Kirjallisuudentutkija Juri Joensuun määritelmän mukaan kokeellisuudella tarkoitetaan usein teosta, joka on tietoinen kielestään tai muodostaan. Kokeellinen teos kurottaa kohti kirjallisuuden ulkopuolta, kohti toista mediumia ja muotoa, jolloin puhutaan sellaisista käsitteistä kuin intermediaalisuus, ergodisuus ja pelillisyys.[1]

Kun aloittelin kriitikkona, Harry Salmenniemen flarf-teos Texas, sakset (2010) edusti avantgardea nykyrunoudessa. Se oli kokeellista, hakukoneita hyödyntävää runoutta, mutta turvallisesti suurelta kustantamolta. Nykyrunouden kokeelliset teokset viimeisen viiden vuoden aikana eivät välttämättä ole enää samalla tavoin kriitikolle saavutettavia kuin oli postiluukusta tipahtava runokirjan arvostelukappale.

Olen menneinä vuosina arvostellut runokirjojen ohella jonkin verran sellaista intermediaalista nykyrunoutta, joka kyseenalaistaa kirjan käyttöliittymänä tekstiin. Näissä kokeellisissa teoksissa mediumit kohtaavat ainakin osittain kirjaesineen ulkopuolella, vaikka osin säilyttävät myös suhteensa painettuun kirjaan. Kyse on runoudesta, jonka voi löytää internetistä, sovelluskaupasta, LP-levyltä tai taiteilijakirjojen joukosta.

Usein nämä kokeelliset teokset haastavat kriitikon teknologisia valmiuksia, totuttuja lukutapoja ja hahmottelevat uudenlaisia tapoja kokea runoutta.

Tapausesimerkkinä Antikythera

Ensimmäinen arvostelemani digitaalinen runoteos oli Saila Susiluodon, Crucible Studion ja Taisteen runosovellus Antikythera (2015) iPadille, jonka yhteydessä arvioin runosovelluksen fyysiseen maailmaan liittyvän Ariadne-runokirjan (2015). Arvostelukappaleen asemesta sain sähköpostiini koodin, jolla lunastin teoksen sovelluskaupasta.

Ilmestyessään Antikythera-runosovellus oli (ja on yhä) kotimaisen nykyrunouden kentällä kiinnostava, laadukkaasti toteutettu uutuus, joka kytkeytyy ajankohdan kansainvälisiin digitaalisen runouden virtauksiin ja tietokonepelikulttuuriin. Se muistuttaa Ian Hatcherin ja Stephanie Stricklandin pelattavaa runosovellusta Vniverse (2014). Molemmista tähtitaivaalle kurottavista teoksista löytyy oraakkeli, sekä kiinnostavia, ergodisia mahdollisuuksia vaikuttaa luettuun tekstiin.

Antikythera avautuu mustaan ruutuun (tai kosmiseen tyhjyyteen), joka kysyy lukijaltaan: Kuka olet? Lukijan on osallistuttava teokseen päästääkseen eteenpäin teksteissä. Tällä tavalla Antikythera on ergodinen, mutta ergodisuus itsessään ei ole vain digitaalisille teoksille kuuluva ominaisuus. Esimerkiksi Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaani (2012) on ergodinen siten, että lukijan on kirjailijan valitsemissa kohdissa siirryttävä toiseen kohtaan tekstissä tai tehtävä päätös olla siirtymättä, luettava teoksen ja kirjailijan intentiota vastaan. Erilaisten kokeellisuuksien historia on ainakin osittain kaunokirjallista, mutta ei täysin.

Antikytheran kokeellisuus ilmenee pelillisyytenä, joka on luonteeltaan ergodista. Runokirjan ja pelin digitaalisen hybridin osastot ja oraakkeli avautuvat hiljalleen lukijan tutkiessa teosta – tai jäävät avautumatta. Digitaalisen pelikulttuurin luonteen tuntemus ei ole haitaksi pelattavan runouden äärellä.

Juri Joensuun mukaan kokeellisuuden ytimessä tulisi olla jonkinlainen koeasetelma. Jokin asetelma ja siitä johdettu lopputulos, jonka kokeellinen teos täyttää tai jota kohti se pyrkii. Tällöin kokeellisuus lähenisi menetelmällisyyttä ja proseduraalisuutta: kokeellisuuteen sisältyy jokin menetelmällisenä etenevä koe, ja ennalta määritellyt, miltei ohjelmoidut toiminnot, jotka suoritetaan.[2]

Pelillisyydestä seuraa Antikytheran lukemiseen sellaista kokeellisuutta, jossa lukija-pelaaja joutuu koeasetelman sisään. Lukija yrittää kokeilemalla selvittää peliin ohjelmoidun mekanismin ja avata teoksen osastot luettavaksi. Jos kriitikko kyllästyisi tutkimaan teosta, walkthrough’ta ei välttämättä löytyisi. Kärsivällisellä yrittämisellä teoksen ominaislaatu paljastuu.

Jos kriitikko kyllästyisi tutkimaan teosta, walkthrough’ta ei välttämättä löytyisi.

Pelillisyys tuo uudenlaisia visuaalisia tapoja lukea runoa, ja liikkua osastojen välillä. Antikytherassa eräs visuaalinen keino nousee historiallisen Antikytheran koneen mekaniikasta. Osastot ja niiden runot ovat kiinni ennustuskoneen rattaissa, jotka asettuvat limittäin. Mekaniikan avulla osastojen eli runomaailmojen runoja, jotka käsittelevät naisena olemisen kokemusta eri aikakausina, voidaan sekoittaa ja asettaa rinnakkain, niin että syntyy uudenlaisia polkuja teoksen sisällä, uudenlaisia runojen yhdistelmiä ja uudenlainen tapa lukea runoa.

Antikythera hyödyntää digitaalista alustaa kiinnostavasti. Digitaalisen Antikytheran ja painetun Ariadne-teoksen lukeminen rinnakkain oli hedelmällistä. Pienet innovaatiot ilahduttivat myös: Antikytheran sisällysluettelosta saattoi liikkua runoihin täppäämällä.

Teoksessa on vaihtuvia ja liikkuvia säkeitä tai tekstifragmentteja. Näiden animoitujen runojen liike muuttaa runon tulkintaa. Arvosteltaessa on hahmoteltava esiin runoa, jota lukija ei pelillisyyden vuoksi välttämättä kohtaa siinä muodossa kuin runo kriitikolle näyttäytyi.

Proseduraalisuus on ilmeisempää uudemmassa, kansainvälisessä sovellusrunoudessa. Ian Hatcher esitteli Suomen vierailullaan Abran (yhteistyössä Amaranth Borsuk, Kate Durbin, Ian Hatcher & Ton, 2017), elävän tekstin ja loitsukirjan, jossa teksti hitaimmillaan muuntuu fragmentti kerrallaan toiseksi tekstiksi. Abra on ergodinen muun muassa niin, että lukija voi halutessaan muokata itse tekstiä, poistaa siitä sanoja, kirjoittaa lisää tai vaihtaa sanan, fragmentin tai pidemmän jakson toiseksi. Sovelluksessa olevilla työkaluilla lukija voi käskyn tai niiden sarjan kautta proseduraalisesti ja ergodisesti tekstiin itse vaikuttaen tuottaa uuden tekstin, jonka voi digitaalisessa muodossa lähettää eteenpäin.

Digitaalisen teoksen kontekstoinnissa on avuksi tietoisuus niistä kansainvälisen runouden ilmiöistä ja nyansseista, joiden kanssa kyseinen digitaalinen teos leikittelee. Digitaalisten runouksien tuntemuksen eräänä haasteena on vanhempien digitaalisten teosten kätkeytyvyys, jolloin niiden kaanoniin on vaativampaa tutustua. Osa varhaisesta digitaalisesta runoudesta piiloutuu internetin kerrostumiin, niin että on oma löytöretkensä selvittää, missä teokset sijaitsevat tai mikä on tekijän koko tuotanto. Siten voi olla vaikeampaa asemoida teosta oikein, mikäli kokonaisuudessa on katvealueita.

Digitaalisen runouden kätkeytyvyydessä on kuitenkin oma viehätyksensä. Nettiverkko on myös muuntuva arkisto, jonka julkisista kerrostumista voi löytää vaikkapa suomalaisen ja suomenruotsalaisen kokeellisen runouden pioneerien, kuten Marko Niemen ja Cia Rinteen töitä, jotka omalla tavallaan hieman pakenevat vastaanottoa.

Kun teos osallistuttaa kriitikkoakin uusin tavoin lukemisen prosessiin, kokemuksellisuus korostuu luennassa ja arviossa.

Antikytheran pimeydestä avautuu pelillisyyden myötä myyttejä ja magiaa, paljon kiinnostavia sisältöjä ja yllätyksiä, mutta myös runsas e-kirja. E-kirjassa formaattina on jotakin luotaantyöntävää, hengetöntä. Se on lähempänä pelkkää tekstiä, työkalu matkalla valmiiksi kirjaksi. Se ei tunnu miltään.

Silti Antikythera kytkeytyy kirjamuotoiseen Ariadne-teokseen sitä muuntaen, niin että polkuja syntyy myös näiden kahden teoksen välille. Runosovelluksessa on sisältöjä, joita Ariadnesta ei voi löytää, jopa niin, että runosovellus on laajuutensa (miltei 200 runoa) vuoksi hajanainen verrattuna runokirjaan. Näin on siitä huolimatta, että Antikythera on muodoltaan tiukan menetelmällinen: sen ytimen muodostavassa kuudessa osastossa on kussakin 32 runoa. Antikytherassa on jotakin arkistomaista, jonka digitaalinen muoto itsessään tuo esiin.

Esimerkiksi Antikytheran tyyppinen Vniverse-teos on Antikytheraa kokeellisempi siinä, että se päästää aiemmin irti runokirjan muodosta, johon suomalainen versio pelillisestä runosta vielä takertui. Toki pelillisyys ja pelattavuus ovat sekä työläitä että kalliita ominaisuuksia toteuttaa hyvin. Antikythera on laadukkaasti toteutettu niin mekaniikaltaan, pelattavuudeltaan kuin visuaalisesti. Musiikista vastasi Antti Nykyri. Sovelluksen kosminen äänimaailma, jossa ennustuskoneen rattaat naksahtelevat, asettuu osaksi tulkintaa.

Kriitikon on hyvä olla avoin uudelle (ilmeisesti myös sille e-kirjalle). Uteliaisuutta tarvitaan, usein myös mielikuvitusta, ja kärsivällisyyttä. Kokeellisen runouden äärellä kohtaa tavallista useammin oman rajallisuutensa: Trust not yourself; but your defects to know.[3] Uusi haastaa myös kirjoittajaa, etenkin jos konventioita avantgardistisen teoksen tarkasteluun ei ole vielä kentälle syntynyt.

Kun teos osallistuttaa kriitikkoakin uusin tavoin lukemisen prosessiin, kokemuksellisuus korostuu luennassa ja arviossa. Innostuminen uusien keinojen äärellä ei ole haitaksi luennassa, vaikka uuden äärellä ei ole helppoa olla avoimin mielin. Seuraavaksi suoritan kokeellisen luennan Saila Susiluodon auditiivisesta runoteoksesta Oratorio. Korona-ajan Suomessa luen paikkasidonnaista teosta vastakarvaan suhteessa teoksen paikkasidonnaisuuteen.

Kriitikko Oratoriossa

Oratorio (2017) on auditiivinen kaupunkirunoelma, johon Saila Susiluodon kaupunkiteemainen teos Metropolis (2018) kytkeytyy. Metropolis sekoittaa eri aikojen Helsinkejä yhdeksi paikaksi. Oratorio on tarkoitettu kuunneltavaksi kahdeksassa paikassa Helsingin keskustan alueella. Antti Nykyri vastaa myös Oratorion äänimaisemasta.

Paikkasidonnainen Oratorio on kuunneltavissa kännykästä, ja sen arkkityyppiset paikat löytyvät useasta suuremmasta kaupungista. Koronan pysäyttäessä Suomen pohdin millaisen illuusion teos tuottaisi kaupunkitilasta, jos teoksen kuuntelisi ”väärässä” kaupungissa.

Koronan pysäyttäessä Suomen pohdin millaisen illuusion teos tuottaisi kaupunkitilasta, jos teoksen kuuntelisi ”väärässä” kaupungissa.

Omassa mielenmaisemassani Oratorio – musiikkiteos Helsingille – muistuttaa Lukas Kühnen teoksista, joista yksi sijaitsee Ulkokarvossa. Organum (2014) on betonista valettu akustinen tilataideteos, jonka sisällä äänimaailma muuntuu ja vahvistuu sen mukaan, missä kohdassa teoksen sisällä kuuntelija on. Jos astun Oratorioon kuin Organumiin jossakin muualla kuin Helsingissä, millaisena silloin kaikuisi pääkaupungin syke, ja olisiko teoksen kokeminen mielekästä tästä lähtökohdasta? Teoksen saavutettavuus merkitsee pääsyä sopivan teknologian äärelle, ja näiden teknologioiden käyttötaitoa, mutta myös runoilija on saattanut asettaa joitakin ehtoja tai odotuksia teoksen vastaanotolle.

Kaupunkivaelteluun kului idyllisen pikkukaupungin eräässä kylässä kolmisen tuntia. Nostan esiin joitakin sijainteja, joissa teoksen noin 60 runoa ja ympäristö reagoivat yllättävin tavoin.

valo on kuin vedenvärinen siipi kaupungin yllä / sinä pieni saalis tähtien kimaltavassa verkossa (Metropolis, 86)

Aloitan osastosta ”Hietaniemen hautausmaa”. Tämän kaupungin hautausmaalla huomaan, että runoilijan lausuma runo on Metropoliksesta tuttua, mutta muuntuu välillä toiseksi tai yhdistelee tuttuja tekstifragmentteja uudella tavalla. En osaa tarkalleen määritellä miten, minulla ei ole runokirjaa matkassa. Vaikka Oratorio julkaistiin ennen Metropolista, huomaan tavoittelevani kirjaa matkaoppaaksi.

Täällä on vanhoja korkeita kuusia, joiden oksien haavakohdat näyttävät silmiltä. Käyn ensin muutamalla haudalla tervehtimässä sukulaisia. Sitten löydän seppämestarin haudan 1800-luvulta, tapettitehtailijan ja kyläkauppiaan. Tervehdin puutarhuria. Hän on niitä, jotka tervehtivät. Runoilijan ääni limittyy osaksi paikkaa yllättäen ja voimakkaasti.

Osaston ”Tuomiokirkossa” kuuntelen kaupungin uusgoottilaisen kirkon katveessa, sekä viereisen kivisakastin liepeillä. Kierrän kirkon, otan muutaman kuvan. Pidän näkymästä kirkon kyljestä torin suuntaan. Ei aivan Engeliä, mutta samaa taivaita kurkottavaa suuruutta. On toripäivä. Yhtäkkiä meri peittää kaiken. Se ei ole mahdollista, mutta niin käy. Tämän torin alla ei välttämättä ole luita kuten Senaatintorilla, mutta aivan vieressä on.

Yhtäkkiä meri peittää kaiken. Se ei ole mahdollista, mutta niin käy.

Kerrotaan, että sakastin luona on aina ollut hautausmaa, paljon vanhempi kuin se, josta Oratorion aloitin. Viereisen kerrostalon pihalla on yli tuhat vuotta vanha kalmisto, josta on kaivettu esiin rautakautista esineistöä. Sakastin takana on juomatölkkejä, ristin takana kirpputori. Tämä kaupunki on samalla tapaa kuin Metropoliksen Helsinki, kaikki ajat läsnä samaan aikaan.

Rautatieaseman hallissa kuuntelen runon loppuun ja sitten avaan osaston ”Rautatieaseman halli”. Junan pilli soi, ääniraidalla. Ohi vyöryy juna, hallissa on paljon tyhjää liiketilaa. Yritän näyttää siltä, että olen matkalla jonnekin, mutta näen ihmisen, joka on matkalla jonnekin ja ymmärrän, etten näytä lainkaan siltä. Runoilija kuvailee hallin kaikua, on hiljaista: ”Kuiskaan sinulle tässä hallissa, että kaikki on täällä”, täällä on siniharmaat kalusteet ja kaikki matkat Tampereelle tai risteilyille, sellainen matkajännitys, jota ei usein enää koe. Tästä ei ole pitkä matka Helsinkiin. Olisiko tämä eri teos, jos olisin nyt siellä? Oratoriossa on Helsingin tuntu, sille ominainen kerrostuneisuus, jonka tunnistan.

oli vaikea löytää takaisin, sillä kun sulki silmänsä hetkeksi, kaupunki kääntyi, vaivihkaa, akselinsa ympäri tai kartalla kokonaan toiseen kohtaan (Metropolis, 26)

Tapettimuseon kohdalla siirryn osastoon ”Suomenlinna, Bastion Höpkenin oikea siipi”. Valitsen kävelyteistä näin ollen oikeanpuoleisen ja kierrän lampea vastapäivään. Nyt teitä naurattaa, mutta runot sopivat tänne. Tapettimuseon yksi rakennuksista on tuhoutunut tulipalossa. Syntyy laaja näkymä tiilisen tehdashallin lävitse toiseen aikaan. Ajattelen Signe Branderin valokuvia Helsingistä ja niiden puistoissa liehuvaa, valkoista pyykkiä.

Lammen toisella puolen vedessä on hyvä sinisen väri, tunnistan mesiangervon ja osmankäämin, ulpukan. Tuuli vie runon. Runoilija sanoo jotain kaloista. Sataa. Sairaalaa täällä ei ole, mutta jatkan metron kyydissä terveysasemalle. Laitan soimaan osaston ”Lapinlahden sairaalan alue”. Kuljen alueella ja kuuntelen runoa. Jatkan kävelyä, mutta täällä ei ole paikkaa, jonne haluaisin pysähtyä. Kriitikko saa eksistentiaalisen kriisin, ja lähtee kävelemään takaisinpäin.

Kriitikko saa eksistentiaalisen kriisin, ja lähtee kävelemään takaisinpäin.

”Metromatka”-runot kuuntelin enimmäkseen siirtyessäni kävellen paikasta toiseen, usein ajotien vartta. Tällöin kävelyn liike, ympäröivä äänimaisema sekä runoilijan ääni muodostivat rauhallisen tilan, josta toisinaan havahduin kuin olisin hetkeksi nukahtanut metroon. Kun sadepilvi maalasi taivaan, suuntasin kotiin. Kotona keitin kahvia ja kuuntelin loppuun osaston ”Senaatintorin portaat”, sitten viimeisen metromatkan. Keittiössä söin tomaattia ja mozzarellaa ja ajattelin Roomaa, sen valoa, toreja ja suihkulähteitä.

Auditiivisen teoksen luennassa korostuu kokemuksellisuus, runoilijan äänenpainot ja tunnelmat, sekä tekstien aihepiirit sanatarkan tulkinnan sijaan. Kokemus olisi varmasti erilainen, jos olisin lukenut Metropolista samaan aikaan. Kuunnellessani Oratoriota simultaanisten tapahtumien kirjomassa tilassa, en tehnyt muistiinpanoja kuulemastani.

Oratorio oli yksi lisäkerros simultaaniseen ympäristöön, jossa olin. Kokemus oli yllättävän intensiivinen ja hyvä. Yllätyin siitä, että Oratorio ja paikka olivat hetkittäin niin kiinteästi yhtä. Että teos voi hengittää paikan kanssa samaan rytmiin tai vallata paikan. Kaupungin näkee teoksen kautta tai toisin, eikä sitä kaupunkia ole missään muualla kuin kuulijan mielikuvituksessa.

Oratorion sisällä kaipasin kirjaa, sivuja, joilla palata taaksepäin tai nähdä merkitysten variaatiot ja säkeiden asettelun. Kirja on käyttöliittymänä harvinaisen nautinnollinen. Ei rakkaus vanhoihin teknologioihin oikein katoa. Kirjaesineen konkreettisuus, ja sen epäkäytännöllisyys, kansisuunnittelu, tuoksu, valittu kirjasin, mahdollinen kuvitus, sidos, sisus, sekä sivunkäännön tuoma yllätys, tai katkos, jos kaksi sivua ovat tarttuneet yhteen, ovat osa kirjamuotoista teosta ja teoksen tulkintaa, kuten digitaaliselle kirjallisuudelle ominaiset tavat olla teos asettuvat osaksi digitaalisen teoksen tulkintaa.

Sata punaista asiaa kesästä ja ennustusrunoja

Lopuksi tarkastelen Tuija Välipakan niin ikään kaupunkiympäristöön kytkeytyvää teosta One Hundred Red Things In Summer 2018, jota runoilija työsti Nokturnon virtuaalisessa residenssissä loppuvuodesta 2018. Lopputulos on runopeli, jonka web-suunnittelusta vastaa Teemu Tuovinen.

Nettisivulla toimivassa runopelissä yhdistetään runo ja siihen liittyvä valokuva pariksi kuin muistipelissä. Valokuvia yhdistää punainen väri, joka joissakin osastoissa katoaa taka-alalle. Teos ei ole lainkaan niin punainen kuin odotin, mutta osastojen rakentuminen värien ympärille luo raikkaan kokonaisuuden.

One Hundred Red Things In [sic] Summer 2018 välitti hyvin tuolloin poikkeuksellisen kuuman kesän tukahduttavia tunnelmia sadan runon ja valokuvan välityksellä. Jotkin valokuvista on otettu matkapuhelimella kaupungilla kulkiessa, ja osa näistä kuvista on hyvällä tavalla sellaisia ”räpsyjä”, joita monella meistä on puhelin täynnä. Toiset muistuttavat asetelmiltaan lehtikuvia. Välipakan teoksessa voi tulkita ilmastonmuutoksen tematisoituvan polttavan punaisina asioina kaupunkitilassa.

Kuvissa kaupungin näkee runoilijan katseen kautta. Julkisen ja yksityisen raja häilyy, sillä valokuvaaminen on intiimiä. Kuvien kautta runoilija kutsuu lukijaa sellaiseen tilaan, jonne yleensä ei ole pääsyä.

Välipakka kirjoitti kuviin liittyvät menetelmälliset runot marraskuun residenssin aikana. Runot tukevat kaupungin ja kesän kuvausta. Kesän jälkeen One Hundred Red Things In Summer 2018 kasvoi myös Instagramin puolelle eräänlaisena jatko-osana. Instagramin kuvissa on sellaista syksyn tuomaa vapautumista ja punaisen hehkua, jota pelattavassa hellekesän osuudessa ei ole.

Joskus on vaikea tietää, milloin teos päättyy. On kiinnostavaa, että raja on epäselvä.

Joskus on vaikea tietää, milloin teos päättyy. On kiinnostavaa, että raja on epäselvä. Teokseen liittyvän residenssipäiväkirjan voi halutessaan lukea osaksi teosta. Päiväkirjassa runoilija kertoo kuvista, jotka jäivät teoksen ulkopuolelle. Ne eivät täyttäneet valokuvausjärjestykseen liittyvää ehtoa: tuolloin teoksen osaksi soveltui päivän viides valokuva. Lisäksi kaikki teoksen kuvat ovat jollakin tavoin suhteessa ensisijaiseen ehtoon punaisesta väristä.

One Hundred Red Things In Summer 2018 on koe, jossa runoilija altistaa itsensä edellä kuvatulle proseduurille. Proseduuri määrää, että kuvassa on oltava tiettyä väriä, mutta mikä tahansa ensimmäisen ehdon täyttävä kuva ei vielä kelpaa. Ehto kuvausjärjestyksestä lisää sattuman vaikutusta, ja vähentää runoilijan itsensä päätäntävaltaa lopputuloksen suhteen. Tämä menetelmällisyys osaltaan selittää Instagram-tilin vapautuneempaa ilmaisua.

Menetelmällisyys ja proseduraalisuus sysäävät kriitikon hankalien kysymysten äärelle. Millainen on hyvä kokeellinen teos? Saako teokselta pyytää jotakin enemmän kuin sen, että teos suorittaa valitun metodin kiinnostavasti?

Millainen on hyvä kokeellinen teos?

Kokeellisuus parhaimmillaan tuo kielestä ja maailmasta esiin jotakin, joka ilman koetta ei olisi paljastunut, kuten Harry Salmenniemen ja Mika Taanilan lettristisessä ja ilman kameraa kuvatussa täyspitkässä elokuvassa Mannerlaatta (2016), josta Noesis tarjosi digitaalisia maistiaisia. Usein tarvitaan hieman lyyrisyyttä pehmentämään kokeellisuutta. Toisinaan teoksen tapa olla kokeellinen on niin uusi ja merkityksiä täynnä, että raakakin kokeellisuus maistuu.

Pelillisyys kokeellisessa runoudessa voi hakea muotonsa ei-digitaalisesta teknologiasta, kun teknologialla tarkoitetaan niiden tekniikoiden joukkoa, joita runoteos hyödyntää.

Emilia Karjulan ja Eero Merimaan Museion Tarot (2017) on taiteilijakirja, mutta myös pelattava ja vuorovaikutteinen runoteos. Taiteilijakirja sisältää sekatekniikalla toteutetun tarot-korttipakan ja ohjekirjan, jossa runot asuvat.

Museion Tarot sisältää ohjeet tarot-pöytien luomiseen eri aihealueista. Korteissaan se hyödyntää teoksen keskeisenä mediumina kuvaa kuten tekee myös Toni Lahtisen ja kuvittaja Anne Ketolan kokeellinen runoteos Pelle Romantikan Luontorunoja Anne Ketolan kuvittamana (2018).[4] Kuvat edellä mainituissa, vaikkakin erilaisissa teoksissa eivät ole pelkästään kuvittavassa roolissa, vaan ne ovat tekstiin verrattavissa oleva teoksen osa.

Näin ollen kriitikon tulee arvioida, onko teoksen kuvitus laadukas, ja miten se suhteutuu kuvataiteen historiaan. Miten kuvat asettuvat suhteessa tekstiin? Missä määrin kuva ilmaisee toisin tai enemmän kuin teoksen teksti?

Kokeellinen runous haastaa taideteoksen totuttuja rajoja. Olen edellä tarkastellut joitakin nykyrunouden kokeellisia teoksia, joista osa on ilmestynyt digitaalisessa muodossa. Tällaisen kokeellisen runouden arviointi vaatii usein digitaalisten alustojen tuntemusta, resursseja ja käyttötaitoa, jotta kriitikko edes pääsisi arvioitavan teoksen äärelle. Sitten siellä äärellä pitäisi tietää, mistä tässä kaikessa on kyse. Onko joku tehnyt jotain samanlaista aiemmin, ja mistä sellaisen teoksen voisi löytää?

Runouskriitikon työkalupakki sisältää näin ollen yleissivistyksen ja lukeneisuuden lisäksi monenlaista teknologista valmiutta ja osaamista, jota pääsee kartuttamaan siinä, missä runouksien, taiteiden ja kulttuurin tuntemustakin. Uteliaisuutta vaaditaan, mutta ennen kaikkea rohkeutta kirjoittaa myös asioista, joista oppii tehdessään.

Kirjoittaja on kirjallisuuskriitikko.

Lähteet

Amaranth Borsuk, Kate Durbin, Ian Hatcher & Ton, Abra, 2017.

Ian Hatcher & Stephanie Strickland, Vniverse. SpringGun Press 2014.

Juri Joensuu, Menetelmät, kokeet, koneet: proseduraalisuus poetiikassa, kirjallisuushistoriassa ja suomalaisessa kokeellisessa kirjallisuudessa. Osuuskunta Poesia 2012.

Emilia Karjula & Eero Merimaa, Museion Tarot. Khaos Publishing 2017.

Toni Lahtinen & Anne Ketola, Pelle Romantikan Luontorunoja Anne Ketolan kuvittamana. Sanasato 2018.

Alexander Pope, An Essay on Criticism. The Rape of the Lock and Other Major Writings. Toim. Leo Damrosch. Penguin Books 2011, s. 3–24.

Pelle Romantika & Kuolema-duo, Luontorunoja. Kirjallinen äänilevy nro 2. Sanasato 2019.

Harry Salmenniemi, Texas, sakset. Otava 2010.

Harry Salmenniemi, Mika Taanila, (Markus Pyörälä & Mika Vainio), Mannerlaatta. Testifilmi 2017.

Saila Susiluoto, Antti Nykyri & Crucible Studio, Taiste, Antikythera. Crucible Studio 2015.

Saila Susiluoto, Ariadne. Otava 2015.

Saila Susiluoto & Antti Nykyri, Oratorio. 2017.

Saila Susiluoto, Metropolis. Otava 2018.

Jaakko Yli-Juonikas, Neuromaani. Otava 2012.

Tuija Välipakka, One Hundred Red Things In Summer 2018, Nokturnon digitaalinen residenssi. Nokturno.fi 2018.

Viitteet

[1] Joensuu 2012, s. 3, s. 270, s. 298–299, s. 302.

[2] Joensuu 2012, s. 3, s. 6, s. 270, s. 302.

[3] Alexander Pope 2011, s. 9 (säe 213).

[4] Teoskokonaisuuteen kuuluu myös Pelle Romantikan & Kuolema -duon yhteistyönä syntynyt levy Luontorunoja. Kirjallinen äänilevy nro 2 (2019).