Varhaisessa nuoruudessani maanantai oli minulle viikon tärkein päivä. Sen tuloa odotin aina siitä asti, kun posti edellisen viikon lopulla toi sittemmin Antenni-nimisenä tunnetun Radiokuuntelijan. Siinä olivat seuraavan viikon radio-ohjelmat lueteltu päivittäin ja mikä parasta: kahden päivän kohdalla kuunnelman perustiedot ja rooliluettelo oli laitettu kehykseen keskelle sivua.

Maanantai oli kuunnelmapäivistä se tärkeämpi. Silloin esitettiin kokoillan kuunnelma. Torstai ja myöhemmin perjantai taas oli pienoiskuunnelman päivä. Kuunnelman rooliluettelo tuli luettua lehdestä moneenkin kertaan ennen kuin kello maanantai-iltana oli kahdeksan ja kuunnelma alkoi.

Yksi varhaisimpia muistamiani kuunnelmaelämyksiä oli Intohimot jalavien alla. Siitä jäi mieleen oikeastaan vain esityksen tiheä tunnelma. Vasta myöhemmin olen tarkistanut, että se oli Marja Rankkalan ohjaama kuunnelmasovitus Eugene O’Neillin näytelmästä. Esitysvuosi oli 1957.

Kuunnelmat olivat syrjäisessä maalaiskylässä 1950-luvulla kirjojen lisäksi ainoa tavoitettavissa oleva kulttuurin laji, mutta sellaisenakin vain harvojen huvi. Meilläkin itseni lisäksi vain äiti kuunteli niitä. Esimakua kuunnelmiin sain kansakoulun yläluokilla, jolloin koulutunneilla radiosta kuunneltiin kuulokuvia. Etupäässä ne liittyivät kirjallisuuteen ja historiaan.

Miten minusta tuli arvostelija

Kuunnelman kuuntelijasta sen arvostelijaksi on matkaa. Kilometreissä laskien sitä oli sen verran kuin sitä kertyy Kokemäen Korkeaojanmaasta Tampereelle, josta oli tullut opiskelukaupunkini. Välineet siihen minulla olivat jo entuudestaan: matkaradio ja pieni punainen mekaaninen kirjoituskone Olivetti Lettera.

Olivetti oli ollut minulla käytössäni jo kotona asuessani, kun kirjoittelin mielipidekirjoituksia ja pakinoita kotikunnassani ilmestyvään Lalli-lehteen. Kymmensormijärjestelmän olin opetellut valmistautuessani Kiukaisten kesäkauppaopiston kurssille. Aloittaessani opiskeluani yliopiston yhteiskunnallisessa opetusjaostossa olin joukossa yksi niistä harvoista, joilla oli oma kirjoituskone käytössään.

Olin myös tehnyt kirjallisen läpimurtoni. Esikoiskuunnelmani Syrjäseu’ulta stadihin oli saanut ensiesityksensä toukokuussa 1969. Ehkäpä juuri se antoi kimmokkeen tarjoutua kotoani tutun Maaseudun Tulevaisuuden kuunnelma-arvostelijaksi ja lähettää ensimmäinen kuunnelma-arvosteluni sinne näytteeksi. Se taisi olla Juhani Peltosen kuunnelmasta S/S Neekeri, eurooppalainen keskikoululainen, jonka Radioteatteri esitti tammikuun 1970 alussa. Arvosteluni lähetin postitse ja se julkaistiin.

”Kuunnellun kuviointi” Maaseudun Tulevaisuudessa kesti toukokuun loppuun, jolloin lehti maanviljelijöiden kesäkiireillä perustellen vähensi kulttuurisivujen kirjoituksia ja muun muassa kuunnelma-arvostelujen julkaiseminen keskeytettiin, eikä sille enää syksylläkään löytynyt palstatilaa. Sen jälkeen kirjoittelin arvosteluja Keskustapuolueen Sanomakeskukselle, joka välitti juttuja maakuntalehdille. Maaseudun Tulevaisuuteen olin saanut kirjoittaa yhden arvostelun viikkoa kohti. Sanomakeskuksen rajana oli kaksi arvostelua kuukaudessa.

Arvosteluni lähetin postitse ja se julkaistiin.

Halusin tiuhempaa kirjoitustahtia ja paikallisena valtalehtenä Aamulehti kiehtoi. Toisaalta karsastin sen poliittista linjaa. Pähkäiltyäni aikani ristipaineessa päätin kuitenkin yrittää. Laadin siis lähetekirjelmän ja näytekritiikin siihen mukaan, kävelin asunnoltani muutaman kadunkulman päässä olevaan Aamulehden toimitukseen ja jätin kirjeeni alakerran vastaanottoluukulle edelleen toimitettavaksi lehden kulttuuriosastolle.

Arvosteluni julkaistiin ja reitti asunnoltani Aamulehden toimitukseen alkoi käydä tutuksi. Yhden kerran kirjettä viedessäni minua odotti vastaanottoluukulla viesti. Siinä kulttuuritoimituksen päällikkö Olavi Veistäjä ehdotti tapaamista. Siitä lähtien en enää jättänyt arvostelujani alakerran luukulle, vaan jatkoin matkaani hissillä ylös kulttuuritoimitukseen. Olin nyt Aamulehden vakituinen avustaja.

• • •

Kysymykseen siitä, miksi minusta tuli kuunnelma-arvostelija, olisin tuskin tuolloin osannut vastata oikein. Omat syyni ja vahvuuteni toki tiesin. Halu elättää itseni kirjoittamalla oli tietenkin olemassa ja myös opiskeluni oli ollut ja oli edelleenkin enemmän yleissivistyksen ja ihmistuntemuksen kartuttamiseen tähtäävää kuin mihinkään ammattiin valmistavaa. Kuunnelma oli kirjallisuuden lajeista itselleni tutuin ja oikeastaan ainoa, jonka riittävän hyvin tunsin. Oli ilo päästä tekemään sellaista työtä, josta pidin ja jota uskoin osaavani.

Nyt kuunnelman historiaan perehtyneempänä olen tässä suhteessa viisaampi. Ratkaisevampaa kuin omat pyrkimykseni oli se, että satuin olemaan oikeaan aikaan oikeassa paikassa, kuten puhki kulunut sanonta kuuluu.

Ensimmäinen edellytys oli, että kuunnelma eli tuohon aikaan nousukauttaan ja oli arvostettu kulttuurin laji. Pekka Lounelasta oli Olavi Paavolaisen kuoleman jälkeen tullut Radioteatterin päällikkö ja hän onnistui värväämään kuunnelmien kirjoittajiksi niin viisikymmenlukulaisia kuin kuusikymmenluvun alun kirjailijapolveakin.

Lajin painopiste oli kotimaisissa kuunnelmissa ja sen taitajia olivat muun muassa sellaiset kirjailijat kuin Bengt Ahlfors, Paavo Haavikko, Pirkko Jaakola, Aapo Junkola, Leo Kalervo, Eeva Kilpi, Esko Korpilinna, Eeva-Liisa Manner, Juha Mannerkorpi, Veijo Meri, Juhani Peltonen, Paavo Rintala ja Tauno Yliruusi.

Otollinen oli myös tuon ajan kulttuuripoliittinen tilanne. Taiteen ja ajanvietteen raja oli silloin vielä selkeä. Niinpä kuunnelmat muiden kirjallisuuden lajien tapaan kuuluivat itsestään selvästi kulttuuriosastolle isoissa sanomalehdissä, joissa sellainen oli. Varsinaisia ohjelmia esitteleviä televisio- ja radiosivuja ei lehdissä vielä ollut.

Oma vaikutuksensa saattoi olla silläkin, että Aamulehti paikallisista painotuksistaan huolimatta etenkin kulttuurin osalta tavoitteli valtakunnan kakkoslehden asemaa ja Helsingin Sanomilla oli jo oma vakituinen kuunnelmakriitikkonsa.

Ainakin tuo tavoite muutamaa vuotta myöhemmin kuunnelma-arvostelujen osalta täyttyi, kun minut järjestyksessä toisena kulttuurikriitikkona valittiin Suomen Pohjoismaisen kuunnelmapalkinnon valintaraatiin. Ensimmäisellä kerralla tuon kunnian oli saanut Helsingin Sanomien Jukka Kajava. Minun kanssani raatiin kuuluivat kirjailija Leo Kalervo ja Nils-Börje Stormbom Yleisradiosta.

• • •

Vielä ei kuitenkaan oltu niin pitkällä. Kuunnelmien arvostelu tiesi sitä, että minun oli kuunnelmien esitysaikoina oltava radion ääressä ja tehtävä arvostelu tuon yhden kuuntelukerran perusteella. Kuunnelmat alkoivat maanantai- ja perjantai-iltoina kahdeksalta, minkä lisäksi sunnuntaisin iltapäivällä esitettiin kuunnelmia uusintoina.

Kuunnelma eli tuohon aikaan nousukauttaan ja oli arvostettu kulttuurin laji.

Aloittaessani Aamulehdessä arvostelu maanantaikuunnelmasta oli tehtävä heti esityksen päätyttyä, jos halusin sen ehtivän keskiviikon lehteen. Luonnostelin ja kirjoitin sen lyijykynällä lähes valmiiksi ennen nukkumaan menoa. Aamulla herättyäni viimeistelin sen ja kirjoitin kirjoituskoneella puhtaaksi. Puolenpäivän tietämiin vein sen Aamulehden kulttuuritoimitukseen. Tuo tekotapa sopi minulle, mutta se oli samalla käytännön pakko. Asuin kerrostalossa, joten en voinut yöllä seinänaapureita häiritsemättä käyttää kirjoituskonetta.

Aamulehden kulttuuritoimituksessa ei päivystetty viikonloppuisin, joten perjantain lyhytkuunnelman arvostelun kanssa riitti, että kiikutin sen maanantaina aamupäivällä kulttuuritoimitukseen. Samalla sain sen loppuun liitetyksi näppärästi muutaman kommentin sunnuntain uusintakuunnelmasta.

Jatkossa työni helpottui sikäli, että Radioteatteri alkoi lähettää kuunnelmien käsikirjoitukset käyttööni ja saatoin perehtyä teksteihin etukäteen. Tätä ennen oli pitänyt tyytyä vain niihin ennakkotietoihin, joita Antenni-lehti kuunnelmista antoi. Katso-lehtikin ilmestyi jo, mutta radio-ohjelmien osuus siinä oli vähäinen.

Seuraava muutos kuunnelmien arvostelussa koski niiden etukäteiskuuntelun alkamista. Itselleni siitä ei kuitenkaan ollut hyötyä, sillä se olisi edellyttänyt jatkuvia käyntejä Helsingissä. Tällöin kirjoituspalkkioni olisivat huvenneet matkoihin. Pääkaupunkireissuja olisi myös ollut hankala sovittaa yhteen opiskeluni kanssa.

Suurin mullistus kuunnelma-arvostelussa odotti kuitenkin vielä edessäpäin. Se oli siirtyminen etukäteisarvosteluihin 1980-luvun taitteessa. Siihen asti kuunnelmia oli teatteriesitysten tavoin ennakkoon vain esitelty, mutta varsinaiset arvostelut julkaistiin vasta esityksen jälkeen.

Itse en kuitenkaan enää arvostelijana ollut tuota murrosta kokemassa. Sitä vastoin olin mukana siinä vaiheessa, kun kuunnelmien ja tv-näytelmien arvostelu siirtyi kulttuuriosastoilta sanomalehtien radio- ja tv-sivuille, jotka Aamulehdessäkin saivat lisää palstatilaa. Tuolloin olin kuitenkin jo laajentanut arvostelualuettani ja kirjoitin kritiikkejä myös televisionäytelmistä ja tv-sarjoista.

Ura uusi urkenevi

Aloitin Aamulehdessä kuunnelma-arvostelijana, mutta ajan mittaan arvostelualueeni laajeni televisionäytelmiin ja siitä televisiosarjoihin. Ensimmäinen televisioarvosteluni koski taltiointia unkarilaisten teatterikiertueellaan Suomessa esittämästä Kalevala-näytelmästä. Se kiinnosti minua, sillä olin lukenut Kalevalan muutamaan kertaan läpi työstäessäni kuunnelmaani Syrjäseu’ulta stadihin. Siinä olin käyttänyt nykysuomea kalevalamittaan muokattuna.

Tuon televisioarvostelun syntyhistoria on taatusti ainutkertainen. Itselläni ei vielä tuolloin ollut televisiota, joten lähdin katsomaan esitystä opiskelija-asuntolaan toiseen päähän kaupunkia. Matka taittui johdinautolla, joita Tampereen paikallisliikenteessä vielä tuolloin oli käytössä.

Perillä olin hyvissä ajoin ja väkeä television äärellä istui jo melkoisesti. En muista, mikä ohjelma oli meneillään, mutta kanava oli oikea. Kun tuo ohjelma päättyi, osa joukosta poistui. Jotkut vaativat kanavan vaihtamista, mutta he jäivät vähemmistöksi ja lähtivät pois. Itse katselin esitystä koko ajan seinänvierellä seisten, vaikka loppua kohti väki vähenikin ja istumapaikkoja olisi löytynyt valittavaksi asti.

Paluumatkalla jäsentelin esitystä ja mietin, mitä siitä kirjoittaisin. Jatko noudattikin sitten kuunnelmista tuttua kaavaa: kritiikin luonnostelu illalla ja alkuyöstä lyijykynällä, tekstin viimeistely ja puhtaaksikirjoitus aamupäivällä kirjoituskoneella, ja sitten vain sen vieminen Aamulehden kulttuuritoimitukseen.

• • •

Kun ryhdyin seuraamaan televisionäytelmiä, ne lajina olivat vielä melko nuori. Yleisradio oli perustanut Televisioteatterinsa 1961. Myös TV2 tuotti omaa näytelmäohjelmistoa ja se tunnettiin erityisesti vuosina 1961–71 esitetystä tv-sarjasta Heikki ja Kaija. MTV-teatteri aloitti toimintansa kolmoskanavalla 1960-luvun puolimaissa eli samoihin aikoihin, kun meille kotiin maalle hankittiin televisio.

Kun ryhdyin seuraamaan televisionäytelmiä, ne lajina olivat vielä melko nuori.

Kuunnelmien tavoin sanalliseen ilmaisuun perustuvana television teatteriohjelmisto jo tuolloin kiehtoi minua. Sitä vastoin televisiossa esitetyt elokuvat, jotka käyttivät kuvallista ilmaisua, koin itselleni vieraiksi. Televisiosta tulleet näytelmät katselin likimain kaikki. Elokuvia taas taisin nähdä kotisohvalta vähemmän kuin viidentoista kilometrin polkupyörämatkan päässä olevissa oman kunnan ja naapurikunnan kirkonkylien elokuvateattereissa.

Television kotikatselujakson keskeytti vuoden opiskelu Alkio-Opistossa Perniössä. Se oli samalla oma tv-näytelmien kansankorkeakouluni, sillä ideoin sinne televisionäytelmien opintopiirin ja toimin sen vetäjänä. Sisäoppilaitosvuoden jälkeen tentin kotona asuen Tampereen yliopiston yhteiskunnalliseen opintojaostoon pääsemiseksi vaadittavat keskikouluaineet Kiukaisten yhteiskoulussa. Hain opiskelemaan, selvisin pääsykokeesta ja muutin Tampereelle.

Ensimmäisinä opiskeluvuosinani en juurikaan käynyt teatterissa, vaikka Tampere oli tunnettu teatterikaupunki. Reijo Paukun Popteatterille ohjaama näytelmäsovitus Johannes Linnankosken romaanista Laulu tulipunaisesta kukasta ja niin ikään hänen ohjaamansa nuorisomusikaali Hair olivat niitä harvoja näytelmiä, jotka kävin katsomassa. Elokuvissakaan en käynyt, vaikka aikaisemmin sotaväkiaikana Riihimäen viestirykmentissä vakioannokseni iltalomailtaa kohti oli ollut kaksi elokuvaa.

• • •

Otolliset puitteet televisionäytelmien seuraamiseen olivat siis olemassa. Tarvittiin vain televisio. Se oli tietenkin mustavalkoinen, mutta sen tai myöhempien televisioitteni merkkiä ja muita ominaisuuksia en muista. Minulle se oli vain sisällöntuottaja ja tärkeintä oli, mitä ja miten siellä esitettiin. Yleensä katselin näytelmät kotona, joskus harvoin kyläpaikoissa. Pian tarjoutui myös mahdollisuus katsella TV2:n tuottamia näytelmiä etukäteen Tohlopissa. Ensimmäinen siellä katsomani tv-näytelmä taisi olla Rauni Mollbergin ohjaama ja osin käsikirjoittamakin Sotaerakko.

Yleisradio tuotti Tampereella useita sarjanäytelmiä, joissa esiintyi kaupungin omia näyttelijöitä, joten aloin kirjoittaa esittelyjä ja arvosteluja myös niistä. Aloitukseni Aamulehdessä osui aikaan, jolloin Heikin ja Kaijan esittäminen oli jo päättynyt, mutta Rintamäkeläiset-sarja ei ollut vielä alkanut.

Vähitellen kirjoittelualueeni laajeni koskemaan kaikkia televisiosarjoja, myös ulkomaisia. Noihin aikoihin Aamulehti alkoi kehittää päivittäisiä televisio- ja radiosivujaan ja lehtiuudistuksen myötä arvosteluni siirtyivät kulttuuriosastolta niille.

Kotona lähes kaikki illat

Kuunnelmia oli viikoittain vakiomäärä ja televisionäytelmiäkin tuli verraten harvoin, joten näytelmällisten tv-sarjojen seuraaminen lisäsi urakkaa melkoisesti. Hallittavissa tuon ajan kolmelta kanavalta tullut sarjaohjelmisto silti kokonaisuudessaan oli. Sarjoja oli kaikkineen jossakin parinkymmenen vaiheilla ja vanhojen loppuessa tuli uusia tilalle. Sarjoista osa tuli kerran viikossa, osa kerran kahdessa viikossa ja osa kerran kuukaudessa. Mittaa jaksoilla oli tunnista puoleen tuntiin.

Kulttuuriosastolle kirjoittaessani ohjemääränä oli enintään kaksi arvostelua viikossa. Televisio- ja radiosivuilla tähtäsin kolmeen kirjoitukseen, joista yksi oli seuraavan viikon kuunnelmien ja tv-näytelmien ennakkoesittely loppuviikon radio- ja tv-liitteessä. Uutta oli myös se, että nyt minun oli kirjoitettava mittaan ja kerrottava ohjelma-arvosteluista vastaavalle Erkki Pajulalle hyvissä ajoin etukäteen, mitä kullekin päivälle oli tulossa.

Sarjauutuudet pyrin ottamaan kaikki huomioon ja kommentoimaan myös päättyneitä sarjoja. Tärkeimmät sarjat saivat eniten huomiota, mutta osasta selvisin niputtamalla samantyyppiset sarjat ja arvottamalla ne keskenään. Katsottava ketjuuntui aika hyvin, joten päällekkäisyyksiä ei juurikaan ollut.

Joskus kuunnelman kuuntelun rinnalla jouduin kylläkin syrjäsilmällä katsomaan jotakin tv-sarjaa ja joskus taas vuorottelemaan kahden samanaikaisesti tulevan sarjan välillä tai sitten valitsemalla niistä sen tärkeämmän. Tilanne helpottui jonkun verran siinä vaiheessa, kun tuli tarve vaihtaa televisiota ja vanha jäi sen rinnalla katsottavaksi. Näin saatoin yhtä aikaa katsoa kahta sarjaa.

• • •

Aloitin kuunnelma- ja tv-arvostelijana suotuisten tähtien alla. Myös urani päättymiseen vaikuttivat ratkaisevasti minusta riippumattomat syyt. Kulttuuriosastolle kirjoittaessani olin voinut tehdä sen turvallisesti Olavi Veistäjän suojeluksessa, koska siellä kuunnelmat ja televisioteatteri olivat omat taiteenlajinsa. Veistäjä oli tullut Aamulehteen sen ensimmäiseksi kulttuuritoimittajaksi 1941 ja toimi sen kulttuuritoimituksen esimiehenä vuoteen 1976 asti. Sen jälkeenkin hän vielä kirjoitteli lehteen Parraksen pakinoita.

Televisio- ja radiosivuilla ei ollut Aamulehdessä samanlaista autonomiaa kuin kulttuuriosastolla, vaan se oli riippuvaisempi lehden kokonaiskehityksestä. Siellä julkaistut arvosteluni joutuivat ilman erityisasemaa kilpailemaan tilasta muun ohjelma-aineiston kanssa. Rajanvedolla taiteen ja ajanvietteen välillä ei siellä ollut merkitystä, vaan ratkaisevampia olivat ohjelmat ja se, mitä niistä kirjoitettiin.

Epäpoliittisiin arvosteluihini heidän olisi ollut hankala puuttua.

Siinä mielessä oli hyvä, että minulla oli vankka ote näytelmällisistä sarjaohjelmista, joita televisionkatsojat ja siis myös sanomalehtiä lukeva yleisö suosivat. Esimerkiksi sarjanäytelmien helmi, TV2:ssa esitetty Liisa Vuoriston Mustat ja punaiset vuodet, jota arvosteluissani kiittelin, ei ehkä ollut Aamulehden päättäjien mieleen. Varmaan he toki myös karsastivat Televisioteatterin ohjelmiston silloista linjaa, mutta epäpoliittisiin arvosteluihini heidän olisi ollut hankala puuttua.

• • •

Tässä vaiheessa posti tuli avuksi. Se lopetti viikonlopun päiväjakelun. Sen takia Aamulehti joutui aikaistamaan viikonlopun tv-liitteensä julkaisemisen perjantaille ja oma ennakkojuttuni tulevista ohjelmista joutui tekemään tilaa lauantain ja sunnuntain ohjelmatiedoille.

Yleisradion ja MTV:n lisääntynyt ohjelmista tiedottaminen kääntyi myös minua vastaan. Ennakkokatselun yleistyminen nosti pääkaupunkiseudulla asuvat arvostelijat kotikatsojia parempaan asemaan, koska heidän arvostelunsa voitiin julkaista lehdessä jo esitystä seuraavana päivänä, mikä ei kotikatsojalle ollut mahdollista.

Kun etukäteistietoa ohjelmista oli runsastunein määrin saatavissa, väheni suuren yleisön kiinnostus jälkikäteen luettaviin arvosteluihin. Tätä myötä paine radio- ja tv-ohjelmia ruotivien arvostelujen julkaisemiseen etukäteen kasvoi. Se purkautui riitana 1970- ja 1980-lukujen taitteessa, jolloin MTV-teatterin ja kriitikkojen välinen kiista asiasta ratkesi arvostelijain hyväksi.

Aamulehti teki omat päätöksensä kuitenkin jo tätä ennen. Sain lehden päätoimittajalta Raino Vehmakselta kirjeen, jossa hän ilmoitti lehden lopettavan televisio- ja radiosivuillaan kaiken ohjelmien jälkikäteisarvostelun eli kiteytettynä: palveluksiani ei enää tarvittu.

Tuon päätöksen jälkeen palasin vielä kirjoittamaan arvosteluja maakunnallisiin sanomalehtiin Keskustapuolueen Sanomakeskuksen kautta. Määrä oli entisensä eli kaksi arvostelua kuukaudessa. Pitkään ei arvostelu tuollakaan määrällä kestänyt. Matti Isoviita vaihtui Seppo Kääriäiseen, joka ilmoitti, että Sanomakeskukselta olivat rahat kirjoituspalkkioiden maksamiseen loppuneet. Yksi vaihe elämästäni oli ohi.

Kirjoittaja on ollut Suomen arvostelijain liiton jäsen vuodesta 1976 alkaen. Arvosteluvuosien jälkeen hän työskenteli pitkään toimitussihteerinä ja kulttuuritoimittajana Ruovesi-lehdessä, jota nykyisin avustaa lähinnä kirja-arvosteluin.