Johann Wolfgang von Goethe:

Värioppi

Suom. Pirkko Holmberg ja Pajari Räsänen

Teos 2019, 325 s.

Johann Wolfgang von Goethen (1749–1832) Zur Farbenlehre ilmestyi vuonna 1810. Nyt teoksen didaktinen osa on julkaistu ensi kertaa suomenkielisenä käännöksenä nimellä Värioppi. Didaktinen osa oli Goethen itsensäkin mielestä tärkein, ja muut alkuperäisen teoksen osat hän katsoi voitavan jättää pois uusintapainoksista.

Kirjaa toimitettiin Napoleonin valloitussotien aikaan 1806–1807. Loppusanoissa Goethe toteaa pahoittelevaan sävyyn, että joutui viimeistelemään kirjansa aikana, jona oli mahdotonta keskittyä mihinkään, ja siksi lopputulos on hahmotelmamainen. Väriopin kohdat ovat numeroituja, lyhyitä muistiinmerkintöjä havainnoista ja kokeista, joita Goethe on itse tehnyt.

Saksankielisen kaunokirjallisuuden jättiläisenä ja Sturm und Drang -nuorisoliikkeen alullepanijana tunnettu Goethe lähti väriopillisissa tutkimuksissaan eri suuntaan kuin Newtonin optiikka, ja vastaanotossa korostuikin heidän välienselvittelynsä. Goethe teki myös virheitä, oli poleeminen, pisteliäs ja ylimielinen, mistä tiedeyhteisö ei pitänyt. Väriopista ei tullut Goethelle samanlaisia kehuja kuin mihin hän oli runoilijana tottunut.

Goethe lähti väriopillisissa tutkimuksissaan eri suuntaan kuin Newtonin optiikka.

Goethe on havaintokeskeinen: tutkimus perustuu aistein havaittavuuteen. Hänen tutkimuksellinen perspektiivinsä ei kulje fysiikan vaan maalaustaiteen kautta. Hän halusi käytännöllisen, taidemaalarin kannalta mielekkään väriopin. Hänen sävynsä on humanistinen, filosofinen. Kun painotus ei ole ilmiöiden muuttamisessa matemaattisiksi kaavoiksi, vaan havaitsijan tekemissä kokeissa, Väriopin sisällöt tuntuvat konkreettisilta ja käytännöllisyydessään ihmisläheisiltä. Goethen tutkimuskielessä on omanlaisensa kaunokirjallisten piirteiden poetiikka, jonka ansiosta tekstiä on miellyttävää lukea.

Hänen ajattelunsa johdattaa kiinnostavasti värien maailmaan, vaikka ei olekaan aina fysiikan oppien tapaan tieteellisesti eksaktia. Kielen tunnistaa runoilijan kieleksi.

”Kun kaikkein hienointa sameutta on pienin mahdollinen määrä, silmä havaitsee sen mitä kauneimpana violettina.” (Värioppi, #151, s. 85)

Värien ilmenemisen pohdinta lyhyiden numeroitujen kohtien huolitelluissa lauseissa tuntuu oudon seesteiseltä, melkein mietiskelyharjoitukselta, vaikka tiedämmekin Goethen kärsineen keskittymisvaikeuksista niitä laatiessaan. Ehkä juuri vaikeuksien takia merkinnät tuntuvat tuovan Goethen persoonan niihin mukaan tavalla, joka ei hänen kaunokirjallisesta tuotannostaan välity. Toisaalta, Goethen luonnontieteellisiä tutkimuksia on paljolti tulkittu hänen kaunokirjallisen tuotantonsa läpi. Goethen tutkimusten on nähty ennakoivan husserlilaista modernia fenomenologiaa.

Goethen tutkimusten on nähty ennakoivan husserlilaista modernia fenomenologiaa.

Goethe oli aktiivinen monessa asiassa. Varakkaan frankfurtilaisperheen poika opiskeli juridiikkaa ja toimi nuorena miehenä Weimarissa valtionhoidollisissa virkatehtävissä. Omien kiinnostuksen kohteiden pariin pääseminen oli kuitenkin hänelle virkahommia tärkeämpää, ja niinpä hän pakeni vuonna 1786 tekaistulla identiteetillä Italiaan, päästäkseen rauhassa omien kirjallisten, kuvataiteellisten ja luonnontieteellisten töittensä ääreen (Pirkko Holmberg kirjoittaa tästä suomennoksen esipuheessa).

Goethe koki olevansa ensisijaisesti runoilija eikä niinkään kuvataiteilija, mutta kuvataiteen tekniikat vetivät häntä puoleensa. Väriopissa hän tutkii esimerkiksi, miten väri-ilmiöiden rajat siirtyvät, miten värit vaikuttavat toistensa havaitsemiseen, miten taittuminen tapahtuu prismassa tai mitä värejä heijastuksissa on. Tutkimuksen käytännönläheisyys häivyttää ajallista etäisyyttä. On hauska ajatella Goethe niiden asioiden äärellä, joita hän kuvailee – esimerkiksi tutkimassa kaakaovaahdon kuplia tai pitämässä kynäveistään kynttilänliekissä. Joskus hänen havaintoihinsa on antoisaa vain jäädä poeettiseksi matkustajaksi, yrittäen hahmottaa kuvattuja liikeratoja mielessään. Mitä tapahtuukaan esimerkiksi tässä kontekstistaan irrotetussa kohdassa:

”Sen sijaan sininen näennäisreuna sulautuu siniseen pintaan, eikä poista siitä mitään, vaan pikemminkin laajentaa sitä. Sinisen reunan ja sen vieressä olevan violetin reunuksen takia sininen neliö näyttää kasvavan kokoa ja siirtyvän alaspäin.” (Värioppi, #266, s. 114)

Väritutkimuksissaan Goethe on ihmiseen liittyviä väriasioita käsitellessään ajalleen tyypillisesti rasistinen. Tuohon aikaan kielen rasistisia piirteitä ei vielä hahmotettu, ja nykylukijasta ilmiselvän kauhistuttavilta näyttävät rasistiset ilmaukset olivat hyvin avoimesti 1800-luvun alun kielen rakenteissa. Niinpä Goethe päätyykin pitämään kauneimpana valkoista ihmistä, joka näyttää hänestä ”neutraaleimmalta”. Ennakkoluuloja on moneen muuhunkin suuntaan, ja Goethe ilmaisee hyvin suoraan esimerkiksi tuntemuksensa karvaisia ihmisiä kohtaan, joita hän pitää heikkoina ja arvelee:

”Tuskinpa kukaan muu kuin toisinaan runoilijat, muutoinkin väkevän eläimellisen luonteen vietteleminä, osoittavat kunnioitustaan moisille karvaisille sankareille.” (#669, s. 214)

Väriopin merkinnöistä välittyvä yleinen tunnelma on se, että Goethe piti väreistä ja innostui niistä. Häntä askarrutti myös havainto siitä, että ”oppineet ihmiset tapaavat vieroksua värejä”. Hän oli havainnut, että naiset pukeutuvat miltei aina valkoiseen ja miehet mustaan. Goethe arveli värien vieroksumisen syyksi osin näköelimen heikkoutta mutta myös eräänlaista piiloutumisenhalua, joka johtuu maun epävarmuudesta. Kuitenkin hän tuntuu myös ymmärtävän ihmisen halua sulautua joukkoon, värejä vieroksuvan kaltaisuuden tasa-arvoisuuteen.

Kirjoittaja on runoilija ja kriitikko.