Loikoilen varhain aamulla vuoteessa, kirja kädessä. Puolitoistavuotias lapsi vieressä pötköllään on tarttunut toiseen kirjaan. Hän pettyy, kun ei ole kuvia. Punaisen kannen keskelle on sentään sijoitettu kirjailijan, Aapelin, Simo Puupposen, pieni mustalla piirretty karrikatyyri, jonka tytär heti arvioi: ”Apina oli!” Sisäsivutkin hän pystyy arvostelemaan, koska tuntee kaksi kirjainta nimeltä. Kirjoitetulle tekstille hän laatii arvostelun: ”Onpas täällä koo eetä!”

En ole opettanut lastani kriitikoksi. En itseänikään. Aina olen lukenut mutta lukemiseni ei ole tuottanut huolellisesti muotoiltuja arvioita. Kerran horjahdin melkein arvostelijantapaiseksi. Olin tietävinäni kotimaisen kirjallisuuden laudaturtentissä, että Sillanpään Elokuu on hyvä kirja paitsi loppu ei oikein ole. ”Vai niin”, hymähti Lauri Viljanen, ”olisiko neiti osannut lopettaa Elokuun paremmin?” Hyvänen aika, en tosiaan olisi osannut enkä toisaalta halunnutkaan. En silloin enkä myöhemmin ole ajatellut, että sitten vasta saa esittää negatiivisen kritiikin, kun itse osaa kirjoittaa saman paremmin.

Kouliinnuin kirjallisuusarvostelijaksi luonnonmenetelmällä: luin kirjoja. Työteliäinä vuosikymmeninä oli joskus mm. kesäyliopistoissa tarjolla irrallisia, kiinnostaviakin kritiikkiluentoja. Esimerkiksi Eila Pennanen lausui painokkaasti unohtumattomassa luennossa arvostelijantyönsä pääperiaatteen: ”Kirjoitan kirjoista, joista pidän, ja kerron kritiikeissä, miksi niistä pidän.” Ei hän sitten tainnut ihan tarkkaan periaatettaan noudattaa; eikö mahtanut tulla Timo K. Mukan kanssa erimielisyys siitä, mistä Pennasen olisi pitänyt pitää.

Kouliinnuin kirjallisuusarvostelijaksi luonnonmenetelmällä: luin kirjoja.

Paikallislehdellä ei ollut 80-luvulla ainoatakaan kulttuurikriitikkoa. Lehti, Ylä-Vuoksi, kääntyi kerran jos toisenkin ystävällisesti puoleeni ja tarjosi mahdollisuutta päästä ainoaksi kirjallisuusarvostelijaksi. Lehden mielestä arvostelijan pätevyydeksi riitti, että on äidinkielenopettaja ja rohkea sanomaan. Kieltäydyin ystävällisesti lähes kaikki kerrat. Lopulta katsoin lukeneeni maailmassa niin paljon, että saattaisin sanoa, miksi lukemastani pidin. Ja ehkä joskus muutakin.

Kari Juva: Hyvän tuulen voima (Aapelin muistomerkki), 1989, Kuopio. Kuvalähde: Pinterest

Lehden toimituksessa sovittiin työn tavoista. Kerroin, etten missään tapauksessa kirjoita tiheästi; olen sentään kokopäivätöissä ja perheenäiti. Arvosteltavat kirjat tulisivat pyytämättä toimitukseen. Oi hyvä – minulle sopisi mainiosti arvostella vaikkapa jokainen Keltaisen kirjaston kirja. Niitä ei tule liian tiheästi. ”Ah mutta”, huudahti toimitus, ”sehän ei käy! Päätoimittajan vaimo ottaa kaikki Keltaisen kirjaston kirjat!” Päätoimittajan vaimo ei ole kirjoittanut ainoaakaan kritiikkiä Keltaisesta kirjastosta. ”No ei ole, ei hän arvostelekaan, hän KERÄÄ keltaista kirjastoa.”

Päädyttiin pian sellaiseen menettelyyn, että tilaan arvosteltavat kirjat oma-aloitteisesti kotiin. Ensimmäisinä aikoina oli arvosteltavain valinta vapaa, kun ei ollut toista kriitikkoa. Sitten tuli työtoveriksi nuori kriitikonalku Jarmo Papinniemi, ja kirjojen valikointi sujui vuodesta toiseen sopuisasti. Jarmo näytti, ettei suinkaan tarvitse olla viisikymmenvuotias ja kymmenet vuodet kaunokirjallisuudessa upoksissa, ennen kuin saa arvostella. Hän arvosteli päättäväisesti ja pätevästi lukion viimeiseltä luokalta lähtien.

Kaikki kirjat sain luettavikseni, jotka halusin, paitsi että yksi juuttui parikymmentä vuotta sitten kustantamoon. Se oli Hannu Väisäsen kuvittama, ihana Kalevala – se lähetettäisiin arvosteltavaksi, jos tekisin myös erillisen jutun kuvitusnäyttelystä. En tekisi. Kuvataidetta en sentään uskaltautunut arvostelemaan.

Elokuvia kyllä. Tarjouduin suorastaan oma-aloitteisesti kirjoittamaan paikallisen elokuvateatterin filmeistä. Teinkin pari juttua – sepä oli nopeampaa kritisointia kuin kirjojen arviointi. Mutta sitten puuttui päätoimittaja työskentelyyni. Oli muuten kyseessä noin ainoa kerta kun yhdenkään lehden yksikään pää- tai muu toimittaja siivosi kirjoittamistani. Tässä siivous: ”Kuule jätä sie nuo elokuvat toimitukselle – pojat haluaa käydä ilmaseks elokuvissa!”

Kuule jätä sie nuo elokuvat toimitukselle – pojat haluaa käydä ilmaseks elokuvissa!

Nyt, kun en enää tilaa arvosteltavia, saan kirjoja ihan yllättäen, harvakseltaan. Ja harvoin enää luetteloitakaan – kauniita katalogeja eivät kaikki kustantajat kenellekään enää lähetä. Pidän ne harvat, juuri tuli Gummerukselta. Ehkä olisi oikein ja kohtuullista kietoa Kayo Mpoyin Virtaavan veden sukua lähetyskääröön, liittää mukaan tervehdys ”Ah ja voi, en toimi enää kriitikkona” ja kiittää Atenaa. Ehkä kiitän kumminkin luonnollisimmalla kiittämisen tavalla, luen kirjan. Kiitos! Toivottavasti pidän siitä.

Varhainen työskentelyn mekanismi 80-luvulla oli sellainen, että kriitikko kirjoitti kotona tekstin ja lähetti tai vei sen toimitukseen, siis ihan fyysiseen rakennukseen. Siellä oli jonkinlainen ammattikunta, joka siirsi käsikirjoituksen painettavaan asuun. Ammattikunnasta kuulin käytettävän nimitystä ”tytöt”. Useimmiten tytöt selvisivät kirjoittamisen työstään ihan hyvin. Kerran olin otsikoinut kritiikkini liian hankalasti: käytin otsikkona Lauri Viidan liikuttavaa, kaipaavaa säettä ”Lapsi, lapsia, lapset”. Puhtaaksikirjoittaja ei ollut ymmärtänyt, mitä varten siinä nyt on tuollainen määrä lapsia, eikä kai uskonut, että lehden lukijakaan ymmärtäisi. Hän selvensi: ”Lapset ovat lapsia, lapset”. Ovat kyllä, ei siihen varsinaista asiavirhettä tullut.

Oikeita asiavirheitäkin on tullut, kenelle ei kymmenissä vuosissa tulisi. Viime vuoden vaihteessa erehdyin kirjoittamaan, että Katriina Huttunen on suomentanut Otavan kirjastoon kauniisti Per Pettersonin teokset Hevosvarkaat, Kirottu ajan katoava virta ja Miehet minun tilanteessani. On tosiaan suomentanut, mutta tuossa ei olekaan kaikki. Puuttui Pettersonin En suostu. Huolellinen lukija kirjoitti lehden toimitukseen korjauksen ja mainitsi, että kritiikin näkemyksestä ei tarvitsekaan olla samaa mieltä, mutta asiatietojen on oltava kohdallaan. Olen ehdottomasti samaa mieltä.

Mutta kerran tein oikein räikeänä kajahtelevan virheen. Ja sen huomattuani odotin, että siitä tulee vihaisia oikeammassaolokirjeitä. Eipä kuulunut mitään. Tein Antti Tuurin Rukajärven tiellä -teoksesta asiallisen, siis mielestäni asiallisen, kritiikin ja kutsuin kirjaa vielä teostiedoissa omalla nimellään. Siitä sitten läpi arvostelun puhuttelin sitä ”Raatteentieksi”. Eikä yksikään sotaveteraani eikä muu muistava huomauttanut. Voisi olla niin, ettei kritiikin sisällöllä ole juuri merkitystä, kunhan on lehdessä kritiikki, mieluimmin kunnollisen kokoinen. Ja jos vielä on kirjailijasta kuva niin hyvin riittää.

Siis voisi olla niin, mutta ei ole. Joskus sillä sisällölläkin on merkitystä. Harvoin tulee ystävällistä kiitosta – niin harvoin, että yksityiskohtia jää pitkäksi aikaa muistiin, niin kuin siitä esikoisnovellikokoelmasta, josta olin saanut aikaan jotenkin mainion arvostelun yhdessä Paavo Haavikon kertomusten kanssa julkaistavaksi Suomen Kuvalehdessä. Esikoiskirjailija lähetti kiitokset kirjeellä Australiasta… Kyllä on nykyään kaikkinainen mielipiteen lähettäminen helpottunut ja nopeutunut.

En muistanut mahdollista lyttäystäni ihan siltä seisomalta, mutta ei tarvinnutkaan.

Negatiivista palautetta tulee toki enemmän. On tullut aina. En tiedä, tulisiko, jos olisin oikealla tavalla pelottava, siis tietävä ja ankara. Ja jos olisin asunut muualla kuin kaakkoisrajalla. Pari arvostelua olen vuosien mittaan kirjoittanut pääkaupungin lehdille: ”Kun sinä olet kauempana, me täällä olemme liian lähellä tekijää…”

Osa negatiivisista palautteista naurattaa ja tuottaa äidillisen vastauksen, niin kuin se nuoren kirjoittajan parkaisu, jossa hän hyvin vähäisestä moitteesta sydämistyneenä nimesi minut norsunluutornin asujaksi ja itsensä sentään filosofian maisteriksi. Osa on kyllä niin kiukkuisia, että kiukku jää kytemään mieleen. Oli jokin kokous, johon tulla pamahti tunnettu, suorastaan osin humoristina tunnettu herrakirjailija. Hänellä oli asiaa: ”Haluaisin nähdä, oletko sinä ihmisenä yhtä ikävä ja ilkeä kuin kriitikkona!” Selvisi, että olin kirjoittanut Etelä-Saimaaseen arvostelun hänen juuri ilmestyneestä romaanistaan. Arvostelu oli ollut ilkeästi lyttäävä. Voi kauhistus. En muistanut mahdollista lyttäystäni ihan siltä seisomalta, mutta ei tarvinnutkaan: kirjailijalla on luotettava vanha rouvaystävä Lappeenrannassa, ja tämä ystävä oli lukenut arvosteluni, joka hänen mielestään lyttäsi. Niinpäs.

Mieheni kehitti aikoinaan minua naurattamaan – siis ei missään tapauksessa ilkeästi pilkkaamaan, vaikka olisi kyllä osannut – kansanomaisen mietelauseen. Lähtökohtana oli tunnettu, mustalle kartongille isoin valkein kirjaimin painettu ”Lue enemmän, luulet vähemmän!” Sekin on ihan hyvä, mutta meidän perhelause on parempi: ”LUE VÄHEMMÄN, EHDIT ENEMMÄN!”

Mitähän olisin elämäni kymmenissä vuosissa ehtinyt enemmän, jos olisin lukenut vähemmän, vaikkapa vähemmän koo eetä?

Kaisa Neimala pysyi lähes koko ikänsä Imatran Vuoksenniskalla. Siellä oli tarjolla 35 vuodeksi äidinkielenopettajan työtä. Kun työ oli tullut tutuksi ja lapset kasvaneet helpoiksi henkilöiksi, oli mahdollista aloittaa kirjallisuuden arvostelu, jota jatkui runsaat 30 vuotta.