Digitalisaation voi väittää tunkeutuneen kaikkialle yhteiskunnassa. Niin myös taiteeseen sen estetiikka on luonut ajankohtaisuuden vaatimusta jo hetken verran. Tämä näkyy esimerkiksi visuaalisissa taiteissa virtuaalisuuden, lisätyn todellisuuden, arkipäiväistymisenä.

Taidekoulutuksella on erityinen vastuu vastattaessa tähän uuteen estetiikkaan, niin taiteilijan kuin tutkijan tai kriitikonkin näkökulmasta. Miten (nuoret) nykytaiteilijat voivat vastata digitalisaation uusiin vaatimuksiin, ellei niitä myös keskeisesti koulutuksessa opeteta? Ja miten vältetään se, että taiteellisen ilmaisun sijasta digitaalisuudesta tulee pelkkää teknistä osaamista?

Tapaaminen Tampereella digitalisaation ja uuden mediataiteen äärellä yhdessä TAMKin koulutuspäällikkö Timo Kivikankaan, taiteilija ja lehtori Fanni Niemi-Junkolan sekä yliopettaja ja taiteilija Juha Suonpään kanssa johti keskusteluun siitä, miten vastata taidekoulutuksessa digitalisaation haasteisiin sekä Suomessa että asian vaatimalla tasolla myös kansainvälisesti.

Tilanne suomalaisen taidekoulutuksen suhteen 2010-luvun alkuvuosilta lienee monen muistissa: taiteen koulutuspaikkoja vähennettiin ja useita jopa klassikoiksi muodostuneita taidekouluja lakkautettiin. Myös Tampereen ammattikorkeakoulun kuvataiteen suomenkielinen linja ajettiin alas. Tuhkasta nousi ylös kielellisesti uudistunut kansainvälisyyteen avautuva feeniks; englanninkielinen koulutusohjelma.

Kun digitalisaation avainsanoja on kerran avoimuus, rajattomuus, kansainvälisyys, niin sellaiseen kontekstiin kansainvälisen koulutusohjelman lienee mahdollista syntyä. Koulutuspäällikkö Kivikangas kertoo, miten nopeasti vuonna 2014 organisoitiin uudelleen täysin toisenlainen tapa ajatella taiteilijaksi kouluttautumista.

– Oikeastaan kaikkien opintopolkujen yhteistyö keskenään ja näkökulman siirtäminen samanaikaisesti laajemmin koko yhteiskuntaan olivat avainasemassa uuden suunnittelussa. Media & Art -koulutuksessa kuvataide, interaktiivinen media ja musiikintuotanto nivoutuvat yhteen. Kaikilla on lähtökohtaisesti mahdollisuus keskinäiseen yhteistyöhön, Kivikangas kuvailee.

Koulutusohjelmassa opiskelee yhä enemmän kansainvälisiä opiskelijoita kaikkialta maailmasta, mutta tasoa ylläpidetään varsin vaativalla pääsykokeella.

– Jo hakuvaiheessa karsiutuvat ne, joiden kyvyt eivät yllä verkkoympäristöön ja nykypäivän digitaaliseen vaatimustasoon, Kivikangas jatkaa.

Kansainvälinen yhteistyö on osa digitalisaation todellisuutta, kuvamateriaalia toteutetaan pistepilvidatana yhtäällä ja vaikkapa äänimaailmaa aivan toisaalla.

Uusi taiteilijuus on tärkeä lähtökohta, jonka kautta voi hahmottaa digitalisaation läpitunkevia käytäntöjä taiteen tekemisessä ja siihen kouluttautumisessa. Yksin tekemisestä voi syntyä varsin näkyvä, konkreettinen ja kokonaisvaltainen vaikutus yhteistyön kokonaisuuteen. Parhaimmillaan se tarkoittaa, että taideprojektia toteutetaan ja viedään läpi monella eri mantereella. Juha Suonpään kaksoisrooli taiteilijana ja opettajana on tuottanut pragmaattista kokemusta siitä, miten teosta valmistellaan virtuaalisesti.

– Kansainvälinen yhteistyö on osa digitalisaation todellisuutta, kuvamateriaalia toteutetaan pistepilvidatana yhtäällä ja vaikkapa äänimaailmaa aivan toisaalla. Niiden yhdistäminen sähköisinä tiedostoina on sitä, että taiteilija työskentelee pilvessä. Kansainvälinen toimintaympäristö on todellisuutta nykytaiteen kontekstissa, mutta uutta digitalisaatiota edustaa se, ettei fyysinen makusteleminen yhteistyön vuoksi ole enää välttämätöntä – data kulkee verkkoja pitkin.

Kriittisesti ajatellen digitalisaatio ja taiteen teknistyminen saattaa johtaa koodareiden ja tuottajien kouluttamiseen, jolloin taiteellisuus jää sivustakatsojan rooliin. Taiteilijana meritoitunut liikkuvan kuvan taitaja Fanni Niemi-Junkola korostaa koulutuksessa toteutettavaa kokeellisuutta.

– Taiteellisuus ei voi jäädä tekniikan varjoon ja kaikessa opetuksessa pyrimme kokeelliseen työskentelyyn, hän kertoo. Opetuksessa myös taideopettajien oma joustavuus uusien metodien ja teknisten välineiden hallitsemisessa on vaativaa – klassisten menetelmien sijasta opetuksen täytyisi olla digitaalisen ajankohtaista.

Kun lisättyä ja virtuaalista todellisuutta etsimässä on kriitikko, tekninen työskentely ja sen hallinta jäävät valmiin teoksen arvioinnissa myös haasteeksi, mikäli kriitikon ammatilliseen uudistumiseen ja osaamiseen digitaalinen maailma ei yllä.

Vaatimukset yltävät molempiin suuntiin. Kömpelö estetiikka saattaa olla osa ilmaisua, kun sähköinen kuvamaailma elää myös omaa evoluutiotaan ja kehittyy ilmaisumuotona reaktiona olemassa olevaan ja sen kommentointiin.

Digitalisaatio ja taiteen teknistyminen saattaa johtaa koodareiden ja tuottajien kouluttamiseen, jolloin taiteellisuus jää sivustakatsojan rooliin.

Kokonaisvaltaiseen elämykseen pyrkivä tilallinen ilmaisu on erityisesti interaktiivisessa ja virtuaalisessa galleriakontekstissa haaste. VR-lasien läpi katsottuna todellisuus on toinen ja tekniikan kompastellessa, taiteellinen arviointi suuntautuu negatiiviseen pelkän tekniikan vaikutuksesta.

Tampereen koulutusohjelmassa taiteen kontekstointi osaksi koko yhteiskuntaa on ollut osa uudistusta. Siis yritysyhteistyö, missä taiteilijaa integroidaan jo koulutuksen aikana osaksi niitä prosesseja, joita niin sanottu muu yhteiskunta käyttää ja lähtökohtaisesti kehittää. Taiteilijan osuus tulisi prosesseissa olemaan osa digitaalista toimintaympäristöä.

Suunnittelun estetiikka toimii ajattelun ytimessä, missä taiteilija on elimellinen osa kokonaisuutta. Tätä kehitystyötä on koulutusohjelmassa konseptoitu niin pitkälle, että näköaloja on avautunut myös vientituotteeksi.

Kun koulutusohjelmaan hakeutuu yhä suurempi määrä kansainvälisiä opiskelijoita, on samaan aikaan sen toteuttaminen myös muualla kehitteillä.

– Alexandrian yliopiston kanssa olemme jo aloittaneet keskustelun konseptista, kiteyttää koulutuspäällikkö Timo Kivikangas.

Kirjoittaja on taidehistorioitsija ja kriitikko.