Runoilija ja tulisielu oli lyhyt, ytimekäs ja itsessäänkin poeettinen luonnehdinta, jolla tuolloinen Uudenmaan maaherra Jacob Söderman luonnehti minulle Leif Salménia kesällä 1986, jolloin Salmén oli kutsunut juuri mietintönsä jättäneen Poliisilakikomitean puheenjohtajan Södermanin haastateltavaksi A-studioon.

Itse nuorena tv-toimittajana en olisi tarvinnut tuolloin jo hyvin tuntemani vanhemman kollegan kuvailua. Mutta minut oli hälytetty alkuillasta lähiravintolan terassilta paikalle, jotta haastattelu saataisiin toteutettua humalaisen Salménin osoittauduttua kykenemättömäksi tekemään haastattelua ja siirryttyä jo Pasilasta jonnekin pois. Siihen aikaan kesäisin usein nauhoitettiin muuten suorana tehtävä lähetys, joten pyysin saada nähdä nauhoituksen, joka ohjaajan mielestä oli siis ulosajokelvoton. Salmén skarppasi hyvin aina siihen asti, kunnes agenda siirtyi päihdepolitiikkaan.

”Miksi huumeista puhutaan näin paljon, vaikka alkoholi on paljon isompi ongelma?” Salmén tivasi ja todisti vääjäämättömästi olevansa oikeilla jäljillä.

Tuhatsivuinen komiteamietintö lepäsi pöydällä, vilkaisin sitä sekunnin ja tiukan tenttaamisen sijaan valitsin vaihtoehdon, jossa yhdessä Södermanin kanssa sommittelimme kysymykset. Lähetys tuli uudistetussa kuosissa ulos ja siitä tuli myös ensimmäinen koskaan juontamani ohjelma. Ei varmaan kenellekään muulle unohtumaton kuin minulle.

Mutta oli totta, että Leif Salménissa kohtasivat runoilija ja tulisielu, hänen molemmissa julkisissa urissaan, politiikan toimittajana ja kirjailijana.

Yleisradion vaalitentti vuonna 1987, toimittajina Pekka Oksala (1942-2016) ja Leif Salmén. Kuva: Kalle Kultala / YLE

• • •

Lefa, kuten hän oli tutuille ja tuntemattomille, oli intellektuelli, jolle intellektuellius oli ensisijainen identiteetti. Poeettana herkkä ja vereslihaansa aristamaton, kahdella kielellä väkevän sanan valtias, joka ei 70-luvun jälkimainingeissa halunnut yhteenkään valtavirtaan, vaan tarvittaessa ilmaisi itseään omaleimaisesti, mutta ei milloinkaan umpiossa. Herkkyys ja julkinen työ, omaleimaisuus ja formaattirajat, ylipäätään olla tarkempi kuin muut ja silti elää vapaudelle, nuo yhdistelmät ovat tunnetusti vähintään vaikeita ja helposti tuhoisia. On perusteltua kysyä, olivatko politiikan toimittaja Leif Salménin ja runoilija Leif Salménin kaksi elämää edes kaksi eri elämää? Väitän: olivat, koska ne päättyivät eri aikaan ja eri tavoin, erilaisiin kuolemiin.

Olla tarkempi kuin muut ja silti elää vapaudelle.

Intellektuellin Lefasta teki tilaisuuden näkeminen ja sen käyttäminen samalla kun hän sanoutui irti. 60-luvun radikalismi oli luonteva valinta; ei koko ikäluokan, mutta niiden, jotka halusivat maailmasta enemmän muuttamalla maailmaa kohti maailmaa, joka olisi enemmän. Se oli myös tapa irtisanoutua sodan käyneen ja Suomen jälleenrakentaneen sukupolven maailmasta – ja nyt tiedämme, myös hiljaisuudesta sekä kääntymisestä sisäänpäin.

Seitsemänkymmentäluvun alussa huuto ei ollut suurten ikäluokkien nokkakaadereille enää hiljaisuuden täyttämistä maailmaan, vaan meillä hegemoniaan tarttumista. Länsi-Saksassa talousihmeen luoman keskiluokan vauraus ei jättänyt kaikupohjaa ja radikalismi kääntyi ensin terrorismiin, myöhemmin 80-luvun kynnyksellä vihreyteen. Suomessa vasemmistopuolueet ottivat radikalismin syleilyynsä ja ammensivat siitä itselleen käyttövoimaa, eikä alle kolmekymppisen maailmankokemuksella ymmärretty, että vasemmiston sisälle avautunut railo oli myös demokratian ja diktatuurin raja – semminkin kun se kulki yhden puolueen, SKP:n ja sen katto-organisaation SKDL:n sisällä, johon se oli lopullisesti pultattu Neuvostoliiton miehitettyä Tšekkoslovakian vuonna 1968.

Ne jotka ymmärsivät, valitsivat ja irtisanoutuivat, jälleen. Jos vallankumous syö lapsiaan, on valintasi, toveri: syötkö vai tuletko syödyksi? Radikaaleimmista tuli taistolaisia, joilla oli hegemonia omassa nuorisokulttuurin kuplassaan, mutta jotka jäivät marginaaliin yhteiskunnassa. Valtaan välittömimmin kiinnittyvät löysivät sosialidemokratian.

Sille välille jäivät ne, jotka olivat liian tulisieluisia demareiksi ja liian runoilijoita taistolaisiksi. Jotkut turhautuivat, jotkut alkoholisoituivat. Jotkut kanavoivat turhautumisensa ja alkoholisminsa uuteen elämään, mutta Lefa peräti kahteen: 1976 Vietnam oli voittanut, ETYK pultannut rajat, Kekkonen saanut poikkeuslakinsa ja edessä pelkästään ikuinen vakaa status quo, paitsi Leif Salménille, jonka kaksi elämää vasta alkoivat. 1976 oli vuosi, jolloin hän julkaisi ensimmäisen runokokoelmansa Vår korta stund tillsammans – oireellisesti: Lyhyt hetkemme yhdessä – ja aloitti kuukausipalkalla toimittajana Yleisradiossa.

Politiikan journalismi muuttui rajusti 80-luvun alussa Kekkosen sairastumisen ja sittemmin eroamisen jälkeen, heijastellen purkautumispaineita keränneen politiikan kulttuurin rajua murrosta. Seuraukset olivat moninaisia, mutta Lefa näki tietoisesti mahdollisuuden sekä länsimaisen parlamentaarisen demokratian esiinmarssissa (jota uusi presidentti Mauno Koivisto ajoi aktiivisesti, mutta tulisielulle liian hitaasti) ja vaistonvaraisesti populismin nousussa (jota edusti SMP:n uuden polven johtaja Pekka Vennamo, mutta runoilijalle liian proosallisena).

Lefa muistetaan uteliaisuudestaan, terävyydestään ja tinkimättömyydestään.

Lefa muistetaan uteliaisuudestaan, terävyydestään ja tinkimättömyydestään, mutta hänet voisi muistaa yhtä hyvin kansan tuntojen herkkien kielten tapailijana ja pintaan ryöpsähtäneen perisuomalaisen herravihan kantoaallon maineeseen nostattamana.

Se oli myös, tieten tai ei, Lefan henkivakuutus sille, että hän ei ikinä saanut helsinkiläisen suomenruotsalaisen herraskakaran leimaa. Runoilijan yksinäisyydellä: hän perusti politiikan journalismiin oman kategoriansa (joka ei toki ollut täysin vailla ulkomaisia vaikutteita Britanniasta tai USA:n tutkivasta journalismista, joka upotti Nixonin). Journalismi nousi alamaisuuden alhosta sankaritoimittajien kukoistuksen kauteen, ja Lefa oli sekä tämän nousun syy että seuraus.

Poliitikkohaastattelut olivat perinteisesti olleet kunnioittavia, eivät haastavia. Samoihin aikoihin, kun Kekkosen kausi vaihtui Koiviston aikaan, Lefa siirtyi ruotsinkielisistä televisiouutisista A-studioon ja vaikka kameran edessä poliitikkoja yhä teititeltiin, nämä eivät saaneet kysymyksiä etukäteen, toimittajat eivät hyväksyneet vastauksia ja niin menneistä kuin tulevistakin tivattiin myös ennakkoon ilmoitetun tai sovitun aihepiirin ulkopuolelta. Studiossa oli sähköä, joka välittyi koteihin, ja tämä maailmassa, jossa sananvapaus kasvoi, mutta sanan valta oli ennallaan: vaihtoehtoisia televisiokanavia oli kaksi ja valtakunnallisista päivälehdistä yhä moni jonkin puolueen pää-äänenkannattaja. Tanskasta etelään tarvittiin passi, ulkomaisia oluita ei ollut ruokakaupassa eikä kotimaisia R-kioskeissa ja isommista käteisvaluutan vaihdoista piti ilmoittaa Suomen Pankille. Ei ihme, jos sääntely alkoi ahdistaa, kun yksi klanipää mellasti ruudussa ilta toisensa jälkeen kansan valitsemien satraappien kimpussa kuin mitään sääntöjä ei olisikaan.

Mutta Lefa tivasi, ei jankuttanut. Hän osasi lopettaa ajoissa ja säilyttää katsojien sympatiat puolellaan; sama pelikentän tuntemus, mikä on populismissakin olennaista. Ilman tietoista ja huokuvaa intellektuellisuutta hän olisi nopeasti pudonnut populistien laariin ja, niissä oloissa, ilman somea, kun maan hiljaiset olivat vielä peräkammareissa ja hiljaa, hän olisi ollut persona non grata alta aikayksikön.

”Ajattelen politiikkaa koko ajan”, Lefa sanoi, kun Svenska litteratursällskapet jakoi hänelle Tollanderin palkinnon 2009. Mutta ei se totta ollut, sillä runoilija hänessä ajatteli kuten runoilija: sitä kaikkea, mitä ulos pyrkivät sanat haluavat sanoa ihmisen ja maailman suhteesta. Runoilija Salmén puhui maailman vääryyksistä siinä kuin toimittaja Salménkin, mutta sankaruutta siinä ei ollut, vaan yritystä elää maailmassa. Maailma ei tullut koskaan tarpeeksi vastaan, mutta alkoholi tuli. Ja kun pullo alkoi viedä miestä eikä mies pulloa, me työtoverit arvostimme edelleen Lefaa, mutta emme voineet luottaa häneen. Lopulta – useamman varoituksen, maanittelun, lupauksen jne. jälkeen – Lefa lähti itse Ylestä, ja samalla lähti Yle, kansanvalistusaate ja massoille puhuminen, myös Lefasta.

Journalisti Salménin vaiettua runoilija Salménille jäi tilaa enemmän.

Se oli ensimmäinen kuolema, jonka ikuistivat oivallisesti nykyinen ministeri Timo Harakka ja Antti Karumo vuonna 2013 Lilla Teaternissa kantaesityksensä saaneeseen näytelmään Kungen. Kunkku oli Björn Wahlroos, jonka ongelmia ratkomaan piti kutsua Ravintola Töölössä seurueensa kanssa Ilta-Sanomien kymmenen kysymyksen kanssa aikaansa viettävä Lefa-hahmo (herrat olivat radikaaliajan taistelutovereita). Niklas Häggblomin näyttelemä Lefa puhui ja käveli kuin oikea Lefa – ja viehättyi samalla tavoin siitä, että hänelle oli vielä käyttöä paikassa auringossa. Yhtä aikaa planeettana kiertämässä Wahlroosia, kyseenalaistamassa tämän valovoimaa ja joka hetki irtisanoutumassa intellektuellille mahdottomasta roolista. Mutta kun esirippu laski, jäljellä oli vain käsiohjelma ja vuosien saatossa hiipuva muistikuva. Mikä oli kuollut, oli kuollut.

• • •

Journalisti Salménin vaiettua runoilija Salménille jäi tilaa enemmän – mutta ei silti pysyvää mielenrauhaa. Lefa vietti yhä enemmän aikaa Espanjassa, yhä enemmän etsien tapaa olla maailmassa. Varsinkin Barcelonasta käsin maailmaa ja politiikkaa tarkasteleva esseekokoelma Plaza Realin kyyhkyset: Muistiinpanoja muutoksen keskeltä (1990) on aikaa kestävimpiä ja terävimpiä aikalaiskuvauksia sekä Euroopan Die Wendestä, käänteestä muurien murtumisineen ja Neuvostoliiton hajoamisineen, mutta myös Suuren Lamasta. Hengästyttävää, yhä, vaikka tapahtumat olivat niistä kirjoitettaessa vasta vyörähtämässä.

Leif Salmén matkalla kansallisen voodoo-päivän vastaanotolle Beninissä 10.1.2010. Etualalla Alpha Agbodjakin, joka johtaa joukkoa Heviosso-pappi Tschabassin luo. Kuva: Martti-Tapio Kuuskoski

Runoilija ei kuitenkaan ole kivien, puiden ja happea hengittävien maailmassa, runoilija on päänsä sisällä, jossa maailmat kohtaavat ja ulkomaailma ei jättänyt Lefan päätä rauhaan.  Uskoisin, että runoilijana hän oli loppujen lopuksi ensi sijassa eurooppalainen, mutta mitä sekin on? Väreilyä Välimeren rantojen välillä ja loputonta skeptisyyttä Euroopan unionin ideaa kohtaan, peläten ja kammoksuen sen peittävän Euroopan perinnön alleen. Intellektuellina hän oli ennen kaikkea ja omien sanojensakin mukaan lukenut. Mutta ei sen tähden, että hän olisi briljeerannut namedroppingilla, vaan sen vuoksi, mitä kirjat ja kirjallisuus hänelle merkitsivät.

Ehkä se oli jonkinlainen koti, mutta aivan kuten etyylialkoholi on fysiologisesti addiktiivinen ja tiettyyn geeniperimään vahvasti reagoiva molekyyliyhdiste, tulisielulle kirjatkin ovat mustetta ja paperia, välikappaleita. Tai olivat, paperi, muste, voimattomia datakapitalismin kaiken kietovan syleilyn edessä. Lefa ei ollut omaperäinen yhteiskuntateoreetikko, mutta hänen näkemystensä jykevää kiinteyttä kunnioittivat nekin, jotka olivat kaikesta hänen kanssaan eri mieltä.

Ei missään nimessä tavanomainen saavutus.

Tämä oli nähtävissä jo 1986, samana vuonna jolloin maaherra Söderman lausui runoilijan ja tulisielun, suomenruotsalaisen runouden antologiassa Talvi on hiljaisuutta ja vastarintaa. Lefan kielen täsmällisyys, sävykkyys ja iskevyys, mikään ei jätä toivomisen varaa, vaan kaikki on jo valmista, vieläpä kahdella kielellä – vaikka hän kirjoittikin kirjallisen tuotantonsa äidinkielellään ruotsiksi. Suomenkielisen yleisön saatavilla Lefan kirjat ovat esseiden osalta pääasiassa Rauno Ekholmin ja Arto Häilän suomennoksina, runous Caj Westerbergin.

Ehkä politiikan journalismin ja poetiikan välineen dilemma sai dialektisen ylistyksensä juuri esseistiikassa.

Ekholm kuoli 2011 ja Häilä 2018, Leif Salmén vasta 2019, vain 67-vuotiaana. Mutta 27-vuotias Lefa puhuu siis edellä mainitussa antologiassa näin (suomennokset Merja-Riitta Stenroos) ja panee miettimään, voiko runoilija itse asiassa edes syntyä tai kuolla, onko poeettinen elämä viime kädessä yhtä preesensiä:

Kieleltäni puuttuu kompassi / sanoista eroon totuttautuminen on kokopäivätyötä / en tiedä huojuvatko puut, vai maa / mutta huomenna teen pitkän kävelyretken; ja kymmenkunta vuotta myöhemmin: Vielä yhden maljan tyhjensin / vai tyhjensikö malja minut?; tai yhtä profeetallisesti: minä valvon / minä olen vastakohta.

Tämän vuosituhannen puolella – ja mitä vanhemmaksi Lefa tuli – yhä tärkeämmäksi hänelle näyttäisi tulleen Välimeri. Viimeiset esseekokoelmat Palatsi Bosporin rannalla, Alas Akropoliilta, Maanalainen moskeija sekä Itämainen huone eivät ainoastaan ammenna Välimerestä, vaan juuri väleistä: idän ja lännen Roomasta, islamista ja kristinuskosta, orientalismista sekä, pitäisikö sanoa, oksidentalismista. Ehkä politiikan journalismin ja poetiikan välineen dilemma sai dialektisen ylistyksensä juuri esseistiikassa, tuossa omalakisessa kirjoitusgenrejen välimuodossa?

Leif Salmén 1952-2019. Kuva: Heini Lehväslaiho / Teos

Bertolt Brechtin Dialektiikan ylistystä Lefa siteeraakin esseessään Till kontinenten, kertoessaan olevansa kauhunsekaisesti ihastunut hokemaan mikä on, ei pysy – ja kuinka kauniisti sulautuvakin politiikan kommentointi ja poetiikka todella yhteen esseekieleksi:

Se on totta sanan alkuperäisessä merkityksessä, se ilmaisee lyhyesti ja johdonmukaisesti kovaa tosiasiaa, elämän ja maailmanhistorian väistämättömyys. Aikaa myöten kestämätön ei kestä. Se murtuu, särkyy, tuhoutuu ja murskataan. Vain kaikkien asiaintilojen muuttuvaisuus ja niiden väliset suhteet on pysyvää.

Olisi houkuttelevaa ajatella, että tuo heiluriliike, välillä olo, oli kuitenkin yksi identiteetti, joka yhdisti kaksi elämää. Eikä heiluri koskaan kuole kummassakaan lakipisteessään, sen liike vain hiipuu ja hidastuu, kunnes se ei enää ole kahden pisteen väli, vaan ainoastaan yksi, lepopisteensä löytänyt.

Kirjoittaja on kirjailija ja toimi Leif Salménin nuorempana työtoverina 1980- ja 1990-luvuilla.

Yle Areenassa ilmestyy 20.10.2020 sarjassa ”Avoin kysymys” podcast, jossa aiheena on Leif Salmén. Ollin Seurin kanssa keskustelemassa Markus Leikola ja Jyrki Koulumies.