Kirjoitus pohjautuu Teo Ala-Ruonan ja Camille Auerin 17.9.2020 käymään keskusteluun Olga Palon esittämien kysymysten pohjalta.

Lauantaina 12.9.2020 Kansallisteatteri julkaisee tiedotteen, jonka mukaan Kaikki äidistäni -ensi-ilta perutaan ja otetaan aikalisä. Olen ison mediatalon toimittaja. Mitä minun pitää tehdä? Kenen kanssa keskustella?

Camille Auer: Pitäisi mennä lähteelle ja puhua ihmisistä nimillä, kun ne ovat tiedossa. Minun ja Mira Eskelisen allekirjoittama avoin kirje, jota olivat kirjoittamassa myös Teo, Orlan Ohtonen ja Kid Kokko, oli ensimmäinen teksti, jossa roolitus tuli julkiseksi. Helsingin Sanomat kirjoittaa somekohusta, eikä transsukupuolisten ammattilaisten esiin nostamasta epäkohdasta. Avoin kirje lähetettiin myös Helsingin Sanomille, joka ei sitä julkaissut.

Teo Ala-Ruona: Olisi pitänyt haastatella transnaisia, jotka toimivat teatterin tai esitystaiteen alalla.

C: Syiksi sille, että Hesari ei maininnut tai haastatellut minua tai Miraa, voidaan olettaa tone-policing ja respectability politics, joissa annetaan ääni sellaisille ihmisille, jotka ovat jo valmiiksi samaa mieltä itsen kanssa. Hesari siis haluaa suojella Kansallisteatteria, ja siksi se ei päästä liian kriittisiä ihmisiä transyhteisön sisältä ääneen. Saatikka ääniä, jotka olisivat asiantuntijoita representaation kysymyksissä ja taiteen sisällöissä. On liikaa, että joku on taiteen ammattilainen, transnainen ja sen lisäksi kriittinen tätä asiaa kohtaan. Se uhkaisi instituutiota liikaa, ja sen takia koko henkilöä, eli tässä meitä, ei edes mainita. Se on hiljentämistä.

Avoin kirje lähetettiin myös Helsingin Sanomille, joka ei sitä julkaissut.

T: Tone policing on vallankäytön taktiikka, jossa huomio kiinnitetään siihen, miten joku asia ilmaistaan. Kiinnitetään huomio siihen, että ilmaisutapa on joko liian vihainen tai liian surullinen, jollakin tavalla emotionaalisesti latautunut. Ei kiinnitetä huomiota siihen, mistä puhutaan. Olisi todella hienoa, jos joskus joku toimittaja voisi tehdä journalismia, jossa ymmärrettäisiin se, kuinka marginalisoitujen ihmisten kokemukset ovat olleet vuosisatoja ja vuosikymmeniä ja päivästä toiseen ja viikosta toiseen toistuvaa sortoa. Tätä kokiessa ei välttämättä jaksa joka kerta keskustella rakentavasti, mukavasti tai selkeästi.

Mitkä olisivat hyviä kysymyksiä? Mitkä ovat keskeiset osa-alueet, joita toimittajan olisi hyvä tuntea, mihin olisi hyvä perehtyä, mistä hankkia tietoa?

T: Pitäisi lähteä purkamaan tällaisia tilanteita rakenteellisen ja historiallisen väkivallan näkökulmasta. Olisi hyvä kysyä, mitkä ovat perimmäiset syyt tässä taustalla ja miksi on tärkeää, että tällainen keskustelu nousee.

C: Myös se valta-asetelman kirjoittaminen auki olisi hyvä. Kansallisteatteri on esitetty esimerkiksi Hesarissa tämän asian uhrina.

T: Pitäisi kysyä kysymyksiä, jotka liittyvät valtapositioihin. Kansallisteatteri on Suomen suurin teatteri. Sillä on ihan valtavasti valtaa Suomen kulttuurin kentällä ja samalla siis ihmisten asenteisiin ja ajatteluun. Se on aivan eri asia kuin sellainen marginalisoitu ryhmä kuten transihmiset, ja erityisesti transnaiset ja heidän representaationsa.

C: Minkälaista representaatiota Suomessa on ollut transnaisista valtavirtateatterissa? Ei minkäänlaista. En tiedä yhtäkään tapausta, jossa transnainen olisi Suomessa näytellyt valtavirtateatterin lavalla naisroolia. Senkin takia tämä on erityisen merkittävää, koska tämä oli ensimmäinen ison teatterin isolla lavalla oleva rooli, josta kommunikoitiin – epäselvästi, mutta kommunikoitiin kuitenkin – että kyseessä olisi transnaisen rooli. Ja sitten kävi ilmi, että tätä roolia esittää mies.

T: Olisi hyvä kysyä kysymyksiä, jotka kutsuvat Kansallisteatteria vastuuseen: Missä ilmoitettiin transnaisnäyttelijän etsinnöistä, koska tällaista kuulemma etsittiin? Miten laajasti? Miten pitkät ja laajat etsinnät tehtiin? Keiltä kysyttiin? Missä ilmoitettiin? Minkä takia ei otettu sellaista näyttelijää, joka ei olisi ammattinäyttelijä?

C: Kukaan meidän verkostoissa, joihin kuuluu kymmeniä eri alojen transtaiteilijoita, ei ole kuullut näistä etsinnöistä silloin kun niitä tehtiin.

Rakenteellinen syrjintä estää marginalisoitujen henkilöiden pääsyn esimerkiksi Teatterikorkeakouluun.

T: On selvää, että syy siihen, miksi transnaisia ei ammattinäyttelijöissä ole, on se, että rakenteellinen syrjintä estää marginalisoitujen henkilöiden pääsyn esimerkiksi Teatterikorkeakouluun.

C: Miten joku nuori transtyttö voi edes haaveilla näyttelijän ammatista, jos edes transnaisen rooliin ei palkata transnaista?

T: Myös sitä voisi kysyä, että minkä ihmeen takia cis-ihmiset puhuvat transihmisistä ja transnaisista väkivaltaisesti ja ongelmallisesti? Muun muassa näytelmän ohjaaja Anne Rautiainen puhuu ”biologisesta sukupuolesta” viitatessaan Agradoon ja sanoo, että sillä ei ole väliä, mikä on hänen ”biologinen sukupuolensa”. Se on sukupuoliessentialistinen tapa ajatella sukupuolta, ja se on vahingollista, koska se vahvistaa sitä ihmisten mielessä olevaa käsitystä, että olisi olemassa joku tietynlainen biologinen sukupuoli, joka olisi niin sanotusti aito ja oikea.

C: Ja että transnaiset olisivat ”biologisesti miehiä”. Toimittajalla voisi olla sukupuolen moninaisuudesta sellaista tietoa, joka auttaisi haastamaan ohjaajaa, joka tekee isolla näkyvyydellä aihetta käsittelevää teosta. Transsukupuolisuus on teema, joka on erikseen nostettu esiin Kansallisteatterin sivuilla ja ohjaaja on puhunut siitä Imagessa.[1] Vaikka kyseessä on sivuhenkilö, on erikseen haluttu korostaa, että nyt käsitellään transsukupuolisuutta. Se kertoo siitä, että asiaa on kuitenkin ajateltu.

T: On haluttu varmaankin kalastella katsojia marginaalisen ihmisen kokemuksella, koska se on kiinnostavaa ja ”erikoista”.

C: On selvää, että tätä ajattelua on tehty cis-perspektiivistä, koska kielenkäyttö on mitä on. Yksi esimerkki tästä on se, miten mediassa puhuttiin vaan ”transhenkilöistä”. Vähemmistöjen sukupuolia ei nähdä, vähemmistöillä ei ole oikeutta mihinkään muuhun identiteettiin kuin siihen vähemmistöidentiteettiin. Transihminen on vain ”transhenkilö”, vaikka keskustelua on koko ajan käyty spesifisti transnaisesta. Sukupuoli ja sukupuolitausta on tietysti vain yksi ominaisuus ihmisessä, mutta tälle hahmolle ei anneta edes sitä. Kohun noustua sitten hädissään vedottiin siihen, että hahmo onkin transvestiittimies, ikään kuin se ratkaisisi koko ongelman.

Sukupuoli ja sukupuolitausta on tietysti vain yksi ominaisuus ihmisessä, mutta tälle hahmolle ei anneta edes sitä.

Mikä on ollut median rooli tämän keskustelun muovaajana? Mikä on median vastuu, mikä pitäisi olla?

C: Minkä takia päästetään Janne Reinikainen cis-miehenä määrittelemään transnaisten kehoja valtakunnan suurimpaan mediaan? Hänen transnaisten anatomiaa käsittelevät kommenttinsa olisi pitänyt kehystää niin, että niiden transfobisuus on selvää myös asiaa tuntemattomille. On absurdia, että keskustelu vietiin transnaisten genitaaleihin alkumetreillä.

T: Reinikainen on koko ajan päässyt korjaamaan itseään ja Kansallisteatteri on saanut selitellä asioita, mutta transnaiset ovat päässeet hyvin vähän ääneen. Camillea on haastateltu kaksi kertaa (YLE ja Iltalehti) – mutta Iltalehtikin vasta aika monen päivän päästä.[2]

C: Ja Susanna Viljanmaa oli MTV3:n uutisissa ja Hesarissa.

T: Se, että on annettu ymmärtää, että kyseessä on vain sekaannus, on lisännyt vihaa transihmisiä kohtaan. Niin teatterin alalta kuin sen ulkopuolelta on tullut alentavia ja järkyttäviä kommentteja.

On aivan selvää, että Anne Rautiainen on tehnyt transnaishahmoa miesnäyttelijällä.

C: Vielä kohua edeltävänä päivänä hän on määritellyt tämän hahmon minulle puhelimessa ”miehestä naiseksi transhenkilönä”. Tämä on kömpelöä ja vanhentunutta kieltä, joka osaltaan kertoo ammattitaidottomuudesta aiheen käsittelyyn. Selvää kuitenkin on, että transnaishahmoa on oltu tekemässä. Tämä on linjassa sen kanssa, mitä Rautiainen on sanonut mediassa. Vasta jälkikäteen on nostettu esiin käsikirjoituksessa käytetty (ja Almodóvarin haastatteluissaan käyttämä) transvestiitti-termi.

Kansallisteatterin ja Trans ry:n 5.10.2020 järjestämässä paneelissa[3] Kansallisteatterin johtaja Mika Myllyaho yritti vedota siihen, että hahmo edustaa ”travesti-kulttuuria”, mutta ei saanut mieleensä travesti-sanaa, jonka panelisti Hanna Suutela hänelle muistutti. Facebook-livenä koronan takia toteutetun paneelin kommenteissa Transfeminiinit ry:n puheenjohtaja Tanja Von Knorring avasi termiä seuraavasti:

”Vuonna 1999 kun Almodóvar teki elokuvan, ei ollut vielä määritelty tarkemmin virallisesti transnainen / transvestiitti ja muita meitä transhenkilöitä määritteleviä käsitteitä, vaikka transihmiset itse kyllä ovat aina nähneet eron. Espanjankielinen ”travesti” oli sen ajan yleissana, joka kääntyy nykysuomeksi haukkumasanaksi ”transu”. Ei sitä käytetä enää espanjassa. Kun puhutaan näytelmistä, on niidenkin elettävä aikansa mukana, ei enää monesta muustakaan vähemmistöryhmästä käytetä sen aikaisia nimityksiä. Tämä on myös seikka joka puhuu sen puolesta, että transnaisesta on ilmiselvästi tarinassa on kyse, ja sitä ei voi esittää cis-mies.”

Myös tapausta Helsingin Sanomissa kommentoinut Susanna Viljanmaa tekee paneelin Facebook-kommenteissa hyvän huomion: ”Sekä Agrado että Lola ovat seksityöntekijöitä, jotka ovat käyneet useita kirurgisia toimenpiteitä kehojensa muokkaamiseksi (hormonihoidoista ei puhuttu teoksessa), ja nämä ei oikein Suomen mittakaavassa yhdisty transvestiitteihin.”

Seksityöntekijöiden ongelmallinen representaatio on vielä kokonainen asiavyyhti, jonka purkamiseen minulla ei ole osaamista.

Näytelmässä hän esittelee rintaimplanttien olevan irtonaiset, ikäänkuin tämä ratkaisisi ongelman.

Koko tämä transvestiittiargumentti on ilmiselvä porsaanreikä, jolla yritetään väistää vastuuta ymmärtämättä näiden sanojen kompleksisuutta, painoarvoa, historiaa ja sitä, millaista lihallisuutta nämä sanat kantavat sisällään. Monet transikonit kuten Marsha P. Johnson ja Sylvia Rivera puhuivat itsestään transvestiitteina. Ajat muuttuvat ja kieli muuttuu. Termiä vaihtamalla ei voida paeta representaation vahingollisuutta. Reinikainen sanoi Helsingin Sanomissa, että hahmolla on kirurgisesti tehdyt rinnat. Tämä on sitten muokattu niin, että näytelmässä hän esittelee rintaimplanttien olevan irtonaiset, ikäänkuin tämä ratkaisisi ongelman, ikään kuin monet transfeminiiniset ihmiset eivät käyttäisi irtoimplantteja. Kosmeettiset muutokset toiminnassa ja kielessä eivät riitä, kun ajattelu ei mene ongelman ytimeen. Kun cis-ihmiset tekevät representaatioita sukupuoleltaan moninaisista ihmisistä, toiseuttaminen ja stereotypioiden vahvistaminen on väistämätöntä. Keskustelu transnaisten ja transvestiittien eroista on yksi esimerkki tästä. Joudumme käymään cis-ihmisten kanssa tällaista keskustelua, jota transyhteisön sisällä ei ole ollut tarvetta käydä vuosikausiin.

Asia ei ole mitenkään selkeä näytelmän kirjoittaneen Samuel Adamsonin tekstinkään kohdalla. Old Vic -teatterin, jossa näytelmä sai kantaesityksensä, sivuilla näytelmän esittelyssä hahmosta puhutaan sekä naisena että transvestiittina. Ainoa argumentti, joka Kansallisteatterilla tuntuu olevan transvestiitti-asiassa, on epäargumentti: auktoriteettiin vetoaminen. Myllyaho sanoo paneelissa, että Lontoosta sanottiin, että kaikki on hyvin. Mistä Lontoosta? Kuka sanoi ja millä oikeutuksella ja asiantuntemuksella?

T: Kun tehdään uutisointia transihmisiin liittyvistä asioista, medialla on vastuu siinä, että ovatko he edesauttamassa transfobiaa ja transihmisiin kohdistuvaa väkivaltaa, vai ovatko he yrittämässä aktiivisesti purkaa sitä.

C: Tämä julkinen keskustelu on nostanut esiin paljon piilossa ollutta transfobiaa. Sen kohtaaminen on transyhteisölle kivuliasta, mutta asioita ei voida käsitellä, jos niitä ei saada näkyviin.

T: Transfobia on yhteiskunnassa todella syvällä, siitä hetkestä alkaen kun ihminen syntyy ja hänelle määritellään sukupuoli genitaalien perusteella. Tämä on rakenteellisen väkivallan muoto, jota ihmiset eivät vielä suostu ymmärtämään. Taiteilijat ja toimittajat voisivat kysyä itseltään, millä tavalla transfobia heissä vaikuttaa.

Transfobia on yhteiskunnassa todella syvällä, siitä hetkestä alkaen kun ihminen syntyy ja hänelle määritellään sukupuoli genitaalien perusteella.

Toisena tasona tässä on koko ajan ollut keskustelu taiteen vapaudesta. Ilmestyi esimerkiksi Ylen juttu, jossa haastateltiin Anna Thuringia ja Saana Lavastetta, jossa puhuttiin taiteen vapaudesta.[4] Siinä ei lähdetty purkamaan sitä, mitä kuvitelma taiteen vapaudesta tarkoittaa, kun taide ei ole ollut missään vaiheessa vapaa transfobiasta, rasismista, ableismista tai muista sorron muodoista.

C: Kun on puhuttu taiteen vapaudesta niin kukaan ei ole maininnut sitä, että on olemassa positiivista vapautta ja negatiivista vapautta. Positiivista vapautta on tehdä mitä haluaa, ja negatiivinen vapaus on vapautta tietyistä asioista, esimerkiksi vapaus olla kokematta transfobiaa taiteessa. Transihmisillä on oikeus siihen vapauteen ja se on taiteen vapautta myös. Nämä kaksi vapautta tasapainoilevat keskenään. Vapauden mukana kulkee aina vastuu siitä, millaista maailmankuvaa teoksillaan on rakentamassa.

Helsingin Sanomat kirjoittaa pääkirjoituksessaan 16.9.2020 näin: ”Kansallisteatteri sai maksaa rohkeudestaan. […] Tapaus oli muistutus taiteen tekemisen vaikeudesta identiteettipolitiikan aikana. Ikävä kyllä, kohut sattuvat yleensä hyvää tarkoittaviin. Kansallisteatterikaan ei olisi joutunut myrskyn silmään, ellei se olisi tarttunut Adamsonin rohkeaan näytelmään.”

Mitä ajatuksia tämä herättää? Tämä on merkittävä yksittäinen nosto siksi, että Helsingin Sanomat linjaa: ”Pääkirjoitukset ovat HS:n kannanottoja ajankohtaiseen aiheeseen. Kirjoitukset laatii HS:n pääkirjoitustoimitus, ja ne heijastavat lehden periaatelinjaa.”

C: Kun iso instituutio kävelee vähemmistöjen yli, niin siihen tarvitaan umpimielisyyttä ja jääräpäisyyttä, ei rohkeutta.

T: Kommentti identiteettipolitiikan ajasta on todella laiska argumentti. Haluaako Helsingin Sanomat tosiaan kutsua ihmisoikeuksista käytävää keskustelua pelkäksi identiteettipolitiikaksi?

C: Identiteettipolitiikka on myös sanana sellainen pilkkakirves, jota harvoin avataan, ja jonka sisältöä ei tunneta. Sen sanan käyttäminen usein viestii siitä, että sen käyttäjä ei tiedä mistä puhuu.

T: Rohkeaa olisi ollut kuunnella palautetta, pistää peli kunnolla poikki ja avata keskusteluyhteydet transyhteisöihin. Rohkeaa olisi ollut alunperinkin lähteä työstämään hahmoa yhdessä transsukupuolisten tekijöiden kanssa. Rautiainen ja Reinikainen ovat sanoneet saaneensa konsultaatiota Setan Sukupuolen moninaisuuden osaamiskeskukselta. Yksi luento tai työpaja ei kuitenkaan voi koskaan vastata koko elämän mittaista henkilökohtaista kokemusta, eikä muuttaa syvällä maailmankuvassa olevia asenteita.

Olisi hienoa, jos joku iso mediatalo kirjoittaisi siitä, kuinka rohkeaa on se, että marginalisoitu ihmisryhmä nostaa tällaisen Suomen suurimman teatteri-instituution toiminnan julkisesti keskustelunaiheeksi tietäen, että heitä kohtaan tulee kohdistumaan todella paljon vihaa ja väkivaltaa sen takia. Kuinka rohkeaa on se, että uskaltaa löytää itsestään sellaisen toivon kipinän, että jos minä tämän sanon, niin ehkä Kansallisteatteri kuulee ja haluaa kantaa vastuun? Se määrä työtä, mitä tällaiseen liittyy!

C: Toivottavasti tämä tapaus on sellainen vedenjakaja, jonka jälkeen kukaan ei voi enää vedota siihen, että ei me tiedetty. Vähemmistörepresentaatioita ei toivottavasti enää koskaan tehdä enemmistön näkökulma ja intressit edellä.

Camille Auer on turkulainen taiteilija, kirjoittaja ja esiintyjä. Hän on aikaisemmin käsitellyt työssään transihmisiin kohdistuvaa rakenteellista väkivaltaa ja sen vaikutuksia yksilöön. Nykyään häntä kiinnostaa enemmän uusmaterialismi ja queer-ekologia, mutta transasioiden kommentointi on joskus välttämätöntä.

Teo Ala-Ruona on performanssi- ja kuvataiteilija sekä taidekasvattaja. Hän työskentelee spekulatiivisen fiktion parissa esitysten, tekstin, äänen, videon ja työpajojen muodossa. Hänen työnsä käsittelee seksuaalisuutta, queer-ekologiaa ja sukupuolta, sekä tarinoita mielihyvästä ja intiimiydestä.

Viitteet

[1] ”Keskustelija Anne Rautiainen teatterista: ’Klassikot vaativat kysymään isoja kysymyksiä’”, Image 8/2020.

[2] ”Kansallisteatteri kiinnitti miesnäyttelijän transhenkilön rooliin – ensi-ilta siirtyy transtaiteilijan kritiikin seurauksena: ’Meidät nähdään miehinä mekoissa’”, YLE 12.9.2020; ”Kansallisteatterin transkohu: Asian esiin nostanut pettyi ratkaisuun – ’Vastuun ja kritiikin väistämistä’”, Iltalehti 15.9.2020.

[3] Transrepresentaatio ja teatteri -verkkokeskustelutilaisuus Kansallisteatterissa 5.10.2020. Facebookissa & Kansallisteatterin tapahtumakanavalla.

[4] ”Kuka saa esittää ja ketä? Tutkija: ’Homon roolissa ei tarvitse olla homo, sillä näyttelijän työ on esittää muuta kuin itseään’”, YLE 14.9.2020.