Aloitin teatterista kirjoittamisen blogiini lukioikäisenä, koska halusin edistää kotikaupunkini Lappeenrannan teatteriympyröiden masentavaksi kääntynyttä julkisuuskuvaa. Kirjoitin aluksi nimimerkin suojista, mutta sen suomasta turvasta huolimatta en kokenut, että kasvojenkohotusta tulisi tehdä liioittelevilla tai jopa valheellisen kehuvilla väittämillä. Sellainen kun ei palvelisi sen paremmin teatterin kuin katsojienkaan etua, ja siksi luonteva suunta olikin alkaa kirjoittaa teatterikritiikkejä. Aidosti kehuvallakaan kritiikillä ei kuitenkaan olisi mitään merkitystä, jos se ei olisi lukijoiden mielestä uskottava.
Arvosteluja lukeva yhteisö on vaativa, ja uskottavuus ansaitaan jokaisen kirjoituksen kohdalla uudelleen. Laitoin keittiöfilosofilasit päähäni ja muutaman syvällisen huokauksen jälkeen päädyin siihen, että kritiikin uskottavuus muotoutuu noin kolmesta elementistä: teknisistä, kriitikon henkilöön liittyvistä sekä sisällöllisistä seikoista. Itsestäänselvimpiä elementtejä uskottavuuden rakentamiseen ovat tekniset, esimerkiksi kieliasuun ja rakenteeseen liittyvät seikat, joita yleisesti pidetään kriteereinä vakavastiotettavuudelle.
On tutuista kirjoittaminen noin muutenkin mielestäni aika hirveää.
Kriitikon henkilön vaikutus uskottavuuteen puolestaan ilmenee esimerkiksi kriitikon suhteessa teoksen esiintyjiin ja muuhun työryhmään. Lappeenranta on hyvien taideharrastusmahdollisuuksien kaupunki, ja siksi erilaisten linkkien välttäminen täällä on osoittautunut välillä hankalaksi. Minunkin tietäni teatterikatsomoon ohjasi pitkäaikainen sirkusharrastus, ja sen vuoksi monet taitavat harrastajat ja muutamat ammattilaisetkin ovat enemmän tai vähemmän tuttuja. Lappeenrannassa tämä estää jo monesta kiinnostavasta esityksestä kirjoittamisen, koska se olisi haitaksi kriitikon, kritiikin kohteen ja julkaisijan uskottavuudelle. Ja on tutuista kirjoittaminen noin muutenkin mielestäni aika hirveää.
Sisällöllistä uskottavuutta kritiikkeihin haetaan esimerkiksi kontekstualisoinnilla, tasapuolisilla huomioilla ja tulkinnoilla. Tässä ongelmia ainakin minulle tuottaa pyrkimys oikeudenmukaisuuteen esitystä ja sen tekijöitä kohtaan. Sisällöllinen arviointi jakautuu mielestäni kriitikon subjektiiviseen kokemukseen ja jonkinlaiseen objektiiviseen arvioon siitä, miten esitys onnistuu suhteessa genrensä kriteeristöön. Kaikenlaisten kriteeristöjen ongelma on kuitenkin se, että ne muotoutuvat enemmän vertailussa aiempiin esityksiin kuin perustuvat johonkin teatteritaiteen raamattuun: edes Aristoteles ei Runousopissaan ole aivan johdonmukainen sen suhteen, että tragedian olisi päätyttävä epäonnisesti.
Sen vuoksi suuren painoarvon saavatkin kriitikon omat mielipiteet, jotka pitäisi tietysti aina perustella. Etiketeistä huolimatta täydellisiin perusteluihin pääseminen on ainakin minulle toisinaan vaikeaa, koska omat mieltymykset ja yleiset ihanteet vaikuttavat väistämättä taustalla. Tapaan ajatella, että koska kriitikko on lähtökohtaisesti teatterin ystävä, on kritiikki tiivistys siitä, kuinka hyvin kulloisetkin esityksen osa-alueet tätä ystävää kohtelevat. Tämäkään ei kuulosta kovin oikeudenmukaiselta, varsinkaan jos kriitikon odotukset ovat suhteettoman korkealla tai peräti aivan vinoutuneet. Toisaalta myöskään uskottavuuspisteiden ansaitsemiseen ei ole mitään oikeudenmukaista järjestelmää, eivätkä osuviinkaan tulkintoihin pohjaavat tulkinnat voi aina miellyttää.
Koska kriitikko on lähtökohtaisesti teatterin ystävä, on kritiikki tiivistys siitä, kuinka hyvin kulloisetkin esityksen osa-alueet tätä ystävää kohtelevat.
Uskottavuus on myös pääomaa, joka voi helpottaa uralla etenemistä. Kun pari vuotta sitten aloin kirjoittaa kritiikkejäni Etelä-Saimaaseen, oli siirtymä blogista lehteen suhteellisen yksinkertainen, sillä se vaati vain hieman vapaamuotoisuuksien karsimista. Blogin samanaikainen jatkaminen onkin jo vaikeampaa, sillä Uskottava Kriitikko ei mielestäni voi blogialustallakaan irrottautua täysin ammatillisista periaatteistaan, vaikka kyseessä olisikin vain harrastus.
Esimerkiksi Helsingin kaupunginteatterin Humisevan harjun näin ihan yksityishenkilönä kolmesti, mutta jätin siitä silti kirjoittamatta blogiin, koska en kokenut tuntevani teoksen taustoja riittävästi tai oikeastaan edes ymmärtäneeni ihan kaikkea. Ilmeisesti tällaisen myöntäminen kirjoituksessakin olisi toisinaan jopa ihan avartavaa, mutta kriitikolle ei oikein sallita pihalla olemista siinä missä rivikatsojalle. Tälle on tietysti aika painavia syitä, mutta toisinaan olisin kuitenkin ihan mielelläni sellainen rivikatsoja.
Kun kriitikko menee katsomaan esitystä, siitä kirjoitetaan senhetkisen ymmärryksen pohjalta. Kriitikkona voin sitten valita, tunnustanko puutteeni vai yritänkö piilottaa tai paikata tietämättömyyteni, ja itse olen taipuvainen valitsemaan jälkimmäisen. Nuorena henkilönä koen jonkin verran paineita siitä, onnistunko taustoittamaan esitystä riittävästi ja arvottamaan sen oikeudenmukaisesti, sillä taustalla on vahva kunnioitus ja arvostus taiteenlajia kohtaan. Ammattitaitoa on toki myös osata jättää väliin sellaiset työt, joihin ei usko osaamisensa mitenkään riittävän. Kirjoittajan iällä ei tässä pitäisi olla mitään merkitystä, jos teksti on muuten kunnossa. Parhaassa tapauksessa nuoret kriitikot saattavatkin katsella taidetta vailla vuosien kartuttamia, pinttyneitä odotuksia ja tuloksena voi olla raikkaita näkökulmia, kiinnostavia tulkintoja ja eriäviä mielipiteitä. Jotta kritiikki voisi oikeasti olla vaikuttavaa, pitäisi kaiken sen rakentua uskottavuuden päälle.
* * *
Seppo Kivimäki on 20-vuotias lappeenrantalainen, joka toivoo tänäkin keväänä pääsevänsä yliopistoon. Kivimäki on kirjoittanut Teatterin Kummitus -blogiin vuodesta 2016 ja Kaakon viestinnän sanomalehtiin syksystä 2018. Sirkusta hän on harrastanut taiteen perusopetuksen laajan oppimäärän verran ja esiintynyt lisäksi teatterinäyttämöillä harrastajana. Kivimäki on työskennellyt myös toimittajana ja ollut Suomen arvostelijain liiton jäsen vuodesta 2019.
