Vaikka olen Arvostelijain liiton jäsen, en ole enää vuosikymmeniin kirjoittanut varsinaisia kritiikkejä, ja monia nuoruudenaikaisia arvostelujani joskus hiljaa häpeilen. Aikoinaan minua myös pyydettiin paikallislehden elokuvakriitikoksi, mutta minua kauhistutti ajatus siitä, että joutuisin kirjoittamaan jotain jokaisesta kurjastakin elokuvasta.

Kieltäydyin siis imartelevasta tarjouksesta, vaikka olin silloin hakeutunut innokkaasti nimenomaan populaarikulttuurin puolestapuhujaksi. Jokin aika sitten hätkähdin nähdessäni Helsingin Sanomien Aikakone-sivulla mainoksen vuoden 1985 kirjastani Alemmat taiteet, jossa käsittelin juuri monia viihteen ilmiöitä, joista en itse pahemmin välittänyt.

Ärhäkkäille julistuksille oli siihen aikaan syytä ja tarvetta, mutta jo siinäkin kirjassa minua kiinnosti enemmän se, mistä anglosaksisissa maissa käytetään termiä review. Ja jotain sellaista olen kai harjoittanut edelleen.

* * *

Meillä termille ei ole vastinetta, vaan se käännetään yleensä arvosteluksi. ’Uudelleen katsomista’ tai ’tarkemmin katsomista’ se pikemmin tarkoittaa. Muillakin elämänalueilla review toki tunnetaan, armeijassa puhutaan ’katselmuksesta’, ’tarkastuksesta’ ja ’paraatista’, jotka sopivat välillä myös taiteeseen.

Eipä silti, käsitteiden käyttö on muutenkin huojuvaa. Esimerkiksi arvovaltaisessa elokuvalehdessä Sight & Soundissa on Reviews-osasto, jossa uusia elokuvia nimenomaan arvostellaan. Muilla sivuillaan lehti julkaisee selvemmin review-tyyppisiä artikkeleita, joilla on yleensä myös ajankohtainen luonne.

Antiikin Kreikassa kritiikki ei tietenkään liittynyt vain taiteisiin vaan filosofiaan.

Kritiikki-sana tulee antiikin Kreikan verbistä krinō, joka tarkoitti ’erottamista’, ’tutkimista’, ’valitsemista’, ’päättämistä’, ’tuomitsemista’ ja ’arvostelemista’. Eli tosi vahva verbi, joka viittasi oikean erottamiseen väärästä, valitsemiseen ja päätösten tekoon.

Antiikin Kreikassa kritiikki ei tietenkään liittynyt vain taiteisiin vaan filosofiaan. Yhtä laaja-alaisesti se ymmärrettiin porvariston nousun myötä syntyneen modernin julkisuuden piirissä. Pariisin kuppiloissa ja salongeissa käsityöläiset, kauppiaat ja taiteilijat kritisoivat feodaalisen yhteiskunnan etuoikeuksia ja vääryyksiä. Siitä vähitellen kehkeytyi myös taidekeskustelu ja -kritiikki, joka sai persoonallisen järkeilevän luonteen.

Kritiikkiin liittyy varsinkin meillä paljon populistisia kliseitä. Arkipuheessa kriitikkoa on usein tapana pitää outona ilon pilaajana. Näin varsinkin viihteen kohdalla. Kaikki tunnemme kuluneen spedemäisen hokeman siitä, että elokuvan täytyy olla hyvä, jos kriitikot sitä haukkuvat.

Monta kertaa olen ajautunut jostain elokuva-arvostelusta väittelyyn jonkun tuttavan kanssa, joka sitten lopulta laupiaasti toteaa: ”No joo, sehän on vain subjektiivinen mielipide.”

Johon minä sitten samaan tylsään tyyliin vastaan: ”Ei oikeastaan, sillä kriitikkohan on ennen muuta asiantuntija.”

Ja niin onkin, mutta sitä on monen vaikea käsittää. Eivät he lääkärin tai putkimiehen ankaraakin arviota vain subjektiiviseksi mielipiteeksi leimaa. Moni toki saattaa hakeutua toisen lääkärin huomaan, mutta putkimieheen me luotamme.

Review ei ole luonteeltaan samalla tavalla erotteleva kuin kritiikki. Se on pikemminkin yhdistelevä. Edesmennyt Otso Kantokorpi puhui siitä, miten hän pyrki yhä enemmän pois normatiivisesta asenteesta ja halusi mieluummin asettaa taideteokset erilaisiin yhteyksiinsä.

* * *

Olen jo useamman vuoden ajan kuulunut kahden hienon anglosaksisen kulttuurilehden vakituisiin tilaajiin. Tarkoitan tietysti New York Review of Booksia ja London Review of Booksia. Ne ovat lehtiketjuista riippumattomia, ja kumpikin on saavuttanut arvovaltaisen aseman. New York Review of Booksin levikki on 135,000 ja lontoolaisen lehden 64,038, ja siinä se jättää jälkeensä niin Spectatorin kuin New Statesmaninkin. Voittoa se ei silti tuota, vaan talous perustuu omistajan Mary Kay-Wilmersin säätiöityihin perintörahoihin. LRB:tä on kutsuttu ”länsimaiden johtavaksi naisen päätoimittamaksi lehdeksi”.

London Review of Books maksaa kirjoittajille yli puoli euroa sanalta, ja keskimääräistä pitemmistä artikkeleista vieläkin enemmän. Taannoisen Julian Assangea käsittelevän jutun palkkion huhutaan olleen peräti viisinumeroinen. New York Review of Booksin vastaavia lukuja voi vain kuvitella.

London Review of Books maksaa kirjoittajille yli puoli euroa sanalta.

Kumpikaan lehti ei juhli kuvilla, eivätkä ne ole myöskään ole aikakauslehtiä. Tabloid-muotoisina ne muistuttavat sanomalehtiä, mutta jutut ovat yleensä yhtä pitkiä ja perusteellisia kuin tieteellisissä julkaisuissa. Lehdet ovat tietyssä vanhahtavuudessaan kuin tuulahdus niiltä ajoilta, jolloin kulttuuri ei ollut vielä jakautunut eri alueisiin.

Lehdissä siis käsitellään niin taidetta, tiedettä, populaarikulttuuria kuin politiikkaakin. Niiden poliittinen suuntautuneisuus lienee liberaalisvasemmistolainen, mutta ainakaan New York Review of Books ei ole pahemmin juhlinut marxismilla. Kaupungissa vaikuttaa Frankfurtin koulukunnan perinnettä jatkava New School of Social Research, mutta esimerkiksi Theodor Adorno esiintyi pitkään lehdessä vain musiikkijuttujen yhteydessä. Postmodernia ranskalaista filosofiaa ei ole sitäkään NYRB:issä suosittu, mutta Harvardin ja Yalen politiikan ja lakitieteen teorioita sitäkin enemmän. Suurimpana puutteena tai ongelmana kummankin lehden kohdalla pidetään ikääntyvää kirjoittajakuntaa.

Avustajat eivät ole yleensä kriitikkoja, vaikka aiheena ovat uudet kirjat ja lehdet ilmestyvät kaksi kertaa kuussa. He ovat kirjailijoita, tutkijoita, journalisteja ja esseistejä. Tärkeintä ei ole varsinainen kritiikki, vaan kirjoittaja saattaa vasta pitkän aiheeseen liittyvän pohdiskelun jälkeen viitata vihdoin myös kyseiseen kirjaan.

Kirjoitukset ovat siis luonteeltaan tiedemaailmasta tuttuja vertaisarvioita. Eli saman lajin tai alueen tekijä tai tuntija esittää teoksesta oman perustellun arvionsa ja asettuu tavallaan hänkin siinä arvioinnin kohteeksi. Niin hyvin lehdissä kirjoitetaan, että huomaan välillä lukevani pitkiä juttuja aiheista, jotka eivät minua alun perin edes kiinnostaneet. Tärkeitä ovat myös kirjankustantajien muhkeat ilmoitukset, jotka ovat omalta osaltaan takaamassa New York Review of Booksin kohdalla sen, että lehti tuottaa voittoa.

* * *

Meillä ei vertaisarviointia taidemaailmassa pahemmin suosita. Mieleen tulee poikkeuksena ainakin Matti Mäkelä, joka myös pohti asiaa periaatteelliselta kannalta muistelmissaan. Taiteessa tuntuu vallitsevan hiljainen kollegiaalinen sääntö siitä, ettei vertaisia julkisesti arvioida tai arvostella. Privaatissa tilanne on tietysti toinen, eikä tieteenkään piirissä meno ole aina ihan niin coolia kuin yleensä luullaan.

Muuten kyllä review-tyyppinen kirjoittelu on viime vuosina lisääntynyt. Tarkoitan tietenkin kolumneja ja esseitä. Se on hienoa, sillä varsinainen sanomalehtikritiikki on taas lyhentynyt ja muuttunut taiteen ja viihteen kuluttajille suunnatuksi sinänsä tarpeelliseksi neuvontapalveluksi.

Omalaatuista kyllä, verkossa perinteinen arvostelu kukkii eräänlaisena itekritiikkinä. Siellä on tarkka arviointi ja erottelu voimissaan. ”En ymmärrä miksi ihmeessä taiteen saralla tuota ammattilaisuutta niin korostetaan”, kirjoittaa Suomi 24 –sivulla yksi heistä. ”Faktojen perusteella siihen ei näyttäisi olevan mitään syytä. Ammattilaisen ja amatöörin (todellinen) ero on se, että edellinen tienaa elantonsa aiheesta, ja jälkimmäinen suhtautuu siihen lähinnä vain intohimoisesti.”

Kulttuurin piirissä porvarillisen taloustieteen hevosten ja varpusten suhteesta omaksuttu trickle down -ilmiö pelaa aidosti.

Paljon puhutun tähdittämisen myötä lehtikritiikki on myös saanut samanlaista mittaavaa luonnetta kuin vaikkapa tekniikan alan lehdissä. Veikkaanpa Martin Heideggerin ja Theodor Adornon nyökkäilevän haudoissaan.

Eipä silti, muistaakseni taannoinen ruotsalainen laadukas Chaplin-elokuvalehti antoi sekin elokuville tähtiä, mutta samalla kai pilkkasi tapaa lataamalla kurjimmille elokuville yhden tähden tai mustan pallukan sijasta myrkyn merkin. Kriitikkopörssi tähtineen oli myös alkuaikojen Filmihullussa. Oman lajinsa vertaisarviointia silti sekin.

Yksi esimerkki nykyään heränneestä review-tyylistä ovat sanomalehtien nykyiset televisiokolumnit. Laadusta ei ole aina niin takeita, mutta uutta on silti se, ettei niissä enää arvostella televisio-ohjelmia taannoisen Jukka Kajavan tyyliin, vaan pohdiskellaan niitä lähinnä kulttuurintutkimuksesta vaikutteita saadulla journalistisella otteella, jossa on myös mukana omakohtainen suhde katsottuun ja katsomiseen.

Siinä se muuten jälleen nähdään, miten parjatusta akateemisesta puheesta varisee koko ajan yleisjulkisuuteen ja jopa arkikäyttöön pikku jyväsiä. Kulttuurin piirissä porvarillisen taloustieteen hevosten ja varpusten suhteesta omaksuttu trickle down -ilmiö pelaa aidosti. Hyviä esimerkkejä siitä ovat vaikkapa käsitteet genre ja populismi.

Odotan muuten mielenkiinnolla tulevaa Jukka Kajava -kirjaa sillä muistan varsin hyvin sen ärtyneen kummastelun, mitä hänen tv-kritiikkinsä aikoinaan maallikoilta saivat osakseen. Niin uusi ja kiehtova telkkari vielä silloin oli, että sen tuima arviointi tuntui monista yhtä oudolta kuin joku aurinkoa arvostelisi.

Kirjoittaja on kriitikko, kirjailija, yhteiskuntatieteiden tohtori, jonka viimeisin teos on Elvis – ääni ja vimma (2016).