirjalliselta jälkimaineeltaan järeimmät 50-luvun nobelistit ovat Ernest Hemingway (1954) ja Albert Camus (1957). Otteeltaan erilaisia kirjailijoita yhdistää ytimekkyys – he eivät ole puhkiselittäjiä, vaan luottavat lukijansa havainnointikykyyn ja mielikuvitukseen.

Hemingwayn kolmen novellin kimarassa tunnetuin on aborttiaiheen ympärillä kuumeisesti kierteilevä ”Kukkulat näyttivät valkoisilta elefanteilta”. Camus’lta mukana on tekijänsä pääteos, pienoisromaani Sivullinen. Luin sen nyt vuosien tauon jälkeen uudelleen ja yhä edelleen vaikutuin Camus’n räjähdysherkästä tunnelatauksesta ja mestarillisesta lauseesta Kalle Salon napakkana suomennoksena.

Vuoden 1955 nobelisti, islantilainen Halldór Kiljan Laxness näyttää Hemingwayn ja Camus’n rinnalla vanhan liiton mieheltä. Hänen tuotannostaan valittu novelli ”Napoleon Bonaparte” on kerronnaltaan ja aiheeltaan selvästi enemmän sukua 1900-luvun alkupuolen nobelisteille kuin näille modernin ahdistuksen kuvaajille. Eräänlaisesta ahdistuksesta on siinäkin kyse: köyhän pirtin poika Islannin syrjäkyliltä haluaa suurmieheksi, eikä se onnistu kuin hulluksi ryhtymällä. Laxnessin lämmin mutta piikikäs tarina on samalla pohjoismaisen luokkayhteiskunnan kuvaus.

Espanjalaisen runoilijan Juan Ramon Jiménezin (1956) pastoraalivinjettien sarja Harmo ja minä nostaa keskiöön ihmisen ja eläimen vahvan tunnesiteen. Luonnon värikylläisenä kuvaajana Jiménezissä on jotakin samaa kuin Sillanpäässä, joskin etelänmaalaisen luonnon runsaus näkyy ylipursuavassa tyylissä.

Arvostavan ja leppeän eläinkuvauksen taustalla väikkyy kuitenkin hankala metaforaketju, jossa eläin yhdistetään lapseen ja lapsi naiseen. Kertojalle aasiystävä on kuin ”antautuva nuori tyttö”.

Vuosikymmenen taitteessa Nobel-komitea palkitsi vielä kaksi lyyrikkoa. Salvatore Quasimodo, vuoden 1959 nobelisti, ei epäröi tarttua runouden suurimpiin ja ikiaikaisimpiin aiheisiin: olemassaoloon, rakkauteen ja kuolemaan. Runojen vahva tunnesisältö vyöryy ylitse mutta kannattelee samalla lukijaa:

Sanat väsyttävät meidät,

nousevat jälleen kivettyneestä vedestä,

jää ehkä sydän meille, ehkä sydän… (suom. Elli-Kaija Köngäs)

Ranskalainen Saint-John Perse (1960) lukeutuu niihin nobelisteihin, jotka ovat kirjoittaneet merkittävän osan tuotannostaan maanpaossa. Natsien vastustajana tunnettu Perse menetti kansalaisoikeutensa miehitetyssä Ranskassa ja asui sen jälkeen vuosikymmenten ajan Yhdysvalloissa. Otteet Merimerkkejä-kokoelmasta ovat väkevää, pakahduttavaa eroottista runoutta. Persen runous on vaikuttanut muun muassa Kaija Saariahoon, joka on säveltänyt niiden pohjalta kaksi teosta.

Otavan ja Valittujen Palojen Nobel-kirjailijat on välillä tarjonnut erikoisia teosvalintoja, mutta kaikista kummallisinta on kuitenkin se, että vuoden 1958 nobelisti puuttuu kokoelmasta tykkänään. On totta, että Boris Pasternak kieltäytyi palkinnosta: hän oli ensin ilmoittanut vastaanottavansa sen, mutta perui sanansa neuvostoviranomaisten ankaran painostuksen alaisena. Nobel on kuitenkin siitä erikoinen tunnustus, että se annetaan ilman kirjailijan suostumusta, eikä sitä peruta. Pasternak on ja pysyy nobelistina.

Nobel on siitä erikoinen tunnustus, että se annetaan ilman kirjailijan suostumusta, eikä sitä peruta.

Tarvitaan siis lukunäyte Nobel-kirjailijoiden ulkopuolelta. Helsingin yliopiston kirjaston kellarissa käsiini osui varhainen englanninnos, Lontoossa vuonna 1945 pula-ajan paperille painettu The Collected Prose Works. Siitä luin novellin ”Aerial Ways”, kiihkeän tarinan vallankumouksen mukanaan tuomista mullistuksista. Teksti on taitava yhdistelmä jännittävää juoninovellia ja impressionistista tunnelmanovellia metafiktiolla maustettuna. Robert Paynen käännös on paikoin käsittämätön, mutta ei onnistu tärvelemään alkutekstin kiehtovuutta. Harmi kyllä, tämä novelli ei sisälly Tammen Keltaisessa kirjastossa ilmestyneeseen Pasternakin lyhytproosan kokoelmaan Viimeinen kesä.

Boris Pasternak vuosimallia 1928. Kuva: Wikimedia Commons

Kantaaottavia kirjailijoita (1961–1970)

Pasternakin lisäksi Nobelin palkinnosta on 1900-luvun jälkipuolella kieltäytynyt vain Jean-Paul Sartre (1964). Sartre noudatti palkinnoissa Groucho Marxin periaatetta ja torjui systemaattisesti kaikki hänelle osuneet tunnustukset, myös Nobelin.

Esseeteoksessaan Mitä kirjallisuus on? Sartre esittelee performatiivisen käsityksensä kirjallisuudesta: kirjallisuuden arvo piilee sen kyvyssä vaikuttaa lukijoihin ja muuttaa maailmaa. Juuri muutosagenttina Sartre palkittiinkin: perusteluissa Ruotsin Akatemia nosti esille nimenomaan Sartren ajattelun laajat vaikutukset.

Keltaisessa kirjastossa suomalaisille lukijoille esitelty vuoden 1961 nobelisti Ivo Andrić kuvaa Jugoslavian monikulttuurista ja väkivaltaista historiaa. Julman visiirin lemmikki, eksoottinen ja omapäinen elefantti on elävä metafora vallanpitäjien mielivallasta. Kertojana Andrić tuntee selvää viehtymystä kansanperinteen veijaritarinoita kohtaan, eikä välitä juoksuttaa tarinaansa loogisinta reittiä eteenpäin.

Hajonneen liittovaltion ainoa nobelisti on osoittautunut jälkimaineeltaan hankalaksi tapaukseksi: hän ei ongelmitta sovi minkään yhden nykyvaltion keulakuvaksi. Nobel-listalta löytyy jäänteitä kansalliskirjallisuuksista, joita ei enää ole olemassa.

Laboratorioon saapuu outo naisvieras, joka vaatii saada ostaa kalkkarokäärmeuroksen ja syöttää sille elävän rotan.

John Steinbeckin palkitseminen vuonna 1962 herätti protestiaallon kirjailijan kotimaassa, koska hänen ei katsottu enää edustavan Yhdysvaltain kirjallisuuden kirkkainta kärkeä. Nobelistikokoelman novelli ”Käärme” suorastaan uhkuu freudilaisia teemoja. Ollaan eläinlaboratoriossa, väkivallan, kuoleman ja seksin äärellä.

Laboratorioon saapuu outo naisvieras, joka vaatii saada ostaa kalkkarokäärmeuroksen ja syöttää sille elävän rotan. Kun saaliin hännänpää on viimein kadonnut käärmeen pohjattomaan nieluun, nainen poistuu – eikä koskaan palaa.

”Käärme” on 1930-luvulta, kuten myös Steinbeckin pääteokset, suurta lamaa kuvaavat romaanit Hiiriä ja ihmisiä sekä Vihan hedelmät. Pienen ihmisen osaa muutoksen pyörteissä kuvasi myös ensimmäinen ja ainoa Neuvostoliiton hyväksymä venäläisnobelisti, Mihail Šolohov (1965) eepoksessaan Hiljaa virtaa Don I–III. Pikkutarkan luetteloivaa realistista tyyliä edustaa myös hänen nobelistinäytteensä, traagisen lautturin tarina. Isä joutuu omin käsin tappamaan kaksi poikaansa pelastaakseen loput yhdeksästä lapsestaan.

Jaettuja nobeleita on tavattu pitää kompromisseina, eikä niitä ole 1950-luvun puolivälin jälkeen annettu kuin kahdesti. Vuonna 1966 palkinnon jakoivat Saksasta Ruotsiin natseja paennut runoilija Nelly Sachs sekä israelilainen, hepreaksi kirjoittanut prosaisti Samuel Josef Agnon. Palkintoperusteissa heidät niputetaan juutalaisuuden kuvaajiksi.

Jos juutalaiskirjailijat muodostaisivat yhden kansakunnan, he johtaisivat kirjallisuuden Nobel-tilastoja, mutta ainoastaan Agnonin ja Sachsin palkitsemisperusteissa nostetaan juutalaisuus korostetusti esille. Isaac Bashevis Singerin Nobelin yhteydessä Ruotsin Akatemia mainitsee kirjailijan juutalaiset juuret, mutta painottaa tämän tuotannon yleisinhimillistä ulottuvuutta.

Agnon piti itseään kirjailijana Jumalan armosta ja se näkyy tekstinäytteessäkin: novelli ”Israelin maan multa” tuntuu paikoin pikemminkin uskonnolliselta paatokselta kuin kaunokirjallisuudelta: ”Israelin rakkauden tähden minä tulin myös murheelliseksi niiden takia jotka olivat kuolleet vieraassa maassa eivätkä olleet saaneet hautaansa Israelin maahan. He ovat kuolleet kaksi kuolemaa, tässä ja tulevaisessa maailmassa.” (Suom. Jussi Aro) Novellin loppukäänteestäkin vastaa jumalallinen johdatus.

Myös Nelly Sachsin runoissa on kyse kuolemasta. Aihe on useille holokaustin täpärästi välttäneille kirjailijoille kohtalo, jopa pakkomielle. Valikoimaan poimitut runot ovat pieniä muotokuvia, kaunistelemattomia mutta myötätuntoisia tekstejä epitafin ja nekrologin välimaastosta. Aila Meriluodon suomennosten luontevat rytmit tukevat runojen niukkaa muotoa. Jo runojen otsikot viehättävät: mukana ovat ”Spinozan tutkija”, ”Kaiken unohtava”, ”Marionettitaiteilija” ja ”Hukkunut”.

Nelly Sachs oikomassa Samuel Agnonin rusettia Nobel-palkintoseremonian kulisseissa vuonna 1966. Kuva: Wikimedia Commons

Giorgos Seferisin (1963) runoissa kaiho tai nostalgia ovat keskeisiä tunnevireitä, mutta Jaakko Ahokkaan käännösnäytteet eivät vielä auta kovin pitkälle kirjailijan maailmaan. Nobelistia ehti tuoreeltaan kääntämään Eeva-Liisa Manner vuonna 1964 ilmestyneeseen kokoelmaansa Niin vaihtuivat vuoden ajat.

Kuten Seferis ja Sachs, myös vuoden 1967 nobelisti, guatemalalainen Miguel Ángel Asturias oli maanpakolainen: hän jätti kotimaansa Yhdysvaltain orkestroiman vallankaappauksen jälkeen 1954. Nobelin saadessaan hän toimi Guatemalan suurlähettiläänä Pariisissa, ja on siten myös yksi lukuisista poliittisissa tehtävissä toimineista nobelisteista.

Nobel-voittajien lista kuvastaa kirjailijantyön todellisuutta: yllättävän moni nobelistikin on saanut pääasiallisen toimeentulonsa muusta kuin kirjoittamisesta. Edes huipulla ei välttämättä ole mahdollisuutta täysin omistautua kirjoittamiselle.

Asturias palkittiin alkuperäiskulttuurista ammentavasta runoudestaan, mutta Nobel-kirjailijoiden ote on hänen proosatuotannostaan. Novelliksi luokiteltu ”Kevätmyrskyn noidat” on kuitenkin niin barokkista ja tempoltaan hurjaa tykitystä, että sitä voi lukea myös proosarunona.

Tyylilaji on vallan toinen kuin aiemmissa Nobel-kokoelman novelleissa: tässä ollaan maagisen realismin tuolla puolella, puhtaassa magiikassa, missä ihminen on hiekanjyvä luonnonvoimien armoilla. Sademetsässä riehuvia tulipaloja ja kaiken tieltään pyyhkäiseviä tulvia on vaikea vuonna 2019 olla lukematta ekokriittisesti. Näin komeasti katoaa maan päältä Juan Poyé:

Vain hänen päänsä, vain hänen päänsä kohoili enää pitkien jokihiusten vaahtokierteissä. Vain hänen päänsä. Juuret täyttivät mahlallaan rungot, lehdet, hedelmät. Kaikkialla hengitti elävä, liukas kasvisilma, ja pieniä kuolakuplia pehmeine sammallihaksineen porisi salaisista aukoista ja valui kurahtaen takaisin piiloon, janonpolttavaan salakivikkoon. (Suom. Matti Rossi)

Seuraavana vuonna Nobel meni Tyynenmeren toiselle puolelle Japaniin ja kirjailijalle, joka on tyylillisesti Asturiasin vastakohta.

Yasunari Kawabatan (1968) ”Luomi” on niukka ja tarkasti rajattu novelli, joka upottaa lukijan syvälle kertojansa nahkoihin. Päähenkilön pakkomielle kosketella niskassa olevaa luomeaan suistaa avioliiton raiteiltaan ja pöyhii pinnalle lapsuuden kokemukset. Novellissa tiivistyvät useat Kawabatan tuotannon keskeisistä teemoista: tarkka, jopa raadollinen ihmiskuvaus, manipuloiva vallankäyttö ja epäonnistumaan tuomittu rakkaus.

Samat teemat jatkuvat Samuel Beckettin (1969) ”Ensi rakkaudessa”. Minäkertoja on eräänlainen hikikomori, peräkammarin poika, jonka sukulaiset heittävät ulos kotitalosta isän kuoltua. Suojattomassa maailmassa hän ajautuu suhteeseen prostituoidun kanssa – ei niinkään rakkauden tai seksin vaan oman huoneen toivossa. Pakkomielteinen, maailmasta vieroittunut päähenkilö on tuttu useista muistakin 1900-luvun puolivälin romaaneista, mutta Beckettin kerronnan moniulotteisuus erottaa sen aiheen tavanomaisemmista käsittelyistä:

”Antakaa yöastia”, sanoin minä. Minä olen pitkän aikaa, aika pitkän aikaa ja kovasti pitänyt sellaisesta sanasta kuin yöastia, se toi minulle mieleen Racinen tai Baudelairen, en enää tiedä kumman, ehkä kummankin, niin minä valitan, minulla oli kirjallista sivistystä, ja näiden kahden kautta pääsin sinne missä sana pysähtyy, tämähän on kuin Dantea itseään. Mutta naisella ei ollut yöastiaa. (Suom. Ulla-Kaarina Jokinen)

Vuosikymmenen palkintokimaran päättää yksi Nobel-historian värikkäimmistä voittajista, oman tiensä kulkija Aleksander Solženitsyn (1970). Neuvostoliittolaisen toisinajattelijan palkitseminen aiheutti monivaiheisen skandaalin, jossa Solženitsynin viestejä salakuljetettiin mikrofilmattuina Suomen kautta Ruotsiin, ja joka pahimmillaan uhkasi vaarantaa Ruotsin diplomaattisuhteet suureen ja mahtavaan maailmanvaltaan.

Solženitsynille Nobel oli strateginen tavoite. Hän tiesi tarkalleen, millaisia painostuskeinoja Neuvostoliitto oli valmis käyttämään saadakseen hänet kieltäytymään palkinnosta. KGB yritti jopa myrkyttää hänet, mutta epäonnistui. Viimeisenä keinona Solženitsyn heitettiin ulos maasta vuonna 1974, jolloin hän lopulta sai Nobel-mitalinsa ja palkintoshekkinsä Tukholmassa.

Solženitsyn piti Nobel-palkintoaan tunnustuksena Venäjän vaikealle historialle. Se on aiheena myös novellissa ”Matrjonan talo”. Niin novellin huumorista kuin traagisuudestakin vastaa Järjestelmä, joka lopulta murskaa ihmisen – tässä tapauksessa aivan konkreettisesti – palasiksi. Nimihenkilö Matrjona on venäläisen kirjallisuuden klassinen hahmo, omapäinen mummeli, joka sinnittelee kiinni elämän syrjässä vastoin kaikkia todennäköisyyksiä.

Runoilijoiden vuosikymmen (1971–1980)

Vuonna 1976 vietettiin Nobelin palkintojen 75-vuotisjuhlaa ja sen vuoden nobelistiin, Saul Bellow’hun, päättyy myös Otavan ja Valittujen Palojen Nobel-kirjailijat -teossarja, jota olen tässä 116 nobelistin luku-urakassani seuraillut. On aika jättää hyvästit kellastuneiden niteiden pistävänmakealle hajulle, myrkynvihreille tekonahkakansille ja toisinaan hyvinkin yllättäville teosvalinnoille.

Vuodesta 1976 eteenpäin navigoin oman ja kirjastojen kirjahyllyjen varassa. Teosvalinnoissa säilyy sattuman elementti, joka ei välttämättä hirveästi eroa Nobel-kirjailijat -teoksen toimituksesta: sitä otetaan, mikä sattuu olemaan käsivarren mitan tai pienen kirjastovisiitin ulottuvilla. Valinnanvara kuitenkin kasvaa, sillä useimpia 1900-luvun loppupuolen ja kaikkia 2000-luvun nobelisteja on käännetty suomeksi, osalta löytyy suomenkielisenä koko tuotanto.

1970-luvulla Ruotsin Akatemian valinta osui poikkeuksellisen usein runoilijoihin. Kymmenen vuoden aikana palkittiin kuusi runoilijaa. Chileläinen Pablo Neruda oli kestokandidaatti Nobelin voittajaksi jo 1960-luvulla. Hänellä oli Akatemiassa vahva tukija, runoilija Artur Lundkvist, mutta myös vahvoja vastustajia, joille Nerudan kommunismi oli vaikea pala. Neruda on ainoa kirjailija, joka on saanut sekä Nobelin palkinnon että Neuvosto-Nobelina pidetyn Stalinin palkinnon.

Nerudalta Otavan kokoelmaan on poimittu hänen tunnetuinta tuotantoaan, aistivoimaista rakkauslyriikkaa sekä sorron vastaisia, lukijaa puhuttelevia poliittisia runoja. Nerudan runojen suoruus ja maanläheisyys tekevät niistä kestäviä lukijasuosikkeja.

Kauko Räsäsen pöytämitali vuoden 1974 nobelisteista. Kuva: Finna / Turun museokeskus

Seuraava runoilija palkittiin vuonna 1974, kun Ruotsin Akatemi a teki yhden kiistanalaisimmista päätöksistä koko Nobel-palkinnon historiassa. Kirjallisuuden Nobel-palkinto jaettiin kahden sen oman jäsenen, runoilija Harry Martinsonin ja prosaisti Eyvind Johnsonin välillä.

Voittajien julkistaminen nostatti kritiikkimyrskyn. Akatemia perusteli päätöstään sillä, että molemmat oli asetettu ehdolle Akatemian ulkopuolelta. Perustelu ei vakuuta. Akatemiaan kohdistuu monenlaisia hienovaraisia vaikutuspyrkimyksiä. Akatemian omien jäsenten asettaminen ehdolle Nobelin saajiksi saattaa olla keino kalastella Akatemian huomiota ja tukea ehdottajan omille projekteille. Martinsonin ja Johnsonin, kahden pitkän uran tehneen kirjailijan tuotannot eivät saaneet Nobelista kruunua vaan pikemminkin tahran.

Akatemian omien jäsenten asettaminen ehdolle Nobelin saajiksi saattaa olla keino kalastella Akatemian huomiota ja tukea ehdottajan omille projekteille.

Martinsonin Nobel-näytteet edustavat 1900-luvun jälkipuolella trendikästä orientalismia, joka korostaa idän mietiskelevää viisautta. Li Kan -runosarjan säkeissä on aforistista, sananlaskut mieleen tuovaa elämänviisautta.

Akatemiaveli Johnsonin novelli ”Iloisia päiviä” muistuttaa puolestaan Hemingwayn ”Kukkulat näyttivät valkoisilta elefanteilta” -novellia: molemmissa raskaus katkaisee aiemman huolettoman, ajelehtivan elämän. Nainen on saanut miehen loukkuunsa ja uhkaa tämän vapautta. Johnsonin novelli alkaa pienellä metafiktiivisellä vinjetillä, mutta lopussa tuntuu kuin kirjailija olisi unohtanut alussa virittämänsä toisen tason, eikä lukija oikein pääse perille siitä, miksi ja kenelle tarina on kerrottu.

Italialainen Eugenio Montale (1975) sai Nobelinsa ”omaleimaisesta runoudesta, jossa hän on osoittaen suurta taiteilijan herkkyyttä tulkinnut inhimillisiä arvoja ja illuusiotonta elämän katsomusta”. Mirjam Polkusen runosuomennoksista löytyy rosoa ja voimaa, kuten vimmaisessa ankeriaan matkassa olemisen ytimeen. Ensimmäinen laajempi suomennosvalikoima Montalen runoutta ilmestyi Hannimari Heinon kääntämänä vuonna 2018, mikä kertoo osaltaan Nobelin palkinnon pitkästä vaikutusajasta. Käännökset voittajien tuotannosta ovat perusteltuja vuosikymmentenkin välimatkan päästä.

Tuorein nobelisti, jolta ei ole suomeksi saatavilla yhtään kokonaista teosta tai käännösvalikoimaa, on espanjalainen runoilija Vicente Aleixandre (1977). Yksi käännösnäyte löytyy onneksi pienen etsiskelyn jälkeen kotikirjahyllystä, suomentaja Pentti Saaritsan mielirunojen valikoimasta Salaperäinen seurue. ”Vanhus ja aurinko” kuvaa hiljaista haipumista, kun puun runkoon nojaileva vanhus vähitellen katoaa häntä hyväileviin valonsäteisiin ”kuin niin moni tämän maailman näkymätön asia”.

Runovalinnoissa pysyttiin edelleen tukevasti Etelä-Euroopassa, kun vuoden 1979 Nobelin sai kreikkalainen Odysseus Elytis, joka Montalen tavoin on vasta 2010-luvulla saanut ensi suomennoksensa. Markku Pääskysen kääntämä Ylistetty olkoon esittelee moniäänisen kirjailijan, jonka runoissa kuuluvat kaiut antiikin mytologiasta ja ortodoksisesta perinteestä, mutta jonka kuvakieli ammentaa ennen kaikkea surrealismista.

Runoilijoiden vuosikymmenen päättää liettualaissyntyinen, puolaksi kirjoittanut Czesław Miłosz (1980). Euroopan lapsi -kokoelman aikajänne ulottuu 1930-luvulta vuoteen 1980, sodan ja vastarinnan vuosista karkotukseen yltäkylläisyyden keskellä. Miłoszin viehättävä tapa merkitä ylös runon syntypaikka kertoo havainnollisesti kirjailijan tiestä pikkukaupunki Vilnasta pääkaupunki Varsovaan ja edelleen maanpakoon Yhdysvaltoihin.

Teini-ikäisenä vaikutuin Miłoszin runoudesta, mutta nyt uudelleen luettuna se tuntuu poseeraavalta, käännökset vanhentuneilta. Yksittäiset tekstit vakuuttavat silti edelleen, kuten Varsovaan vuonna 1944 päivätty ”Kahvila”, missä puhuja vierailee kantapaikassaan, ainoana eloonjääneenä iloisesta seurueesta:

Kosketan epäuskoisena kylmää marmoria,

kosketan epäuskoisena omaa kättä:

se – on, ja minä olen, kuulun tapahtumien kulkuun.

Mutta heidät on suljettu ikiajoiksi

viimeiseen sanaansa, viimeiseen katseeseensa.

He ovat kaukaisia kuin keisari Valentinus,

kuin massageettien johtajat joista ei tiedetä mitään –

vaikka on kulunut vain vuosi, kaksi, tai kolme vuotta. (Suom. Kirsti Siraste)

Kuten akateemikko Kjell Espmark on huomauttanut Nobel-palkinnon historiassaan, 1970-luvun nobelistirunoilijoissa näkyy vahvasti surrealismin perintö. Niin Nerudaa, Aleixandrea kuin Elytistä koskevissa palkintopuheissaan akateemikot ovat korostaneet surrealismin merkitystä, mutta samalla osoittaneet, miten palkitut ovat ottaneet etäisyyttä surrealismin äärimmäisyyksiin ja ”jalostaneet” sitä eteenpäin.

Akatemiaa on moitittu siitä, ettei se ole etenkään 1900-luvun alkupuolella kyennyt tunnistamaan aikansa tärkeimpiä kirjallisia virtauksia. Toisen polven surrealistien palkitseminen kertoo siitä, että todellisesta avantgardesta tulee salonkikelpoista vasta yli puolen vuosisadan kypsyttelyn jälkeen.

Runoilijoiden lomassa 1970-luvulla palkittiin myös joukko vahvoja prosaisteja. Länsisaksalaiselta Heinrich Bölliltä (1972) Nobel-kirjailijoihin valittu pienoisromaani Katarina Blumin menetetty maine on edelleen hätkähdyttävän ajankohtainen kuvaus maalittamisesta ja julkisesta ajojahdista.

Juorulehti saa sihtiinsä kodinhoitajana työskentelevän moitteettoman Blumin ja repii tämän elämästä skandaaliotsikoita päivä toisensa jälkeen. Böllin satiiri kohdistuu journalismin kyseenalaisten keinojen ohella porvarilliseen elämänmenoon, missä mikään yksityiskohta ei saa poiketa tavanomaisesta.

Siinä missä edeltävien vuosikymmenten Nobel-proosa on ollut varsin vakavaa tai ahdistunutta, 1970-luvun teksteissä pilkottaa jo huumoriakin. Böllin raportoiva kertoja on pikkutarkkuudessaan riemastuttava, ja Isaac Bashevis Singer (1978) ammentaa juutalaisten mustan huumorin perinteestä. Lukijoiden rakastamaa Singeriä on käännetty usean niteen verran Keltaiseen kirjastoon. Tätä projektia varten lukemani novelli ”Matkalaukku” on mainio kuvaus rakkaussotkuihinsa kompastuvasta ja tyhjän päälle putoavasta kirjailijasta.

Englanniksi kirjoittavia kirjailijoita palkittiin 1970-luvulla kaksi: Patrick White avasi Australian pistetilin vuonna 1973, ja kanadalaissyntyinen mutta Yhdysvaltoihin jo lapsena muuttanut Saul Bellow nappasi palkinnon vuonna 1976.

White ei itse kokenut edustavansa Australian kirjallisuutta, eikä sitä huomaa hänen novellinäytteestään Nobel-kirjailijoissa. ”Täysi maha” sijoittuu natsien miehittämään Kreikkaan, missä laaja kreikkalaisperhe kärvistelee ravinnon puutteessa. Keskushenkilöksi nousee perheen taiteellinen poika Costa, joka on lopulta valmis uhraamaan kaiken saadakseen säilyketölkillisen lihaa. Tekstissä huomio kiinnittyy poikkeuksellisen runsaaseen ja moniaistiseen kieleen, joka täyttää nälän luoman tyhjiön yltäkylläisillä havainnoilla.

Nobel-kirjailijat -sarjan päättävä Saul Bellow’n novelli ”Lähtö keltaisesta talosta” tuo mieleen William Faulknerin ”Ruusu Emilylle” -novellin sarjan kolmannesta osasta. Molemmat kirjailijat kuvaavat eksentrisiä ja rakkaudessa epäonnisia naisia pienessä yhteisössä. Bellow’n Hattie on ajelehtiva juoppo, joka ei enää pysty asumaan yksin isossa talossaan, mutta lykkää ratkaisujen tekoa kuin Scarlett O’Hara konsanaan. Ei ehkä se teksti, jota olisin osannut Bellow’lta Nobel-valikoimassa odottaa, mutta näin vain kokoelman tuntemattomiksi jääneet toimittajat osaavat yllättää viimeisenkin tekstin kohdalla.

Vuoden 1945 nobelisti Gabriela Mistral 5000 peson setelissä: nobelistikirjailija päätyy muita todennäköisemmin korostamaan rahaa.

* * *

Voittajien paraatin seuraavassa ja viimeisessä osassa lukuprojektini etenee nykypäivään ja syksyllä 2019 palkittavien vuosien 2018 ja 2019 nobelisteihin asti. 1980-luvulta alkaen palkinnon saajien joukko muuttuu vähitellen heterogeenisemmäksi. Afrikka saa ensimmäiset nobelistinsa, värillisiä kirjailijoita nostetaan esille ja postkoloniaaliset ja feministiset teemat saavat huomiota. Palkitsemalla esiintyviä taiteilijoita kuten näyttämötaiteen toisinajattelijan Dario Fon ja populaarimusiikin kestotähden Bob Dylanin Ruotsin Akatemia myös ravistelee kirjallisuuden rajoja.

Nobel-sarjan kolmas osa, jossa käsitellään nobelistit aikavälillä 1981–2019, ilmestyy tammikuussa 2020. Vuosisadan alun (1901–1939) nobelisteja käsittelevän tekstin löydät täältä.

Kirjoittaja on kirjallisuudentutkija, kriitikko ja tietokirjailija. Häneltä ilmestyi syyskuussa 2019 Nobelin kirjallisuuspalkintoa käsittelevä teos Räjähdemiehen perintö: vallasta, kirjallisuudesta ja Nobelin palkinnosta (Tammi).

Lista kaikista kirjallisuuden Nobel-voittajista löytyy Nobel-palkinnon virallisilta sivuilta.

Keskeiset lähteet:

Kjell Espmark: Litteraturpriset: hundra år med Nobels uppdrag (Norstedts, 2001)

Nobel-kirjailijat: maailmankirjallisuuden mestarit 3–4 (Otava & Valitut Palat, 1977)

Nobelpriset i litteratur: Nomineringar och utlåtanden 1901–1950 (Norstedts, 2001)

Sanna Nyqvist: Räjähdemiehen perintö: vallasta, kirjallisuudesta ja Nobelin palkinnosta (Tammi, 2019)