Siinä missä fiktion trendit ja suosio vaihtelevat, on faktaksi nimetyn kirjallisuuden tarjonta ja kysyntä tasaista laveaa virtaa. Kaikesta Suomessa julkaistusta kirjallisuudesta noin 80% on tietokirjallisuutta, ja suosio on suurta myös lainaustilastoissa.

Tiedon kohteiden, tyylien ja käsittelytapojen kirjo vaatii kriitikolta aiempaa suurempaa nyanssien tajua. Vaikka faktan muotokirjo ja kysyntä on suurta, sen arvottamisen perusteista ei juuri keskustella. Ainakin kysymykset tietokirjan tiedosta, tekijyydestä ja tarinallisuudesta ovat faktatulvan pyörteissä entistä tärkeämpiä.

Tiedon markkinoilla on ruuhkaista. Perinteisten tietotehtaiden, kuten yliopistojen, tutkimuslaitosten ja museoiden lisäksi tietoa laajemmalle yleisölle tuottavat lukuisat järjestöt, yhdistykset ja seurat, puhumattakaan yleisistä kustantamoista, yksityisistä tietokirjailijoista, toimittajista, asiantuntijoista ja kokemusasiantuntijoista. Yliopistoympyröissäkin puhutaan tiedeviestinnästä ja populaareihin julkaisuihin panostetaan paljon aiempaa enemmän.

Ei ihme, ettei tietokirjallisuuden kritiikki herätä kovin suuria intohimoja ainakaan kirjallisissa keskusteluissa. ”Tietokirjallisuus” kattaa valtavan määrän erilaisia tuotoksia keittokirjoista yleiseen asiaproosaan, väitöskirjoihin ja pamfletteihin, joten yhteismitallinen keskustelu tietokirjallisuudesta kirjallisuutena on vaikeaa ellei mahdotonta. Jotain sentään voi sanoa.

Tietoa vai kirjallisuutta?

Suomen kielen sana ’kirjallisuus’ on varsin vähän erittelykykyinen; sana on varattu kaunokirjallisuudelle ja kaikki muut lajit vaativat sen eteen jonkinlaisen määreen. Tämä siitä huolimatta, että suomalaisen kirjallisuuden varhaiskehitys oli varsin tietokirjallisuusvetoista ja kaunokirjallisuudenkin yksi funktio oli (ja on aina ollut) argumentoiden osallistua myös yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Nykyisin tieto valtaa kirjallisuuden alaa taas uusin voimin ja keinoin. Faktan ja fiktion raja on aina ollut keinotekoinen, mutta esimerkiksi faktion, narratiivisen tietokirjallisuuden ja autofiktion kaltaiset kirjalliset trendit ovat haastaneet entisestään ymmärrystä kaunokirjallisuuden ja tietokirjallisuuden ominaispiirteistä.

Faktatulvassa kahlaaja törmää väistämättä keskeiseen tietoteoreettiseen kysymyksen siitä, mitä tieto on, miten se on tuotettu ja mistä tiedon tunnistaa.  Periaatteessahan kaikki kirjan kaltaiset artefaktit tuottavat tietoa jostakin; huumorikirjat esimerkiksi siitä, mitä on pidetty mihinkin maailman aikaan huumorina.

Mitä tieto on, miten se on tuotettu ja mistä tiedon tunnistaa?

Kateeksi ei käy informaatikkoja, joiden tehtävänä on luokittaa esimerkiksi Ankeriaan testamentin tai Merikirjan kaltaisia teos jompaankumpaan kategoriaan; jossain hyllyssähän fyysisen kirjaobjektin on oltava. Minne sijoitetaan edellisen kaltaiset kaunokirjallisuuden ja tietokirjallisuuden elementtejä luovasti yhdistelevät teokset? Millaisen jatkumon fiction, non-fiction, literary non-fiction, non-fiction novel ja faktio muodostavat? Entä tositarinat, realistiset romaanit, tunnustukset ja todistukset, jotka ovat Suomessa aina olleet kovassa huudossa?

Tietokirjan tieto – ja kriitikon tieto

Mitä kriitikko sitten arvioi, kun hän tarttuu tietokirjaan, tietoa vai kirjallisuutta? Ja mistä lähtökohdista?

Tavallaanhan tietokirjallisuuden arviointi on helppoa: päinvastoin kuin kaunokirjalliset teokset, ne yleensä paljastavat tavoitteensa ja rakennustelineensä. Kuten tietokirjallisuuden professori Pirjo Hiidenmaa on useasti korostanut, on tärkeää kiinnittää huomiota siihen, mitä tietoteoksessa luvataan ja pidetäänkö tästä lupauksesta kiinni. Luvataanko kaikenkattavaa tietopankkia vai kannanottoa ajankohtaiseen asiaan? Onko ensisijainen tehtävä opastaa vai tarjota tietoviihdettä esimerkiksi jostakin eksoottisesta tietämisen kohteista, kuten liskoista?

Kritiikin mikro- ja makrotasot on hyvä yrittää pitää erillään. On eri asia arvioida keittokirjan tavoitteiden täyttymistä kuin ihmetellä, mihin ihmeeseen maailma tarvitsee vielä yhtä keittokirjaa ja juuri tämän ihmisen tekemänä.

Entä kenelle teos on tarkoitettu, lapsille, nuorille, nuorille, keski-ikäisille vai ikääntyneille aikuisille? Hyvä muistaa, että ainakin periaatteessa tietokirjallisuuden suuret yleisöt löytynevät jälkimmäisestä ikäluokasta. Koko Euroopan, myös Suomen, väestö ikääntyy vauhdilla ja esimerkiksi hiljattain eläköityneet suuret ikäluokat ovat enimmäkseen varsin tottuneita tietokirjallisuuden lukijoita.

Kuten muunkin kirjallisuuden kohdalla, myös tietokirjallisuuden arvioinnissa on tärkeää lajityypin tunnistus: oppikirjoja tai yleisiä tietokirjoja ei tule arvioida tutkimuksina, eikä esseitä raportteina.

Suomen Tietokirjailijat ry:n luokittelun mukaan tietokirjallisuuden päälajeja on seitsemän: tutkimuskirjallisuus, hakuteokset, oppaat, oppimateriaalit, yleiset tietokirjat, lasten ja nuorten tietokirjat sekä mielipidekirjallisuus. Kuten kaikki luokittelut, jaottelu on karkea ja suuntaa antava. Pelkästään tutkimuskirjallisuuden ja yleisen tietokirjallisuuden variaatioita riittää, mielipidekirjallisuudesta puhumattakaan.

Tietokirjallisuuden arvioinnissa on tärkeää lajityypin tunnistus.

Myös tiedonalalla on väliä. Monitieteisinä aikoina on aiempaa tärkeämpää tunnistaa tapa, jolla teoksen välittämä tieto on tuotettu, ja arvioida teoksen antia siltä pohjalta. Harmillisen yleistä nykyisin on, että tiedon ajatellaan noudattavan yksiä, universaaleita kriteereitä ja että nämä kriteerit ovat sovellettavissa kaikenlaisen tiedon puntarointiin. Tätä yli- ja ohipuhuntaa kuultiin esimerkiksi Anu Kantolan ja Hanna Kuuselan Huipputuloiset-kirjan herättämässä keskustelussa pari vuotta sitten. Filosofiaa ei pidä arvioida luonnontieteiden kriteerein, eikä kvalitatiivisilla menetelmillä tuotettua tietoa kvantitatiivisen tutkimuksen kriteerein.

Teoksen lajityypin tunnistaminen tarkoittaa usein myös mahdollisen lukijakunnan tunnistamista. Monet tietokirjat mainostavat olevansa ”suurelle yleisölle suunnattuja”, mutta oletus suuresta yleisöstä on syytä kyseenalaistaa. Sitä kyllä voi tarkastella, mihin tämä oletus perustuu ja millaiseksi kriitikko itse olettaa tietokirjakritiikin lukijan. Mihin kontekstiin arvio päätyy esimerkiksi sanomalehdessä: tiede- vai kulttuurisivuille, vai esimerkiksi talous- tai urheilusivuille?

Kriitikon olisi hyvä avata lukijoille, mistä positiosta hän arvionsa kirjoittaa. Onko kyse saman alan tutkijan arvioinnista, asiantuntija-arvioinnista vai ammattikriitikon arviosta mistä tahansa tietokirjasta, jonka alaa ei varsinaisesti tunne?

Tekijyydestä tekijöihin

Vaikka kaunokirjallisuuden puolella on ajoittain julistettu jopa tekijän kuolemaa, tietokirjallisuudessa tekijällä on erilainen merkitys. Suhde tekijyyteen voi olla hyvinkin jännitteinen. Yhtäältä vallalla on ajatus tiedon – ja varsinkin tieteen – kollektiivisuudesta, jaettavuudesta, yhteistekijyydestä ja siitä, että tietoa ei voi omistaa. Toisaalta aina joku tekee konkreettisen työn, laatii tiedon esitykset, raportit ja oppikirjat.

Tietokirjallisuudessa konkreettisen työn tekijöitä on usein useampia kuin yksi, ja monitieteisyyttä suosiva tiedepolitiikka voimistaa tätä trendiä. Ajatellaan, että harvaa monimutkaista ongelmaa pystyy yksi ihminen ratkomaan. Ainakin tiedekirjallisuuden puolella näyttäkin siltä, että yhden ihmisen laatimat maailmanselitykset ovat katoavaa kansanperinnettä. Monografia-muoto käy pitkää puolustustaistelua:  artikkelikokoelmien jälkeen myös artikkeliväitöskirjat valtaavat alaa.

Tietokirjan tuottamiseen tarvitaan joka tapauksessa monta tekijää, vaikka kritiikissä vain yksi nimi mainittaisiinkin. Jos kyse on alkuperäisen tiedon tuottamisesta, kyseessä voi olla suurikin tekijäryhmä, kuten esimerkiksi lääketieteessä, jonka julkaisuissa tekijöitä saattaa olla satoja. Humanistit ja yhteiskuntatieteilijät tuottavat usein tietonsa yksin puurtaen.

Kääntäjien rooli jää usein kritiikeissä mainitsematta, paitsi jos kriitikon silmään sattuu jokin omaan suuhun sopimaton ilmaisu. Kuten muussakin kirjallisuudessa, kääntäjillä on usein merkittävä rooli käännösehdotusten, suomenkielisen terminologian kehittymisessä ja ylipäänsä kansalaisten silmien avaamisessa kaiken maailman tiedolle.

Kääntäjien rooli jää usein kritiikeissä mainitsematta, paitsi jos kriitikon silmän sattuu jokin omaan suuhun sopimaton ilmaisu.

Tekijyydellä on väliä myös teoksen välittämän tiedon arvioinnissa. Lukijan olisi hyvä tietää, lukeeko tutkijan, toimittajan vai tietokirjailijaksi identifioituvan tekstiä. Millainen kirjoittajarooli tekstistä hahmottuu: tiedontuottajan, järjestäjän, muokkaajan, journalistin, pedagogin? Tiedonvälityksen nopeuden kiihtyessä, yhä useampi toimittaja on ryhtynyt tietokirjailijaksi saadakseen tilaa syille ja selityksille – ja usein tässä tehtävässä hyvin onnistunutkin. Journalismin rooli tiedontuottajana on hieman epäselvä; useinhan kuitenkin toimitaan muiden tuottaman tiedon varassa.

Itseäni vaivaa ajatus jonkinlaisesta yleistietokirjailijasta, joka periaatteessa voisi kirjoittaa tietokirjan mistä vain, vailla erityistä alan asiantuntijuutta. Koska kilpailu tiedon markkinoilla on kovaa, ei ole samantekevää, kuka minkäkin alan asiantuntijaksi identifioituu: tiedon tuottaja vai sen välittäjä?

Oli kirjoittajarooli mikä tahansa, on hyvä seurata tietokirjailijoiden eettistä ohjeistusta (Suomen tietokirjailijat ry:n Eettiset ohjeet):

• Kirjoita totuudenmukaisesti. – Lukijalla on oikeus luottaa siihen tietoon, jota tarjoat hänelle tietokirjailijana. Kunnioita totuutta myös silloin, kun havainnollistat sanottavaasi kerronnan (fiktion) keinoin.
• Tavoittele laatua. – Huolehtimalla laadusta nostat tietokirjallisuuden ja tietokirjailijoiden arvostusta. Palvele lukijoita kirjoittamalla selkeästi ja kiinnostavasti.
• Päivitä tietosi. – Julkaise ajantasaista tietoa. Hanki näkemystä, tarjoa merkityksiä.
• Tiedosta valtasi. – Käytä vastuullisesti asiantuntijan valtaasi. Muista kenestä ja kenelle kirjoitat.
• Vastaa omasta tekstistäsi. – Vastaa julkaisemasi tiedon oikeellisuudesta. Hyväksy tekstiisi perustellut muutokset ja korjaukset.
• Kunnioita toisten oikeuksia. – Älä varasta äläkä plagioi. Kunnioita tekijänoikeutta.
• Huolehdi omista oikeuksistasi. – Huolehdi omista tekijänoikeuksistasi. Käytä oikeuttasi neuvotella ja sopia kaikesta omaan tekstiisi liittyvästä. Solmi kirjallinen sopimus, sillä se on turvallisempi kuin suullinen.
• Ole kriittinen ja lahjomaton. – Älä usko helppoihin totuuksiin. Älä ole johdateltavissa, manipuloitavissa tai lahjottavissa.
• Ole itsekriittinen. – Ota asiallinen palaute huomioon. Kehitä ammattitaitoasi.

Tarinallisuus ja muut trendit

Tietokirjallisuus seurailee muun kirjallisuuden trendejä, eikä mikään teos ilmesty aivan tyhjiöön, varsinkaan maassa, jossa (tieto)kirjallisuuden historia on melko lyhyt moneen muuhun maahan verrattuna. Tietokirjojen perinne – ainakin suomenkielinen – on paljolti kansanvalistuksen ja oppi- ja opaskirjojen historiaa.

Tietokirjallisuuden vaikuttavin trendi viime vuosina lienee tarinallisuuden hyödyntäminen faktakirjallisuudessa. Vielä reilut kymmenen vuotta sitten (2008) ihmeteltiin, oliko Vuoden tiedekirjaksi valittu Merete Mazzarellan Fredrika Charlotta, född Tengström tiedekirja ollenkaan, mutta nyt tarinallisuus on elänyt buumiaan jo pitkän.

Loppua tarinataloudelle ei ole näkyvissä siksikään, että suuressa suosiossa olevat äänikirjat suosivat tarinamuotoa: suhteellisen suoraviivaista tarinakaavaa, yhden kertojan ääntä, ilman turhia viitteitä tai havainnollistavia tilastoja tai grafiikoita. Faktoja tulee harvoin tarkistettua.

Juuri tästä syystä tarinoita onkin sekä ylistetty ja kritisoitu. Yhtäältä ne tavoittavat varmaan sellaisiakin vastaanottajia, jotka muuten jäisivät tavoittamatta. Itse en olisi koskaan kiinnostunut lukemaan ankeriaista ilman Patrik Svenssonin Ankeriaan testamenttia. Teksti on omakohtaista ja vetävää, lukuelämys kaunokirjallisuuden kaltainen. Toisaalta tarinamuoto kestää huonosti epäjohdonmukaisuuksia, ristiriitaisuuksia, moniäänisyyttä. Pahimmillaan lopputulema voi olla kiusallista minäilyä, jota julkaistaan muutenkin aivan liikaa.

Tietokirjallisuuden vaikuttavin trendi viime vuosina lienee tarinallisuuden hyödyntäminen faktakirjallisuudessa.

Kriitikko voikin kiinnittää huomionsa tarinallisuuden tai muiden kaunokirjallisuuden keinojen käyttöön tietokirjoja arvioidessaan. Miten lukijasopimusta rakennetaan, kuinka luotettavaa teksti on? Millainen on varmuusaste, jolla tiedot välitetään? Kuka on tarinan päähenkilö, kenen ajatuksenjuoksua teoksessa seurataan? Fiktiossa voi kirjoittaa ajatuksia toisen päähän, faktassa ei – lähteitä tarvitaan. Miettiä voi myös kokemuksen merkitystä eri konteksteissa – millaisia ovat esimerkiksi ammatillisen asiantuntemuksen tai kokemusasiantuntemuksen tuottamat tarinat?

Tarinallisuus ja omakohtaisuus eivät toki ole vain tämän ajan trendejä. Elämäkerralliset lajit ovat aina olleet Suomessa suosittuja, ja niillä on ajateltu olevan eräänlainen esikuvallinen funktio. Elämäkerrallisen kirjallisuuden kirjo laajeni ja demokratisoitui jo 1960-luvun ja 1980-luvun välisenä aikana. Etenkin naisia ja muita kirjallisen maailman vähemmistöjä innoitti ajatus henkilökohtaisen poliittisuudesta – kun muu tiedontuotanto ei tuonut esiin oman elämän kysymyksiä, aukko oli täytettävä itse. Varsinainen elämäkerrallisen kirjallisuuden buumi alkoi 1990-luvulla. Nyt sitten on liikatarjontaa jo true crime -osastollakin.

Oman kokemuksen kirjaaminen osaksi tietokirjaa on edelleen pinnalla, kuten erilaiset kannanottokirjatkin. Suurta suosiota ovat viime aikoina nauttineet ns. brainy bookit, jotka tarjoavat sekä luonnontieteille tyypillistä evidenssiä että ihmistieteille tyypillistä näkemystä ihmisestä ja luonnosta. Näin tekee esimerkiksi Yuval Noah Harari teoksissaan. Tällaiset teokset toimivat hyvin myös äänikirjoina, joten suosio on taattu. Korona-aika ei ole suosiota ainakaan vähentänyt.

Äänikirjojen lisäksi perinteisen printtitietokirjan asemaa haastavat myös e-kirjat ja erilaiset digitaaliset verkko(-oppi)materiaalit lähes loputtomilta tuntuvine multimodaalisine mahdollisuuksineen. Korona-aika on nostanut arvoon arvaamattomaan digitaaliset tiedonvälittäjät, ja veikkaan että tämä on vasta alkusoittoa.

Tietokirjat ovat myös muuttuneet aiempaa visuaalisemmiksi ja kuvatoimittajien rooli selvemmin osaksi tiedontuotantoa. Visuaalistukset ovat usein se näkyvin osa tulkintaa. Myös digitaalisen infografiikan mahdollisuudet tiedon näkyväksi tekemisessä muuttanevat käsitystämme tiedon luonteesta. Tätä kaikkea kriitikon pitäisi osata arvioida.

Digitaalisen infografiikan mahdollisuudet tiedon näkyväksi tekemisessä muuttanevat käsitystämme tiedon luonteesta.

Harraste- ja opastietous on siirtynyt paljolti verkkoon ja videomuotoon, eikä jättimäisiä eri alojen käsikirjoja enää julkaista. Mutta kysymykseen miten tätä elämää pitäisi elää tuntuu kaipaavan enemmän vastauksia kuin koskaan – ja vastausta etsitään muun muassa kirjallisuudesta. Milleniaalien elämäntapa on erilainen ja kaipaa erilaisia vastauksia. Tätä kirjoittaessa Suomen myydyin tietokirja on bloggaaja Eeva Kolun Korkeintaan vähän väsynyt eli Kuinka olla tarpeeksi maailmassa, jossa mikään ei riitä, joka pitää ykköspaikkaa myös monen kirjaston varauslistoilla.

Milleniaalit ja sitä nuoremmat lukijat voivat olla edeltäviä ikäluokkia tekstitietoisempia ja -taitoisempia – tulihan tietokirjallisuus koulujen opetussuunnitelmiin kaunokirjallisuuden rinnalle vuonna 2016. Toivoa sopii, että tietokirjallisuuden opetuksessa opitaan kysymään ne tärkeimmät kysymykset, eli miten tieto perustellaan, miten jokin asia tiedetään ja miten tieto suhteutuu muuhun asiasta tiedettyyn – ja kuka tietää, millä ehdoin ja miten tieto yleistyy. Miten tiedon horisontti on muuttunut? Milloin yksilö, aivot ja suolisto korvasivat yhteiskunnan monen asian selittäjänä?

Kriitikon markkinat?

Tietokirjallisuuden valtavaan julkaisumäärään nähden sen kritiikkiä on tarjolla todella vähän. Yksi syy siihen on epäilemättä kiire: hyvän tietokirjakritiikin laatiminen vie aikaa. Silloin harvoin, kun sanomalehtien tiedesivuilla on tilaa muillekin asioille kuin uusille teknologisille keksinnöille ja alkoholitutkimukselle, joukkoon saattaa eksyä mielenkiintoisia kirja-arvioita. Ne ovat lukijoille kuin lahjoja.

Joskus toivoisi, että yleissanoma- ja aikakauslehtien toimituksissa tehtäisiin edes lyhyitä nostoja ja esittelyjä uutuustietokirjoista, jos aika ei pidempiin pohdintoihin riitä. Se helpottaisi tietokirjavirrassa navigointia. Useissa kirjastoissa näkee nykyisin Uutta tietokirjallisuutta -hyllyjä – kiitos niistä!

Tietokirjakritiikki tuntuu olevan muutaman harvan käsissä; työllä tuskin moni elättääkään itsensä. Toisaalta erilaiset erikois- ja harrastelehdet julkaisevat perusteellisia arvioita oman alan tietokirjallisuudesta, epäilemättä usein pelkällä kirjapalkalla.

Kirjoittaja on akateeminen sekatyöläinen, kirjoittaja ja kriitikko.

Myös SARV ry. julkaisi marraskuussa 2020 kritiikin eettiset ohjeet, ja tästä aiheesta lisää lehdessä ensi vuoden puolella.

Kirjallisuutta

Pirjo Hiidenmaa (toim.), T niin kuin tietokirjallisuus, Äidinkielen opettajain liiton vuosikirja 2017.

Pirjo Hiidenmaa, Markku Löytönen & Helena Ruuska, Oppikirja Suomea rakentamassa, Suomen tietokirjailijat ry 2017.

Raimo Jussila, Eero Ojanen & Taija Tuominen (toim.), Tieto kirjaksi, WSOY 2006.

Outi Paloposki & H.K. Riikonen, Suomennetun tietokirjallisuuden historia 1800-luvulta 2000-luvulle, SKS 2013.

Tiina Raevaara & Urpu Strellman, Tietokirjailijan kirja, Docendo 2019.

Natasha Vilokkinen, Tiedontuojat. Opas tietokirjan suomentajalle, Vastapaino 2017.

Mikko T. Virtanen, Pirjo Hiidenmaa & Jyrki Nummi (toim.), Kertomuksen keinoin. Tarinallisuus mediassa ja tietokirjallisuudessa, Gaudeamus 2020.