Taiteilijaelämää – minä, Melleri ja Morrison
taiteilijaelämää – nimeni historian kirjoissa pian on
taiteilijaelämää – niin kuin Eino, Pena sekä John

taiteilijaelämää, historian kellastuneet lehdet puista putoaa
ja lumi peittää maan

Huomenna täytyy jostain hoitaa ripeästi valuuttaa
apurahat juoksee nopeammin kuin rokkari raahustaa
lasten säästöpossut täytyy avata vasaralla
tai kylttyyri kyykkii housut kintuissa pusikossa paskalla

Liikaa, taas tunnen karmivan kriitikon ahdistavan
liikaa, se vaatii liikaa mun pieneltä sielultani
taas kohtuuttomasti täytyy pian rakastuu

– Ismo Alanko, Taiteilijaelämää (1995)

Giorgio Vasarin Taiteilijaelämäkertoja on renessanssin taiteilijoista kertova kirja, joka julkaistiin ensimmäisen kerran italiaksi vuonna 1550. Suomeksi julkaistiin teoksesta valikoima, 21 taiteilijan elämäkerrat, vuonna 1994. Suomennos sai kolmannen painoksen vuonna 2001, mikä on varsin harvinaista kotimaisessa kirjankustannuksessa. Ja mikäli kirjastosta lainaamani Taiteilijaelämäkertojen kuluneista kansista voi päätellä, kirjaklassikko on tänäänkin ahkerassa käytössä.

Taiteilijoiden elämät kiinnostavat paitsi lukijoita, myös kirjailijoita, elokuvien käsikirjoittajia ja tutkijoita. Suomen Taideyhdistyksen kirjallisuuslautakunnassa Sini Mononen, Johanna Lecklin ja Asko Mäkelä pohtivat viime syksynä kuvataidetta koskevan kirjoittamisen tilaa. He totesivat, että vuosien ajan taiteilijoista on tehty hyvää taidehistoriallista perustutkimusta: ”Tutkimus on kuitenkin keskittynyt lähinnä elämäkerrallisiin teoksiin, joissa kuvaillaan taiteilijan elämänpolkua, mutta itse taiteen analysointi ja tulkinta jäävät vähemmälle huomiolle.” (Sit. Edvard Richter -palkinto 2019, Suomen Taideyhdistys)

Lautakunnan kriittinen johtopäätös on, että elämäkerrallisten teosten jatkotutkimuksen perustaksi tarvitaan taiteen sisällön tarkastelua. ”Harvemmin kuitenkaan on pystytty nostamaan jo hyvinkin tutkittujen taiteilijoiden tuotannosta uusia tai vähemmälle huomiolle jääneitä piirteitä.”

Mikä taiteilijan elämäkerrassa kiehtoo ja miksi taiteilijoissa kiinnostavat heidän elämänsä?

Mikä taiteilijan elämäkerrassa kiehtoo ja miksi taiteilijoissa kiinnostavat heidän elämänsä? Ajatellaanko, että perehtymällä taiteilijan elämään saamme samalla avaimet taiteeseen? Vai kiehtooko mielikuvitustamme renessanssin taiteilijakäsityksestä peräisin oleva taiteilijan itsetutkiskelu?

Vivian Maier, October 18, New York, 1953. © Estate of Vivian Maier, Courtesy of Maloof Collection and Howard Greenberg Gallery, NY.

Yksinäinen, oikukas, melankolinen…

Jos miettii sitä, miten parhaillaan esillä olevat Vilho Lampi, Helene Schjerfbeck tai Valokuvataiteen museossa esillä oleva amerikkalainen valokuvaaja Vivian Maier esitetään, niissä kaikissa toistuvat Vasarin taiteilijaelämäkerroissa kuvatut taiteilijan ominaisuudet: tarve yksinäisyyteen, oikkuihin (capricio) tai melankoliaan. Kuten Altti Kuusamo toteaa Taiteilijaelämäkertojen johdannossa: ”emansipoidun taiteilijan tärkeänä tunnusmerkkinä onkin pidetty tarvetta introspektioon”.

Näihin epiteetteihin voisi lisätä myös Vasarin toistuvasti käyttämä ja historioitsija Richard Goldthwaiten huomaama taiteilijan ominaisuus ”concorrenza” eli kilpailu tai kamppailu, jonka esimerkkinä on renessanssitaiteilija Pietro Perugino. Vasarin mukaan Firenzen kulttuurin ylivoima johtui siitä, että sen taiteilijat olivat nälkäisiä. Ja nälässä heidät piti kova keskinäinen kilpailu tilaustöistä.

Taiteilijan ominaisuudet: tarve yksinäisyyteen, oikkuihin (capricio) tai melankoliaan.

Vasari sirotteli elämäkertoihinsa meheviä juoruja ja kaskuja taiteilijoista, joista tutkijoiden mukaan ainakin osa kuulostaa todellisilta, mutta osa hänen tarinoistaan on tuulesta temmattuja. Väärää tietoa Vasari levitti esimerkiksi sijoittamalla antiikin Kreikan Apelleksesta kerrotun tarinan nuorelle Giottolle, joka maalasi kärpäsen Cimabuen maalaukseen ja jonka vanhempi mestari yritti useita kertoja pyyhkäistä pois. Vasari ei työskennellyt arkistoissa tarkkojen tietojen parissa, kuten nykyiset tutkijat, jotka ovat kyseenalaistaneet monen Vasarin välittämän tiedon oikeellisuuden. Olisiko myös taiteilijaelämän kertojalle lähdekritiikki hyvä työkalu?

Helenen dialogi rullaa

Taiteilijaa koskevan tiedon tarkkuus luonnehtii Antti J. Jokisen ohjaamaa elokuvaa Helene. Sen kirjoittajat, ohjaaja ja Marko Leino ovat perehtyneet ainakin Rakel Liehun romaaniin Helene (2003), johon elokuvan ilmoitetaan pohjautuvan. Mutta elokuvan nähtyäni arvelen, että taustatyötä on tehty enemmänkin.

Taiteilijoista kertovat elokuvat kompastuvat yleensä kohtauksiin, joissa kuvataan  maalaamisen tai piirtämisen aktia. Näin ei kuitenkaan käy Helenessä, jossa katsojalle  havainnollistuu hienosti Helene Schjerfbeckin maalaustapa, jossa hän pyyhki, raaputti ja hioi maalauskankaalla olevaa öljymaalia. Asiantuntijana oli taidemaalari Anna Retulainen.

Helene, Laura Birn. Kuva: Andres Teiss

Schjerfbeckin elämää tunteva huomaa helposti, että Helenessä esiintyvien kuuluisten maalausten syntyajan kronologia ja jotkut elokuvan juonen osat eivät vastaa todellisuutta. Mutta sen dialogi rullaa, eivätkä kuvatut tapahtumat ohjaa katsojaa aivan hakoteille siitä, mitä ”oikeassa” elämässä tapahtui.

Vilho Lampi draaman kourissa

Vilho Lammesta (1898–1936) keskusteltaessa punnitaan usein, millainen oli ”oikea Vilho Lampi”.  Lakeuden maalarin elämää on ymmärretty monilla tavoin. Se tarjosi esikuvan Paavo Rintalalle, joka sommitteli väkevän taiteilijatarinan Vilho Lammen elämän pohjalta romaanissa Jumala on kauneus (1959). Samannimiset tv-elokuvat ja Hannu Heikinheimon elokuva (1985), sekä yhteensä kolmen teatteriohjaajan (Kaija Viinikainen 1981, Kristian Smeds 2000 ja 2008, sekä Taisto Reimaluoto 2001) produktiot ovat dramatisoineet Vilho Lammen elämää.

H. Ahtela, alias Einar Reuter kirjoitti jo varhain Schjerfbeckin tuotannosta ja Eeli Aalto ohjasi Vilho Lammesta dokumentin vuonna 1966 ja kirjoitti kirjan 1967. Vaikka sanotaan, että luulo ei ole tiedon väärti, voi myös todeta että tutkittu tieto tai myöhempi taidehistoriallinen tutkimuskaan ei aina pysty päihittämään taiteilijamyytin sitkeää voimaa, epäluulojen ja tulkintojen sarjoja. Niihin kun linkittyy kokonainen sisäkkäisten elämänpolkujen tai metaelämäkertojen verkosto.

Myöhempi taidehistoriallinen tutkimuskaan ei aina pysty päihittämään taiteilijamyytin sitkeää voimaa.

Ehkä taiteilijan elämän ja aktiivisen tuotantoajan lyhyys on innostanut Vilho Lammen, Limingassa asuneen, mutta oululaissyntyisen ekspressionistin ja regionalistin elämän dramaturgiseen kierrätykseen. Julkaisut Helene Schjerfbeckistä ja Vilho Lammesta painottuvat taiteilijoiden elämään ja on syytä kysyä, heittääkö elämän draama heidän kohdallaan varjon taiteilijoiden työhön ja tuotantoon.

Jos on tullut tavaksi sanoa, että jokainen voi tulkita taidetta tavallaan, voiko käsikirjoittaja tulkita taiteilijan elämää mielin määrin, vai pitäisikö taiteilijadraaman perustua tutkittuun ”oikeaan” tietoon? Toisaalta taidehistorian näkökulma myös helposti väheksyy elämän draamaa, jolloin taide esiintyy jonkinlaisena latteana taidemaailman sisäpelinä ilman kosketuksia elämään tai yhteiskuntaan.

Dramaturgi etsii ristiriitoja

Pitäisikö taiteilijadraaman perustua tutkittuun ”oikeaan” tietoon?

Helene Schjerfbeckin ja Vilho Lammen elämät ovat hyvää ainesta draamojen kirjoittajille siksi, että niissä on paljon ristiriitoja. Ristiriitoja oli myös Vivian Maierin (1926–2009) elämässä. Hän toimi lastenhoitajana, mutta omistautui myös valokuvaukselle. Erikoista on myös se, että valokuvaukseen syvällisesti perehtynyt, ahkera valokuvaaja ei julkaissut elämänsä aikana valokuviaan.

”Taiteilijan löytäminen”, mikä on varsin yleinen ja kulunut idea taidemaailmassa, korostuu Vivian Maierin tarinassa. Siinä on traagista löytämisen kuolemanjälkeisyys, missä ei ole mitään tolkkua ammattitaiteilijan uraa suunnittelevalle. Hienoa taas Vivian Maierin tarinassa on se, että tutkittua tietoa valokuvaajasta on kerätty pala palata huolellisesti ja että hänen tuotantoaan arvostetaan ja esitetään eri puolilla maailmaa asiallisesti synnyttämättä suuria sensaatioita.

Vivian Maier on nyt varsin tunnustettu valokuvaaja, mutta miksi hän ei elinaikanaan pitänyt yhtään näyttelyä? Kysyin asiaa Valokuvataiteen museon johtajalta Elina Heikalta, joka arvelee, että Maierin elinaikana, varsinkin 1950–1970-luvuilla menestymisen eväät olivat heikot ottaen huomioon hänen matalan sosiaalisen asemansa lastenhoitajana, sekä sukupuolen.

Käsillä on siis draaman aineksia ja Vivian Maierin elämän voi jo melkein kuvitella näytelmäelokuvana. Ehkä käsikirjoittajat ovat jo työssä ja kohta käynnistyvät elokuvakamerat.

Kirjoittaja on kuvataidekriitikko, toimittaja ja Wikimedia Suomi ry:n aktivisti.

Esillä nyt

Draamaelokuva Helene (2020). Ohjaus Antti J. Jokinen. Pääosissa Laura Birn, Johannes Holopainen, Pirkko Saisio, Krista Kosonen.

Vilho Lampi Helsingin taidemuseossa HAMissa 18.10.2020 asti.

Vivian Maier, Omakuva ja sen varjo Valokuvataiteen museossa 20.5.2020 asti.