Elisabeth Nordgren rakastaa kirjallisuutta, kieliä ja kulttuureja. Hänelle ei ole riittänyt kriitikon tai reportterin työ. Hän on halunnut henkilökohtaisesti tutustua heihin, jotka saavat aikaan suuria muutoksia, ja monien kulttuurin ja politiikan vaikuttajien kanssa hän on ystävystynyt. Ja tietenkin hän muuttaa maailmaa itsekin.

Reportteri, teatteri- ja kirjallisuuskriitikko, SARVin entinen puheenjohtaja Elisabeth Nordgren kirjoittaa jatkuvasti. Tahtia ei juuri hidasta se pieni detalji, että hän on ollut kuukausipalkkaisesta työstään Hufvudstadsbladetista eläkkeellä jo vuosikymmenen verran. Enemmän töitä vähentää se, että kulttuurielämä ja tapahtumat ovat etävaihteella koronaepidemian takia.

”Kaipaan teatteria valtavasti”, Nordgren tunnustaa. ”Ja kävisin myös konserteissa, jos niitä olisi. Minulla on Radion sinfoniaorkesterin kausikortti.”

Nordgren keskittyy nyt kirjoittamaan lähinnä kirjoista. Avustettavia lehtiä on paljon, sillä hän on jo vuosikymmeniä kirjoittanut suomalaisen median lisäksi myös ruotsalaisiin, norjalaisiin ja tanskalaisiin lehtiin. Nämä tarvitsevat raportteja härmäläisestä kulttuurista.

”Kirjoitan niihin paljon suomenkielisestä kirjallisuudesta”, kertoo ruotsiksi kirjoittava suomenruotsalainen Nordgren.

Vapaaehtoistyö ja luottamustehtävät PEN-sananvapausjärjestössä ovat aina olleet lähellä Nordgrenin sydäntä. Tänä vuonna 2021 PEN täyttää sata vuotta.

Järjestön nimi tulee ensimmäisten jäsenten ammateista. Vuonna 1921 Englannissa sananvapautta kokoontui vaalimaan suuren sodan sensuuriin turhautuneet ”poets, playwrights, essayists, novelists”, eli järjestön perustivat runoilijat, näytelmäkirjailijat, esseistit ja romaanikirjailijat.

Sittemmin järjestöön on päästetty mukaan muita kirjoittajia, kuten journalisteja, ja ihan viime aikoina bloggaajia, sekä heitä, jotka ovat kirjoittamista päsmäröineet, eli kustantajia. Jopa WSOY:n toimitusjohtaja Yrjö Jäntti ja Tammen Jarl Helleman olivat Suomen PENin johtokunnassa 1950-luvulla.

Elisabeth Nordgren ei edes muista milloin hänestä tuli Suomen PEN-klubin jäsen, ”ehkä joskus 1980-luvulla”. Pian hän tarkistaa vanhasta vuosikirjasta käyneensä jäsenilloissa jo 1970-luvulla.

Silloin Suomen PENin puheenjohtaja oli runoilija Kirsi Kunnas, ja johtokunnan jäseniä olivat muun muassa Bo Carpelan, Lassi Nummi, Oscar Parland ja Alpo Rusi.

Nordgrenille käsite ”kulttuuri” on aina ollut mitä laajin:

”Minua kiehtoi 1960-luvun ilmapiiri kaikkine yhteiskunnallisine kuvioineen ja protestiliikkeineen.”, Nordgren muistelee.

”Kuuluin silloin nuorena opiskelijana 1960-luvun lopussa alussa Tricont-järjestöön. Sen tehtävänä oli toimia kolonialismia vastaan ja vapauttaa siirtomaita tai ainakin auttaa valloitettuja kansoja siirtomaissa. Sitten olin mukana naisten oikeuksia ja tasa-arvoa ajamassa Yhdistys 9 -liikkeessä.”

Nordgren innostui työskentelemään vapaa-ajallaan sananvapauden puolesta myös siksi, että hän tapasi niin mielenkiintoisia kirjailijoita eri puolilta maailmaa Mukkulan (nykyisin: Lahden) kirjailijakokouksessa. Se on järjestetty vuodesta 1963 parittomien vuosien kesinä. Nordgren on käynyt siellä 1970-luvulta saakka.

Mukkulan kokouksen merkitys kirjailijoiden ja kirjallisuustoimittajien keskustelufoorumina etenkin ensimmäisinä vuosikymmeninä oli valtava.

Ennen netin – tai edes sähköpostin – aikaa korkealentoisia ideoita, poliittisia sivalluksia, verbaalis-kirjallisia tanssiinkutsuja, heiteltiin Mukkulan kartanon nurmikolla löhöillen ja rannalla saunoen. Kuumat väittelyt jatkuivat läpi yön viinipullojen äärellä kartanon terassilla.

Maailmanpolitiikka heitti kokoukseen raskaat varjonsa. Erityisesti Neuvostoliitto teki kirjailijoidensa matkustamisesta vaikeaa. Joskus he pääsivät paikan päälle, ”mutta heillä oli aina vakooja mukana”, Nordgren kertoo ja viittaa KGB:n agentteihin.

Silminnäkijöiden oli erityisen helppo todeta, miten joidenkin kirjailijoiden sanomisia kontrolloitiin.

Liettuan PENin puheenjohtaja Alamantas Samalavicius ja Elisabeth Nordgren keskustelevat Vilnassa Eino Leino -seuran matkalla 2018. Kuva: Minna Juhala

Matkoja rautaesiripun taa

Suurimpia Nordgrenin kirjallis-poliittisen kiinnostuksen kohteita ovat olleet entisen Neuvostoliiton valtiot, etenkin Venäjä ja Viro. 1980-luvulla hän kiinnostui niistä päästyään puoliksi sattumalta kirjailijamiehensä seurueessa vierailemaan Tallinnassa.

Reissun jälkeen hän alkoi opetella venäjää ja viroa.

”Siellä kuulin hurjia juttuja”, Nordgren kertoo Neuvostoliitosta. ”Kirjailijoita oli kidutettu, jos ei ollut noudattanut Neuvostoliiton antamia runosääntöjä. Piti olla loppusointuja. Ja niin ja niin monta riviä yhdessä säkeistössä. Ja tätä oli tapahtunut Virossa vielä 1960-luvulla, silloin kun oli muka suojasäätä.”

Virossa kirjailijat muistuttivat Nordgrenia, että hänen majapaikassaan Viru-hotellissa on mikrofoneja.

Elisabeth Nordgren kohtasi reissuillaan runoilijoita ja kirjailijoita, jotka ovat nyt legendan asemassa, kuten Jaan Kaplinskin, Viivi Luikin ja Maimu Bergin.

Virossa kirjailijat muistuttivat Nordgrenia, että hänen majapaikassaan Viru-hotellissa on mikrofoneja. Niinpä Nordgren ja kirjailijat höpöttivät hotellissa aina joutavia, niin että salainen poliisi sai edes jotain aineistoa. Sitten haastattelija ja haastateltavat lähtivät ulos kävelylle, jolloin he pystyivät puhumaan oikeaa asiaa.

Haastateltaviin kuului myös runoilija Paul-Eerik Rummo. Puuttuvien loppusointujen takia KGB oli murskannut hänen sormensa Tallinnan poliisin tyrmässä. Viron itsenäistyttyä Rummosta tuli kulttuuriministeri.

Nordgren tapasi myös Jaan Krossin, vaikutusvaltaisen toimittajan ja kirjailijan, joka oli aikoinaan kyyditetty gulagille kirjoitustensa takia. Kross oli kertonut Nordgrenille vankileiristä. Kun pelto aurattiin, Jaan Kross oli valjastettu auran eteen. ”Hänen tehtävänsä leirillä oli olla hevonen”, Nordgren kertoo ja kuulostaa edelleen tyrmistyneeltä.

Elisabeth Nordgren tietää myös, miksi Virossa on tykätty historiallisista romaaneista. ”He käyttivät historiaa peitetarinana. Saksalle kuulunut 1500-luvun Viro symboloi kirjoissa Neuvostoliiton miehitystä.”

Saarenmaan valssin runon kirjoittanut Debora Vaarandi oli hänkin Nordgrenin ystäviä. Vain vähän ennen kuolemaansa vuonna 2007 Vaarandi tapasi Nordgrenin ja varmisti vielä, että tämä tajusi, mistä Saarenmaan valssissa lauletaan. Sen pohjana on Vaarandin runo Talgud Lööne soos, Talkoot Löönen suolla. Kesäinen neito on Viro, ja sotilaspoika, joka tätä havittelee, mutta joka ei tietenkään tätä saa, on Neuvostoliitto.

1980-luvun lopussa Norgren haastatteli Helsingissä Tarton yliopiston semiotiikan professoria Juri Lotmania. Hän oli muistellut erityisesti sensuurin aikaa.

”Lotman oli joutunut lähettämään väitöskirjansa Moskovaan viranomaisten tarkastettavaksi. Ne eivät ymmärtäneet hölkäsen pöläystä semiotiikasta, niin että ne päästivät sen läpi.”

Nordgren on varma, että neuvostosensorit – erityisesti heidän eliittinsä Moskovassa – ärsyyntyivät siitä, että virolaisesta Lotmanista tuli maailmankuulu semiootikko.

Neuvostosensorit – erityisesti heidän eliittinsä Moskovassa – ärsyyntyivät siitä, että virolaisesta Lotmanista tuli maailmankuulu semiootikko.

Hufvudstadsbladetin toimittajana ja kriitikkona Elisabeth Nordgren matkaili juuri itsenäistyneellä Venäjällä valokuvaaja Evy Nickströmin kanssa. Heidän kirjansa Soviet njet – 1991. Året då Sovietunionen sprack on laaja dokumentti uudenlaisen Venäjän valtion kipuiluista.

Nordgren laajensi kirjaa 2000-luvulla. Sen toisessa osassa villi ilo demokratiasta on haihtunut Putinin ja oligarkkien myötä.

Jeltsinin ja Putinin uusi, ankara Venäjä

Suomen PENin puheenjohtajana Elisabeth Nordgren oli 1994–2006. Tuolloin hän alkoi kiinnostua suomalaisugrilaisten asioista. PENiin oli perustettu kieli- ja käännöskomitea, jonka tehtävänä oli tukea niin kutsuttujen pienten eli monissa valtioissa hyvin marginaalisten kielten ja niillä kirjoittavien ihmisten asemaa.

Suomalaisugrilaisten taistelu kieli- ja kulttuuri-identiteettinsä puolesta erityisesti Venäjällä alkoi kiinnostaa Nordgrenia.

Mutta Venäjä oli saanut aikaan vielä suurempia ja akuutimpia konflikteja, joiden seuraaminen vei Norgdrenin ja monen muun suomalaisen PENin aktiivin huomion: Tšetšenian sodat.

Niistä ensimmäinen käytiin Venäjän presidentin Boris Jeltsinin valtakaudella 1994–1997, ja toista vuosina 2000–2009 johti presidentti Vladimir Putin.

Maailma pystyi kuulemaan myös Tšetšenian kansalaisten ja sodan uhrien ääntä. Sitä välitti sotakirjeenvaihtaja Anna Politkovskaja.

”Hän oli rohkea ihmisoikeuksien puolustaja, joka liikkui reippaasti eri maissa, missä pidettiin kokouksia sananvapaudesta”, Nordgren kertoo.

”Muistan myös meidän yhteisen kokousmatkan Norjaan, vuonna 2003. Teemana oli Tšetšenia. Ensin puhuttiin Oslossa, sitten Kristiansandissa. Siellä huomattiin, miten Venäjän suurlähetystön porukka seurasi meitä. Samalla matkalla saatiin kuulla, että Annaa ei päästettäisi Frankfurtin kirjamessuille, missä teemana oli Venäjä, ja Putin oli tulossa sinne. Eli Frankfurtin kirjamessut torppasi hänen esiintymisensä siellä.”

Politkovskaja murhattiin vuonna 2006 kotitalossaan Moskovassa. Sitä ennen Nordgren ehti tavata hänet monesti Helsingissäkin.

Sananvapaustaisteluiden ohessa piti uudistaa PEN

Kansainvälisen PENin johtokunnan jäseneltä, kanadalaiselta Marian Botsford-Frazerilta kysyttiin muutama vuosi sitten millaista on johtaa PENin aktiivien kaltaisten luovia sieluja. ”Hearding cats”, hän vastasi ykskantaan.

Kuin kissoja paimentaisi.

Kirjailijoiden ja toimittajien itsepäisestä ja auktoriteetteja inhoavasta kokoustyylistä huolimatta Elisabeth Nordgren on saanut aikaan koko PENin organisaation uudistuksia.

Aikoinaan Nordgren oli tutustunut PENiin, joka oli johtoaan myöten yhtä aikaa hyvin hierarkkinen ja sulkeutunut ja samalla rönsyilevä, jossa jokainen halusi olla koko ajan äänessä.

Sanalla sanoen sekava.

Kansainvälisissä kokouksissa pidettiin arvokkaita esitelmiä kirjallisuuden roolista ja pohdittiin poliittisia epäkohtia. Monen 1970-luvun kokouksen keskeisin keskustelunaihe oli Chilen totalitarismi ja 1980-luvulla Neuvostoliitto. Arvokkaat kirjailijat esitelmöivät tietenkin aina ensiksi ja pisimpään itsestään – tapa, jota kokoukseen osallistuvat journalistit inhoavat edelleen.

PENin kansainvälisen kongressin avajaiset Etelä-Korean Guyenjussa syyskuussa 2012. Kuva: Iida Simes

Jo alusta lähtien kokoukset toki olivat arvovaltaista menoa useine paikallaolevine nobelisteineen, ja varmasti PENin lausuntoja siteerattiin lehdistössä. Mutta paikalla olevat kokousedustajat eivät aina ymmärtäneet, mitä usean päivän kongressissa oli meneillään.

”Järjestön johdossa oli pääsihteeri, mutta ei kukaan oikein tiennyt, miten hänet oli siihen valittu, vai oliko mitenkään”, Nordgren muistelee.

”Me halusimme muuttaa koko struktuurin.”

Vallankumouksen siemenet kylvettiin vuonna 1996 Picasso-nimisessä ravintolassa Guadalajarassa. Siellä kokoontuneet PEN-aktiivit, Nordgren etunenässä, muodostivat ”Picasso-klubin”.

Picasso-klubi ryhtyi lobbaamaan muitakin asian taakse, ja lopulta he muuttivat PENin struktuuria niin, että eri maiden PEN-keskukset valitsevat puheenjohtajan ja johtokunnan kokoukseen asetetuista ehdokkaista. Mandaatit ovat kausittaisia, yleensä kolme vuotta kerrallaan. Uudet järjestelyt sinetöitiin konferenssin päätöksellä 1998 Helsingissä.

Tätä systeemiä kansainvälinen PEN noudattaa edelleen.

Naisen on aika astua johtoon

Nordgren on ollut vaikuttamassa myös siihen, minkälaisia ryhmiä PENin päätöksenteossa eniten nostetaan esiin. Yksi saavutuksista on Naiskirjailijoiden komitean, PENin kielellä ”naiskomitean”, perustaminen.

Komitean tarve oli huomattu Amerikan mantereen PEN-kokouksessa Los Angelesissa vuonna 1990. Siellä muun muassa Margaret Atwood ja Betty Friedan olivat ihmetelleet, miksei monissa paneeleissa ollut ollenkaan naisia.

Kirjailija Joanne Leedom-Ackerman kertoi vuoden 2015 PEN-historiikissa, että vuoden 1990 Yhdysvaltain PENin puheenjohtajan Norman Mailerin puolustelut ”vakuuttivat monet komitean välttämättömyydestä”.

Mailerin selityksen jälkeen erityisesti Yhdysvaltain ja Kanadan PEN-aktiivit nousivat barrikadeille.

Mailer oli väittänyt, että he olivat kyllä pyytäneet naisia paneeleihin, mutta koska järjestäjät olivat sanoneet, että paneeleihin tarvitaan ihmisiä, jotka ovat sekä kirjailijoita että intellektuelleja, pelkät kirjailijanaiset jäivät pois.

Ehkä naiskirjailijat olivat vaatimattomia, ehkä he ihmettelivät, mikä teki naiskirjailijasta Mailerin mielestä intellektuellin. Joka tapauksessa Mailerin selityksen jälkeen erityisesti Yhdysvaltain ja Kanadan PEN-aktiivit nousivat barrikadeille, pian mukanaan Elisabeth Nordgren ja muita pohjoismaisia sisaria.

”Aloimme suunnitella Naiskirjailijoiden komiteaa PENin yleiskokouksessa Wienissä vuonna 1991. Meidän täytyi työskennellä raskaasti saadaksemme komitea hyväksytyksi – ja vihdoin Barcelonan yleiskokouksessa 1992 se hyväksyttiin”, muistelee Nordgren.

Raskas työskentely, johon Nordgren viittasi, tarkoittaa yleiskokouksissa aamusta myöhään pikkutunneille kestävää lobbaamista eli kokousdelegaattien vakuuttelua siitä, miten näiden on äänestettävä kunkin asian puolesta. Tämä voi kuulostaa myös mitä mahtavimmalta biletykseltä – ja onhan se joskus sitäkin.

Silti kokousedustajat, juuri nuo Botsford-Frazerin mainitsemat paimennettavat kissat, ovat hyvin vaativia taivuteltavia, ja joskus debatit eri asioista kuumenevat hyvin kiihkeiksi, eikä riidoilta ja jopa kyyneliltä vältytä. Näin ei ole vain kansainvälisillä estradeilla, vaan myös kansallisilla.

Naiskomiteaa vastustaneet argumentoivat tuttuun tyyliin, samalla lailla kuin aina kun nostetaan esiin naisten erityiset ongelmat: ettei tasa-arvoinen organisaatio saa nostaa esiin toista sukupuolta.

PENin kongresseissa lounastauotkin tehdään töitä. Gyuenjussa ollaan hetkeksi jakaannuttu alueittain. Pohjoismaiden pöytä, jossa myös Nordgren, on takana oikealla. Kuva: Iida Simes

Kyllä, sanoivat hankkeen puolustajat. Tietenkin koko PEN tekee työtä kirjailijoiden ja toimittajien työn helpottamiseksi, ja pahin tilanne on heillä, joiden työ estetään kokonaan ja joita uhataan. Ja monia kirjoittajia surmataan kirjoitustensa takia. Tätä työtä tehdään, oli kirjailija mitä sukupuolta tahansa.

Mutta nimenomaan Naiskirjailijoiden komitea painottaa globaalin tasa-arvon tärkeyttä. Monissa yhteiskunnissa naisten on hyvin paljon vaikeampaa tehdä kirjallisia töitä kuin miesten. Miesten tekstejä myös julkaistaan useammin kuin naisten. Tämä erottelu alkaa jo lapsuudessa, sillä tyttöjen on huomattavasti vaikeampaa kuin poikien päästä kouluun oppimaan lukemaan ja kirjoittamaan. Komitean työsarka on valtava.

Naiskomitea on siitä olennainen PENin jaosto, että siihen energiansa suuntaavat aktiivit ovat valmiita puurtamaan vereslihalla ja ilman korvausta. Kansainvälisellä naiskomitealla ei PENissä ole ollut omaa budjettia, vaan se toiminta on ollut riippuvaista organisaation tilannekohtaisesti sille suomista roposista.

Naiskomitea on sittemmin pitänyt isoja kokouksia muun muassa Kirgisiassa ja Senegalissa, eli se hankkii kontakteja ja aineistoa sieltä, missä ongelmat ovat, pitää näissä paikoissa myös kovaa ääntä. Helsingissä oli suuri kokous vuonna 2007.

Vielä on paljon tekemistä

Nordgrenin perustama PENin naiskomitea on hyvissä voimissa. Nykyään sitä johtaa Zoe Rodriguez, sananvapausasioihin ja taiteen kenttään perehtynyt juristi ja jo toisen polven PEN-aktiivi Australian Sydneystä.

Suomen PENin naiskomiteaa puheenjohtaa porvoolainen kirjailija Sabine Forsblom. Komitea painottaa, että siihen saa liittyä kuka vaan Suomen PENin jäsen sukupuolesta riippumatta.

Kansainvälisen PENin johtokunnan jäsenenä Elisabeth Nordgren oli kuusi vuotta, 2002–2008.

Sananvapaudelle ja ihmisoikeuksille pitää tehdä paljon edelleen. Nordgren ei aio vielä jäädä lepäämään.

”Valeuutisia pitää kyllä hillitä, samoin kuin vihapuhetta”, Nordgren sanoo. Vihapuheen kahlitseminen tulkitaan joskus sananvapauden rajoittamiseksi. Eikö se ole ongelma?

”Ei ole”, kuittaa Nordgren. ”PENin säännöissä sanotaan selvästi, ettei järjestö salli vihapuheen levittämistä.”

Nordgren on kuullut inhottavasta some-mölinästä, mutta kaiken maailman facebookeihin ja twittereihin hän ei lähde taistelemaan: ”Mähän en ole missään sosiaalisessa mediassa, joten mä en edes näe mitä siellä tapahtuu.”

Hän jatkaa miettien nykyajan ihmisoikeusongelmia: Naisten asema on edelleen huono. Alkuperäiskansat ja näiden kulttuurit ovat vaarassa. Propaganda peittää alleen oikean tiedonvälityksen. Työtä on paljon aina vaan.

Eikä rakasta PEN-järjestöä kään saa sokeasti ihailla, vaan sitä pitää vahtia:

”Ihan käsittämätöntä, että vasta nyt Jennifer Clement on PENin ensimmäinen naispuolinen presidentti!”

Yhdysvaltalais-meksikolainen kirjailija Clement valittiin järjestön ylimmäksi johtajaksi vuonna 2015.

”Kylläpä siinä kesti”, Nordgren puuskahtaa.

Iida Simes on helsinkiläinen journalisti ja kriitikko, joka kirjoittaa erityisesti kirjallisuudesta, elokuvista ja musiikkiteatterista. SARVin jäsen. Simes oli Suomen PENIn johtokunnan jäsen 2009–2016.

SARVin reissulla Berliinissä vuonna 2015. Thomas Geiger (Literarisches Colloquium), Elisabeth Nordgren ja Arto Pajukallio. Kuva: Nils-Erik Friis

Elisabeth Nordgren

Syntynyt ja asuu Helsingissä.

Käynyt Munksnäs svenska samskolaa, josta kirjoittanut ylioppilaaksi.

Opiskellut Helsingin yliopistossa kirjallisuutta, filosofiaa, poliittista historiaa ja sosiologiaa.

Työskennellyt toimittajana koko aikuisikänsä. kirjoittanut suomalaisiin, ruotsalaisiin, norjalaisiin ja tanskalaisiin lehtiin.

Toiminut SARVin puheenjohtajana 2012–2015.

Suosikkinäytelmä kautta aikojen Q-teatterin Kaspar Hauser (2014; ohj. Akse Pettersson).