Viime ajat ovat olleet taidekriitikoiden järjestäytymisen näkökulmasta tasavuosijuhlia täynnä: Kritiikin Uutiset -lehti täytti pari vuotta sitten 50 vuotta ja Suomen arvostelijain liiton 70-vuotista olemassaoloa juhlittiin viime vuonna, koronasulkujen paineessa.

Niinpä vuodenvaihteen Kritiikin Uutisissa kurkistettiin vielä kerran menneeseen. Päättyneen lomakauden arkistojutut tarjoavat näkymiä puolen vuosisadan takaa. Julkaistut neljä Kritiikin Uutisten artikkelia ovat vuosilta 1969–1971.

Ensimmäisessä arkistojutussa Uusia alueita kritiikille Kari Sallamaa peräänkuuluttaa kritiikin laajentamista uusille alueille: ”Uusia kulttuurin osa-alueita [on] vedettävä jatkuvan kritiikin piiriin. Ne eivät ole ’taiteita’, vaan muuta informaatiota ja viestintäkanavia. […] Uutisia ei kukaan arvostele, koska niitä perinnäisesti pidetään ’objektiivisina’, niiden ajatellaan jakavan luotettavaa tietoa.”

”Tulevaisuudessa yleisö valitsee viestintävälineistä uutismateriaalinkin, joka tarjotaan vaivattomimmin omaksuttavana. Tällöin olemme kyllin vieraantuneita alkuperäisistä tapahtumista, emmekä näin voi ottaa niihin selkeätä kantaa.”

Tärkeitä mediakritiikkiä koskevia tavoitteita ja huomioita, jotka pätevät sosiaalisen median ja fake news -aikakaudellamme vähintään yhtä hyvin kuin kirjoitusaikanaan.

Erityisesti kaupunkiympäristöjä ja -tiloja koskevan ammattikritiikin yleistymistä sekä arvokkaiden rakennusten hävitysvimman laannuttamista ympäristödemokratian keinoin toivottiin lehden silloisen päätoimittajan Arto Kytöhongan artikkelissa Ympäristökritiikki.

Noihin aikoihin ulkosuomalaista näkökulmaa Kritiikin Uutisten lukijoille tarjosi Lontoosta raportoiva Risto Pitkänen, kuten esimerkiksi pisteliäässä kirjoituksessaan Kaikki hyvä runous on sosialistista.

Etenkin arkistosarjan päättänyt juttu, SARVin tuolloisen puheenjohtaja Pekka Gronowin artikkeli Arvostelijan lainoppia hätkähdytti ajankohtaisuudellaan – tai tarkemmin ottaen sillä, että puolessa vuosisadassa free lance -kriitikoiden heikko työoikeudellinen asema ei ole muuttunut juuri miksikään, ja sikäli kuin muutoksia on ollut, ne ovat paikoin jopa heikennyksiä suhteessa tuon ajan toiveikkaampaan tilanteeseen.

• • •

Pyysinkin Gronowin artikkelista kommenttia Teatteri- ja mediatyöntekijöiden liitossa työskentelevältä työelämäasiantuntijalta ja tutkijalta, VT, Anu Suorannalta. Suoranta on julkaissut muun muassa tutkimuksen Halvennettu työ – pätkätyö ja sukupuoli sopimusyhteiskuntaa edeltävissä työmarkkinakäytännöissä (Vastapaino 2009, väitöskirja) ja toimittanut yhdessä Sikke Leinikin kanssa teoksen Rapautuvan palkkatyön yhteiskunta – Mikä on työn ja toimeentulon tulevaisuus? (Vastapaino 2018). Näitä teoksia voi lämpimästi suositella aiheesta kiinnostuneille.

Gronowin teksti ”todellakin hätkähdytti” myös Anu Suorantaa.

”Erityisesti minua hätkähdytti tilanteen ja analyysin samankaltaisuus, vaikka ajallista etäisyyttä on puoli vuosisataa. Analogiat ovat aina vaikeita, mutta siitä huolimatta väitän, että friikku voisi sammakonloikkia nykyajan ja tekstin ajankohdan väliä, eikä juurikaan huomaisi omassa työelämäsuhteessaan eroa.”

”Se ero tuosta kuultaa läpi, että tulevaisuusperspektiivi, usko friikkujen mahdollisuuteen muuttaa omaa työn turvaansa ja saada oikeutta on nykytoimijoita voimakkaampi”, totesi Suoranta lopuksi.

On toki niinkin, että yrityksiä helpottaa omassa työssään työllistyvien – niin free lancerien kuin apurahatyöläisten – asemaa on viimeisen runsaan kymmenen vuoden aikana ollut erilaisia. Näitä uudistuksia olen itsekin ollut aikoinaan ajamassa. Kuitenkin yhä on säilynyt työlainsäädännöllinen ongelma, joka heittää esimerkiksi palkkioina maksettavien työkorvausten saajan byrokraattiseen ja lainsäädännölliseen kuiluun yrittäjyyden ja palkansaajan välissä.

Välitilassa eläminen on kuluttavaa, raskasta jo henkisestikin; tunnustettu kolmas kategoria yrittäjän ja palkansaajan välissä loistaa poissaolollaan. En tiedä miten lakia olisi tässä kohtaa uudistettava, mutta joku perustava ratkaisu olisi löydyttävä. Niin sanotut epätyypilliset työsuhteet eivät tulevaisuudessa ole ainakaan harvinaistumaan päin.

Apurahojen alkuperäinen tarkoitus oli vapauttaa esimerkiksi tutkija tietyksi ajaksi virka- ja palkkatyöstä. Nykyään apuraha merkitsee tämän sijasta usein vapautusta työttömyydestä. Eikä tilanne ole byrokraattisesti silloin mitenkään yksinkertainen. Jopa pienistä apurahoista, kuten esimerkiksi puolentoista kuukauden koronatuista, voi koitua itse apurahakautta pitkäkestoisempi selvittely Kelan ja TE-toimiston kanssa.

Palkkioina maksettavien korvausten alkuperäinen tarkoitus puolestaan oli turvata omana kategorianaan vähäinen tulo esimerkiksi urheiluseurojen valmentajille, niin että tätä vastikkeellista toimintaa ei laskettaisi yrittäjyydeksi. Työsuhteisesta palkkatulostahan ei tällaisissa tapauksissa ollut kysymys. Tämä erikoispoikkeus on nykyään vallitseva normi free lancer -kirjoittajien työelämässä.

• • •

SARV julkaisi 70-juhlavuotensa päätteeksi Kritiikin eettiset ohjeet, ja tätä teemaa tulemme käymään tarkemmin läpi alkuvuoden Kritiikin Uutisissa. Tulossa on muun muassa Sini Monosen ja Asta Kihlmanin taustoittava juttu näitä ohjeita koskien.

Kriitikon ja kritiikin etiikka onkin jo ollut ajankohtaiskeskustelun aiheena myös toisaalla: päätoimittaja Ville Hämäläinen esittelee Kiiltomato-lehden uudet kriitikon ohjeet, ja koskettelee artikkelissaan Oletko aina kirjoittanut kritiikin väärin? Lue uudet kriitikon ohjeet (ja lähdekriittisiä huomioita) kriittisesti myös SARVin ohjeistoa.

Kritiikin Uutisten kevään 2021 kattoteemana on läsnäolo. Tämä sateenvarjomainen aihe – läsnäolo taiteessa ja sen kokemisessa – on luonnollisesti saanut kimmoketta covid-19-pandemian herättämistä kysymyksistä.

Sateenvarjomaisen läsnäolo-teeman alla lehdessä tullaan käsittelemään muutamia taiteenlajeja ja niiden ominaislaatua, niille tyypillisiä piirteitä, joihin olennaisesti kuuluu myös läsnäolon kokemus. Minisarjoja on tulossa kuvataiteen, tanssin ja nukketeatterin alalta. Samalla pureudutaan siihen, mitä erityistä kritiikin pitäisi näiden lajien kohdalla huomioida. Kiinnostavana tärppinä mainittakoon Aino Kukkosen essee suomalaisen tanssikritiikin historiasta.

Varmasti on niin, että monessa muussakin taiteenlajissa läsnäololla on suuri merkitys. Itsekin vanhan liiton elokuvaentusiastina, ja elokuvaesseistinä sekä kriitikkona, olen yhä sitä mieltä, että elokuvateatteri (naapurin popcornin tai purkan jyystämisen ja kokiksen ryystämisen ikäviä oheishaittoja lukuun ottamatta) on elokuvakokemuksen ideaalinen topos, paikka, jossa intiimiys ja yhteisöllisyys lyövät parhaimmillaan kättä jonkun elämää suuremman kanssa.

Koronan myötä on paljon puhuttu siitä, miten etäkulttuuri tulee digitalisaation myötä mullistamaan käsityksemme esim. kulttuurista ja opetuksesta. Verkon välityksellä voidaan jakaa monentyyppisiä sisältöjä ja jopa läsnäolon tuntua – mutta voiko esimerkiksi virtuaalinen museokierros koskaan korvata todellista kokemusta galleriassa? Onko kotisohvalle välitetty teatteriesitys lajille ominainen taiteen tapahtuma? Jääkö näin jotain kokemuksellisesti olennaista uupumaan?

Läsnäolon kaipuu on tosiasia, mutta läsnäolon välttämättömyys on sekin yksi hyvinvoinnin ehdoista. Pandemian aiheuttama digitaalinen kulttuurikorvaushoito näyttää tällä hetkellä olevan juuri sitä itseään, korvaushoitoa.

• • •

Lopuksi vielä yksi SARViin liittyvä tasavuosijuhlauutinen: tammikuussa SARVin toiminnanjohtaja Riikka Laczakille tuli toimessa täyteen 10 vuotta – hänen haastattelullaan aloitamme Kritiikin Uutisten kevään. Kritiikin Uutiset onnittelee Riikka Laczacia kymmenvuotistaipaleesta!

Valoisaa kevättä Kritiikin Uutisten lukijoille!

Kirjoittaja on taiteentutkija ja Kritiikin Uutisten päätoimittaja.