Tämä artikkeli on julkaistu Kritiikin Uutisten numerossa 1/2012.

Moomin Characters -konsernin hallituksen puheenjohtaja Sophia Jansson vaalii tätinsä perintöä. Se on monen muunkin menestyneen suomenruotsalaisen jälkeläisen osa.

Sophia Jansson jos kuka on kuuluisan suomenruotsalaisen kulttuurisuvun jälkeläinen. Hänen isoäitinsä oli graafikko, kuvittaja ja postimerkkitaiteilija Signe Hammarsten-Jansson (1882–1970), hänen isoisänsä kuvanveistäjä Viktor Jansson (1886–1958). Myös heidän lapsistaan – Tovesta, Larsista ja Per Olovista – tuli taiteilijoita. Tunnetuin sisaruksista on tietysti Tove Jansson (1914–2001), jonka maailmanluokan tuotannosta muistetaan erityisesti Muumi-kirjat, -animaatiot ja sarjakuvat. Jansson on maailmanlaajuisesti Suomen tunnetuimpia taiteilijoita, ja hänen teoksiaan on käännetty 44 kielelle.

Toisin kuin Suomen tunnetuin libertaari Björn Wahlroos ajattelee, ihminen ei ansaitse yksin omaa menestystään. Kukaan ei kasva ja kehity tyhjiössä. Ilman suku- ja kulttuuritaustaamme, kulttuurista pääomaamme, olemme tyhjiä tauluja.

”Toven menestys oli tietysti monien tekijöiden summa. Hän kasvoi perheessä, jossa taide oli jatkuvasti läsnä, itse asiassa jonkinlainen mittapuu elämässä. Se sitten yhdistyi geeniperimään, jonka ansiosta piirtäminen ja tarinoiden kertominen luonnistuivat paremmin kuin yhtälöiden laskeminen”, Tove Janssonin veljentytär pohtii.

”Hän ei kuitenkaan tyytynyt itseoppineisuuteen vaan kouluttautui perinteisellä tavalla taiteilijan ammattiin. Tove kävi sekä Ateneumin kuvataidekoulun että Tukholman taideteollisen korkeakoulun. Myös hänen äitinsä oli opiskellut samassa koulussa Tukholmassa.”

Muumilaakson hahmot syntyivät yllättävänkin valmiina 1940-luvulla. Toisaalta muumeista ei tullut suomalaisten kansallisaarretta käden käänteessä.

Ensimmäinen Muumi-kirja, 48-sivuinen Småtrollen och den stora översvämningen (1945, suom. Muumit ja suuri tuhotulva) ei saanut paljoa huomiota. Kometjaktenin (1946, suom. Muumipeikko ja pyrstötähti) jälkeen Söderström halusi lopettaa muumien julkaisemisen, ja Jansson siirtyi Schildtsille.

”Muumien kansainväliseen menestykseen liittyy paljon odottamattomia sattumia. Se oli esimerkiksi melkoinen onnenpotku, että Tovea pyydettiin 1950-luvun alussa tekemään Muumipeikko-sarjakuvaa suoraan Isoon-Britanniaan. Sarjakuva levisi sitten kaikkiin Brittiläisen kansanyhteisön maihin”, Sophia Jansson kertoo parhaimmillaan neljässäkymmenessä maassa ja noin 120 lehdessä ilmestyneestä Muumipeikosta.

Perinnön hallinnointia

Niin ikään muumeja piirtäneen Lars Janssonin tyttären Sophian rooli on vaalia Tove Janssonin perintöä, niin henkistä kuin taloudellistakin. Hän itse käyttää sanaa förvaltare (suomeksi mm. pesänhoitaja, isännöitsijä).

1950-luvulta 2010-luvulle tultaessa taiteilijan luomuksista on tullut enenevässä määrin hallinnoitavaa omaisuutta. Vuonna 2010 konsernin liikevaihto oli 5.9 miljoonaa ja nettotulos 2,8 miljoonaa euroa. Kassavirroista huolimatta pohjimmiltaan on kyse hahmoperheen ympärille luodun uuden taiteen (kirjat, sarjakuvat, elokuvat jne.) ja Muumi-oheistuotteiden toteuttamisesta mahdollisimman hyvin. Tove Janssonin perintöä pitää kunnioittaa.

”Pienenä Tove oli minulle ihan normaali täti. Vietimme kesiä saaristossa enkä tiennyt hänen kuuluisuudestaan tai menestyksestään mitään. Tänä päivänä joudun käsittelemään Tovea enemmänkin julkisuuden henkilönä. Olen päivittäin tekemisissä hänen tuotantonsa kanssa, mutta itse ihminen alkaa hiipua muistoista. Suhde etääntyy väkisinkin”, Sophia Jansson harmittelee.

Moomin Characters on Muumi-tekijänoikeuksien virallinen valvoja. Yhtiö perustettiin 1950-luvulla ja sille siirrettiin hahmojen tekijänoikeudet jo varhaisessa vaiheessa. Vuonna 1977 Moomin Charactersista tehtiin osakeyhtiö.

Merkittävään rooliin yhtiö nousi 1990-luvulla, kun japanilainen Muumianimaatio aiheutti piraattituotteiden ja erilaisten yhteistyöpyyntöjen tulvan. Sitä piti hallita ammattitaitoisesti, eikä Tove Janssonin aika sen paremmin kuin mielenkiintokaan riittänyt.

Sophia Jansson näyttää vitriinissä olevaa Muumipeikkoa, jolla on nyrkkeilyhanskat.

”Tovelle oli soitettu, että miltä kuulostaisi, jos Muumi olisi nyrkkeilyn MM-kisojen maskottina. Hän suostui sen kummemmin miettimättä. Kun muille selvisi, mitä on tapahtunut, he sanoivat, että tuo on aivan hullua: ’Ei Muumi saa nyrkkeillä!’”

Moomin Characters onkin miltei disneymäisen tarkka hahmojen käytöstä.

”Roolimme on olla pilaamatta kaikkea hyvää, mitä Toven tuotanto on saanut aikaan. Tulevaisuutta en voi määrätä, mutta tietysti toivon, ettei seuraava sukupolvi tuhoa sitä, mitä olemme rakentaneet.”

Avainsana on laatu

Vielä 1900-luvun alussa suomenruotsalaiset edustivat kulttuurin eturintamaa. Taiteen ykkösnimet olivat usein ruotsinkielisiä. Ei ole liioiteltua sanoa, että Suomi kansakuntana on pitkälti ruotsinkielisten poliitikkojen ja taiteilijoiden luoma sosiaalinen konstruktio, joka myöhemmin levisi ajatuksena kaikkiin kansanosiin.

”Silloin oli tarvetta luoda uutta, niin teollisuusyrityksiä kuin taidettakin. Suomenkielinen enemmistö oli vielä köyhää ja kiinni pellossa. Nykyään suomenkielisillä on mahdollisuuksia ja nälkää tehdä asioita – ja on väestöpohjaakin. Suomenruotsalaisella vähemmistöllä sen sijaan on jonkin verran vanhaa pääomaa, jo yrityselämän kautta hankittuja omaisuuksia, joita pitää hallinnoida eikä enää samalla lailla luoda.”

Suomenruotsalainen vähemmistö on alkanut käpertyä sisäänpäin, puolustaa saavutettuja asemia.

Sophia Jansson. Kuva: Pia Pettersson

Päteekö sama taiteissakin?

”Jossain määrin. Suomenruotsalainen vähemmistö on alkanut käpertyä sisäänpäin, puolustaa saavutettuja asemia. Mitä pienemmäksi ja itseään suojaavammaksi se käy, sitä heikommin sieltä nousee huippuja.”

Vuonna 1880 ruotsinkielisten osuus Suomen autonomisen suuriruhtinaskunnan väestöstä oli noin 14.3 prosenttia, 1970-luvun alussa 6.5 prosenttia ja vuonna 2007 enää 5.5 prosenttia. Luku pienenee vuosikymmen vuosikymmeneltä.

Samalla suomenruotsalaisen vähemmistön rooli tuntuu muuttuneen. Se ei enää kehitä vaan puolustautuu. Tämän näkyy tiedostaneen esimerkiksi Svenska kulturfondenin johtaja Leif Jakobsson. Hän korosti Hufvudstadsbladetin haastattelussa helmikuussa, että ruotsinkielisten säätiöiden roolina ei ole vain säilyttää vaan ne haluavat hyviä ideoita ja hakemuksia.

”Tunnen Leifin ja olen hänen kanssaan tästä samaa mieltä. En tiedä heidän sääntöjään, mutta jos säätiön ainoana tehtävänä on tukea suomenruotsalaista kulttuuria ja väestöpohja on vuosi vuodelta pienempi, niin ongelmiinhan se johtaa. Tarkoituksena on tietysti ylläpitää laadukasta kulttuuria, ja hyvien ideoiden on aina voitettava. Avainsana on ’kvalitet’.”

Perinteiden merkitys on korostunut. On tullut tarve painottaa niitä piirteitä, jotka antavat kieliryhmälle sen identiteetin.

Välttämättömyydestä vältettäväksi

Suomi, johon Tove Jansson syntyi, oli aivan erilainen ja ruotsinkielisten asema toisenlainen. Tänään puhutaan suomenruotsalaisesta vähemmistöstä. Jo ”vähemmistö” sanana kuvaa yhteiskunnallista muutosta.

”Vähemmistön asemaan siirryttäessä myös perinteiden merkitys on korostunut, niin hyvässä kuin pahassa. On tullut tarve painottaa niitä piirteitä, jotka antavat kieliryhmälle sen identiteetin. Eikä niistä tietenkään saa luopua, Suomi kansana menettäisi paljon sen mukana. Se on rikkautta, että on erilaisia ihmisryhmiä, joilla on omat traditiot, oma historia ja kirjallisuus.”

Ruotsin kielen asema kouluopetuksessa puhuttaa vuodesta toiseen. Sophia Janssonin näkökulma on pragmaattinen.

”Aikoinaan ruotsin osaaminen oli välttämättömyys. Se oli sivistyskysymys ja ilman ruotsin hallintaa menetti runsaasti yhteiskuntasuhteita. Vaikka tilanne tietysti vaihtelee kuntakohtaisesti, meitä on aika vähän enää.”

”Poliitikkojen rooliksi on jäänyt korostaa, että Suomi on kaksikielinen maa. Mutta onko esimerkiksi virkamiesruotsin opiskelulla käytännön merkitystä? I don’t know. Totta kai ruotsinkin opiskelu on hyvästä, mutta onko näitä ”nuijalla päähän” -sääntöjä oltava? On kyseenalaista, että vaikkapa Jyväskylän koululaiset pakotetaan opiskelemaan ruotsia, jota heistä suurin osa ei tarvitse myöhemmässä elämässään. Tietysti siitä on hyötyä esimerkiksi politiikassa ja toisen kotimaisen kielen hallinta voi olla rikkaus, mutta kurkusta alas tuputtaminen tuntuu oudolta.”

Kirjoittaja on vapaa toimittaja, kriitikko ja tietokirjailija.

Muumi-oheistuotteita on valmistettu 1950-luvulta lähtien. Aluksi tuotteet olivat Suomessa valmistettuja, kuten Helena ja Martti Kuuskosken Fauni-yhtiön sympaattiset peikot. Kuva: Pia Pettersson.

Kansallisomaisuudeksi muuttunut suku

Tove Janssonin kirjoissa tulee kuvatuksi melkein koko taiteilijasuvun viime vuosisata. Kuvanveistäjän tyttäressä (Bildhuggarens dotter, 1968) Tove kuvaa lapsuuttaan Luotsikadun ateljeeasunnossa, jossa hänen isänsä Viktor työskenteli. Kirja tekee perheen elämän hyvin samastuttavaksi. Rohkeus, koominenkin uppiniskaisuus, itsenäinen ajattelu ja kyky haltioitua piirtyvät Janssonien näkyviksi ominaisuuksiksi.

Kesäkirjassa (Sommarboken, 1972) mukana on jo seuraava polvi. Kirjan päähenkilö on Sophia-tyttö, joka viettää kesää mökillä isän painiessa työnsä kanssa kirjoituspöydän äärellä. Niinpä tytön suhde isoäitiin kasvaa teoksen teemaksi.

Vaikka Janssonien suvun tarina on Toven teoksissa turvallinen ja idyllinenkin, oli hänen elämänsä täynnä pelkoa. Hänen varhaislapsuudessaan Viktor taisteli sisällissodassa, ja muu perhe muutti Ruotsiin turvaan. Taistelujen jälkiä näkyy yhä Helsingin rakennuksissa.

Muumi-kirjat syntyivät toisen maailmansodan pimeydessä. Tove ei kuitenkaan sulkenut silmiään todellisuudelta. Hän on ainoa tietämäni suomalaistaiteilija, joka kritisoi julkisesti Hitleriä ja Stalinia.

Toven rohkeus näkyi myös siinä, että hän vieraili kumppaninsa Tuulikki Pietilän kanssa Presidentinlinnan itsenäisyyspäivänjuhlassa 1992. Tuolloin homoseksuaalisuus oli vielä yhteiskunnallinen tabu, mutta lehdistö niin viisas, ettei revitellyt asialla.

1980-luvulta lähtien Tove sai yli 2000 kirjettä vuodessa, joista suurimpaan osaan hän vastasi käsin kirjoitetulla kirjeellä. Kun hänen ystävänsä kysyivät, miksei Tove palkkaa sihteeriä hoitamaan kirjeenvaihtoaan, hän vastasi että useimmat kirjeet ovat lapsilta ja nuorilta, jotka kokevat olevansa syrjäytyneitä ja että he ansaitsevat henkilökohtaisen vastauksen.

Koska Muumi-kirjat olivat levinneet jokaiselle mantereelle, Toven ei tarvinnut enää olettaa lukijaansa. Hän puhui heille yksi kerrallaan, ja hänen vanhuusiän kirjallinen tuotanto ovat nuo kirjeet. Tove paljastuu siis lopulta ihmiseksi vailla pienintäkään tärkeilynhalua. Paitsi merkittävimpiä suomalaistaiteilijoita hän on merkittävimpiä koskaan eläneitä suomalaisia.

Aleksis Salusjärvi