Artikkeli on ilmestynyt alkujaan Kritiikin Uutiset – Kritikernytt -lehdessä n:o 2 (5.5.1969).
Jos taiteilija ryhtyy amatöörinyrkkeilijäksi ja pieksee kriitikon, on jotakin vialla taiteen ja kritiikin suhteissa. Uuden ”Ingon”, Ingmar Bergmanin yllätyshyökkäyksestä Dagens Nyheterin teatteriarvostelijaa Bengt Johanssonia vastaan on niin paljon puhuttu, käytetty aasinsiltana kritiikkikeskusteluun, että ei siitä enempää.
Suomessakin varmasti on niin linjakkaita kriitikoita, että he johdonmukaisesti joko nälvivät tai ylistävät jotakin taiteilijaa. Esimerkkinä jälkimmäisistä vaikkapa jörn-donneriaanit. Useimmat arvostelijat kuitenkin tuntevat työmoraalin velvoitteet: kukin teos tai käsiteltävänä oleva ilmiö on kokonaisuus, joka on analysoitava erillään sympatioista ja antipatioista, vaikka sitä muuten on tarkasteltava osana taiteilijan tuotantoa.
Ingmar Bergmanin tarkkaan laskettu väkivaltainen efekti on ymmärrettävissä siltä pohjalta, että kriitikko, joka käyttää lehteä vain purkaakseen kaunojaan taiteilijoihin, ei ole minkään väärti. Hän ei ole luotettava; ei käy ilmi onko viesti mennyt läpi. Tällaisesta kritiikistä taiteilija ei saa aineksia itsekritiikkiinsä. Arvostelija luo yleisön käsityksiä, koska häneen asiantuntijana katsotaan, olipa tähän perusteita tai ei. Erityisen selvää tämä on filmissä, jossa on laaja kuluttajakunta, mutta perustietoutta vähän. Pienryhmien sisäisessä informaatiossa ja populaariarvostelussa kriitikoiden käsityksillä on vahva vaikutus.
Arvostelutoiminnan on oltava luotettavaa. Kriitikko ei saisi olla mainosmies.
Kritiikki on kuluttajavalistusta. Tähän trivialiteettiin sisältyy se, että arvostelutoiminnan on oltava luotettavaa. Kriitikko ei saisi olla mainosmies. Mihinkään eksaktiuteen arvostelussa ei päästä, se ei ole tutkimus, mutta subjektiivisen kannanoton on noustava johdonmukaisesti arvostelijain viitekehyksestä.
Lehtikritiikki on siksi institutionaalistunut, että sen alatkin ovat jo rajalliset. Kirjallisuutta on arvosteltu valistusajalta, musiikkia ja kuvataiteita viime vuosisadalta lähtien. Elokuva pääsi kritiikkiin myöhään, laajemmin 1920-luvulla, meillä vasta sodan jälkeen. On raja-alueita, jotka ovat arvostelun ulkopuolella tai vain satunnaisen huomion kohteina, kunnes saattavat tulla jatkuvan kritiikin alaisiksi. Esimerkkinä populaarilehdet, jotka vasta nyt ovat tulleet valokeilaan. Jatkuvuus on luotettavan arvostelun edellytys.
Samalla kun eräillä perinnäisillä arvostelun aloilla pitäisi pyrkiä irtautumaan sovinnaisista kaavoista (mm. teatterikritiikin laajat, raskassoutuiset odysseiat aiheesta ja vierestä), on uusia kulttuurin osa-alueita vedettävä jatkuvan kritiikin piiriin. Ne eivät ole ”taiteita”, vaan muuta informaatiota ja viestintäkanavia. Muuatta nimeä mainitsemattakin on selvää, että sähköisiä tiedotusvälineitä on jatkuvasti tarkkailtava, ei sillä silmällä ja korvalla kuin kotien radio- ja tv-liitto tahtoo, ei moralisoiden, vaan ohjelmia rakenteellisesti analysoiden.
Useissa lehdissä on radio- ja tv-kriitikoita, mutta nämä ottavat tarkasteltavakseen rajallisen määrän kiinnostavia ohjelmia tavallaan suosittaen niitä jälkikäteen. Valtaosa lähetyksistä jää kritiikkiä paitsi. Uutisia ei kukaan arvostele, koska niitä perinnäisesti pidetään ”objektiivisina”, niiden ajatellaan jakavan luotettavaa tietoa.
”Objektiiviset” faktatkin tahdotaan viihteeksi.
Näinhän ei ole. Folke Isakssonin ja Leif Furhammarin kirjassa Politik och film (1969) jälkimmäinen selittää, kuinka uutislähetykseenkin vaikuttaa kysyntä. Karkeistaen voisi sanoa: yleisölle tuotetaan sellaisia uutisia kuin se haluaa. Uutisetkin ovat viihdettä: tv:stä saamme päivittäisen annoksen sotaa ja muuta väkivaltaa; toimittajien kommentit ovat ”asiallisia”, luotamme niihin. Koska uutistoimittajien kannanotot ovat peiteltyjä, välttävät selviä määrittelyjä, saamme itse tulkita loput mielemme mukaan. Jokin aika sitten moitittiin tv-uutisia kuivuudesta, kaivattiin enemmän kevennystä. Tämä on merkki siitä, että ”objektiiviset” faktatkin tahdotaan viihteeksi.
Furhammar selittää tämän olevan kehityksen trendin. Tulevaisuudessa yleisö valitsee viestintävälineistä uutismateriaalinkin, joka tarjotaan vaivattomimmin omaksuttavana. Tällöin olemme kyllin vieraantuneita alkuperäisistä tapahtumista, emmekä näin voi ottaa niihin selkeätä kantaa.
Uutislähetysten kritiikki on tässä valossa toteuttamisen arvoinen. Lehtien, radion ja television uutis- ja ajankohtaismateriaalin tarkkailu on ainoa mahdollisuus säilyttää omintakeinen mielipiteenmuodostus.
Kirjoittaja (s. 1942) on kirjallisuuden dosentti, kirjailija ja suomentaja, joka työskenteli vuodesta 1968 myös toimittajana ja kirjallisuuskriitikkona.
