Kun matkustaa koronakurimuksen jäljiltä täysissä junissa läntisestä Suomesta Pohjois-Savoon ja Kuopioon taidefestivaalille, tuntee todella elävänsä. 20-vuotista taivaltaan juhliva ANTI – Contemporary Art Festival tarjosi kihelmöivää, kansainvälistä ja kotimaista esitystaidetta residenssikriitikolle kolmen päivän ajan.

Pohdin läpi festivaalin itse festivaalin nimeä. ANTIn/ANNIn sanaleikki on ilmeinen, ja anti merkitseekin tekijöilleen ensisijaisesti lahjaa, antamisen ja jakamisen iloa. Koko ohjelmisto on yleisölle maksutonta, mutta paikat esityksiin tulee varata. Tänä vuonna yleisöä tuntuu olevan reilusti liikkeellä, kiihkeä taiteen jano välittyy täysissä katsomoissa. Itselleni käsite anti välittyy kuitenkin toistumatta ja vääjäämättä siksi toiseksi merkitykseksi, jonkin vastaiseksi. Festivaalin ohjelmisto, kuten 2000-luvun esitystaiteen diskurssi itsessään, tukee osaltaan tätä mielikuvaa ja yhteiskunnallista kantaaottavuutta: antikapitalismi, antineoliberalismi ja antihierarkia ovat sisällöissä mukana.

Antikapitalismi, antineoliberalismi ja antihierarkia ovat sisällöissä mukana.

Samaan aikaan lämmin yhteisöllisyys kulkee läpi festarin kaikissa hetkissä. Voi olla, että krooninen inhimillisen kohtaamisen puute viime aikoina korostaa entisestään näitä seikkoja, mutta en voi olla vaikuttumatta ihmisten ja asioiden kohtaamisesta yhteisen äärellä: miten hyvältä tuntuu olla osana vilpittömän taidemyönteistä yhteistä kokoontumista, jossa voi hetkeksi unohtaa kaiken pandemian aiheuttaman epätoivon tyhjiön, jonka pidempiä vaikutuksia emme osaa edes vielä aavistaa.

Festivaali on kuitenkin toteutettu mahdollisimman turvallisesti, ei vain koronan osalta, vaan kokonaisvaltaisesti. ANTI kertoo olevansa vapaa kaikesta syrjinnästä, ja jokainen osallistuja ikään, sukupuoleen, ihonväriin, uskontoon katsomatta halutaan ottaa turvallisesti mukaan osaksi festivaalia. Turvallisuuden ja luottamuksen kysymykset nousevat esiin myös esitysten osalta.

Ennakko-odotuksista vapaita katsojakokemuksia

Todellisuuden tutkimuskeskuksen Exhibit kertoo etukäteen olevansa esitys, joka pidetään salassa. Astelen uteliain mielin Galleria Ars Liberan edustalle myöhään torstai-iltana, johon kerääntyy esitykseen osallistujia. Galleriassa meidät vastaanottavat esityksen tekijät Emelie Zilliacus ja Martin Paul, ja saamme tietää, että esityksen osallistujia pyydetään allekirjoittamaan salassapitosopimus. Zilliacus ja Paul ovat prosessissaan halunneet pohtia taideteoksen lähtökohtia kapitalismin saneleman markkinoinnin ja itse esityksen sisällön odotusten näkökulmista: apurahatahoille ja työn tilaajille kerrotaan ja myydään aina jokin ajatus, joka nostattaa odotuksia teoksen sisällöistä. Tämä lähtökohtaisesti muokkaa jo tekijöidenkin odotuksia teoksesta itsestään, ja vaikuttaa prosessiin, jossa ollaan matkalla ja kohti jotakin ”mieletöntä, huikeaa taidetta”.

Esityksen osallistujia pyydetään allekirjoittamaan salassapitosopimus.

Zilliacus ja Paul ovat halunneet Exhibitin kohdalla välttää näiden odotusten syntymisen, ja toivovat siksi, että voisivat esittää teostaan jatkossakin niin, että siitä ei syntyisi etukäteen puhetta joka väistämättä luo tiettyjä odotuksia. Mietin, onpa tämä antimainen tapa aloittaa oma festivaalikokemukseni. Kritiikki on osaltaan väistämätön osa taiteen välityssysteemien ja, halusipa tai ei, hierarkioidenkin (ehkä jo murroksessa olevien?) ylläpitoa, ja nyt minua vannotetaan olemaan ylläpitämättä tätä järjestelmää. Paradoksaalista? Ehkä. Antaudun kuitenkin Zilliacuksen ja Paulin ehdotukseen. He onnistuvat muodostamaan lämpöä välittävän luottamuksellisen hetken yleisönsä kanssa kertomalla motiivinsa toimintatapaansa ja kutsuvat meidät jaettuun yhteiseen hetkeen, jota he kutsuvat leikiksi.

Todellisuuden tutkimuskeskus, Emelie Zilliacus & Martin Paul: Exhibit, 2021. Kuva: Iiro Rautiainen

Jälkikäteen huomaan, että esitys jää hieman muiden näkemieni ja kokemieni varjoon, ehkä juuri siksi, että siitä voi vaihtaa ajatuksia vain toisen esityksen jo nähneen ihmisen kanssa. Tämä on kiinnostava ajatuksellisen prosessi sinällään. Mitä teos on yhdessä koettuna ja keskusteltuna verrattuna siihen, että sitä prosessoi yksin? Sama kysymys on kriitikon tehtävässäkin olennainen.

Minään markkinamikkona ei voida myöskään pitää keyon gaskinia, yhdysvaltalaista esitystaiteilijaa, jonka its not a thing nähdään Kuopion Kulttuuriareenassa lauantaina. Gaskin ei halua kontekstualisoida taidettaan sanoin, siispä tähänkin teokseen marssitaan ilman etukäteisviitteitä. Aulassa esityksen alkua odottaessa kokomustaan asuun, kuin kasvot ja ruumiin peittävään niqabiin, verhoutuneena taiteilija tarjoilee karkkivärillä mustaksi värjättyä viskiä sitä haluaville. Hörppään tarjotun viskin, kohtaaminen on miellyttävä aloitus, joskin katsekontakti silmätkin peittävän vaatteen takia uupuu, ja artistin käsi tärisee viskiä kaataessa. Lieneekö tämä osa aktia.

Saliin siirryttäessä gaskin, nyt mustiin shortseihin, huppariin, lenkkareihin, lippikseen ja reppuun pukeutuneena, aloittaa kertomalla pohtineensa, mitä kaikkea hän ei halua esitystaiteilijana tehdä: viihdyttää yleisöä, esiintyä valkoisille yleisöille, tehdä dragia, stepata, osallistaa yleisöä. Ja että tätä kaikkea on nyt luvassa.

Gaskin käskee koko yleisön siirtymään alas lavalle, kirkkaan spottivalon ohjaamana. Todella käskee, sillä kun osa yleisöstä jää katsomoon istumaan, taiteilija kuohahtaa ja toteaa, että esitys on ohi, jolleivät kaikki siirry lavalle. Muut vastarannankiisket yhtä lukuun ottamatta tottelevat. Taiteilija on poistunut tilasta. Yleisöstä alkaa kuulua taivutteluja ja vaateita tälle yhdelle ylimmällä orrella istuvalle, joka puolustautuu toteamalla, että hän observoi etäältä. Lopulta henkilö kävelee ulos, taiteilija astuu sisään ja en voi olla miettimättä, kuuluuko tämä suunnitelmaan.

En voi olla miettimättä, kuuluuko tämä suunnitelmaan.

Taiteilija palaa, luukuttaa misogyynistä gangsta rappia, livahtelee yleisön seassa, polttaa tupakkaa, lukee otteita kirjasta, heiluttelee asetta, kyynelehtii, milloin tekee rivoja eleitä, milloin poistuu tilasta karjuen ”no lives matter, there is no hope”. Tila täyttyy tiivistyneellä aggressiolla, hämmennyksellä, epätoivollakin. Jos gaskinin tavoitteena onkin implikoida kaikki ne stereotypiat, mitä etenkin rodullistettuihin miesoletettuihin liitetään, juuri aggressioon, misogyniaan, vaaraan tai arvaamattomuuteen, hän onnistuu. Jos musta mies onkin valtavirtaisessa esityskaanonissa nähty ja alistettu toiseutta edustavaksi, steppaavaksi viihdyttäjäksi, vie gaskin viihdyttymisen jonnekin aivan toiseen suuntaan. Osa yleisöstä lähtee gaskinin sorron kritiikkiin fiilistellen mukaan, osa meistä horjuu taiteilijan horjuessa.

Pidän katsoja-esiintyjä -asetelman purkamisesta, siitä että yleisö tuodaan alas lavalle, jossa katseen ja katseen kohteena olemisen merkitys muuttuu: kun olemme kaikki samassa lattiatasossa, ei yhden spotin valaisemassa tilassa voi koko ajan nähdä, mitä gaskin tekee. Hän liikkuu tavallaan kuin yhtenä joukossamme. Tässä olisi paikka pienille ja suurille, merkityksiä luoville kohtaamisille.

Koko tilanteen ylle jää kuitenkin väkisin roikkumaan pohdinta siitä, millainen esityksen energia olisi ollut, jos kaikki yleisöstä olisivat tarttuneet gaskinin ehdotukseen heti alkujaan. Tilannetta leimaa myös se seikka, että esityksestä ulos kävelevä henkilö on arvovaltainen valkoinen naisoletettu. Hänen ylenkatseensa gaskinin teosta ja ehdotusta kohtaan nostaa etenkin rodun ja vallan suhteen kysymykset väistämättä keskiöön. Its not a thing lähtee liikkeelle yleisön kohtaamisella, alkuviskistä lähtien. Yleisöhän on lähtökohtaisesti aina esiintyjän puolella. On odotettavaakin vetää matto yleisön alta jossain kohtaa – sen gaskin totisesti esityksen yhtäkkistä loppua myöten tekee. Mutta kenelle, mille yleisöille tämä esitys on tehty?

Black Lives Matterin ja Me Toon kantautuessa kaikkialle, epäkohtia ja väärinkäytöksiä taiteessa ja kulttuurissa koko yhteiskunnan läpäisevästi käsitellään koko ajan huolellisemmin. Gaskinin eleet näistä teemoista jäävät banaalille tasolle. Olisin kaivannut tarkkanäköisempää ja jollekin uudelle tasolle vievää pohdintaa mustuuden ja maskuliinisuuden kysymyksistä kuin nyt ilmoille heitetyt tuttuudet. Toisaalta, teos jää askarruttamaan juuri torsomaisen luonteensa vuoksi. Lopulta jään luuppaamaan kysymystä, onko tämä näkemyksellistä, sekä henkilökohtaisia että kollektiivisia historiallisia ja väkivallan metatasoja toisensa perään tarjoavaa ja kääntävää performanssia, vai epävarmaa ja huojuvaa tekijän pahan olon ulosroiskintaa.

Friikkisirkuksen ja ruumiillisuuden hellässä huomassa

Jos its not a thing ei aivan pysy tekijänsä kourissa, samaisessa tilassa edellisiltana nähty Florentina Holzingerin Apollon tekee sen sitäkin tiukemmin. Feminiinisyyden ja naisen ruumiin venyvyyden rajojen tutkiskelusta tunnettu itävaltalainen Holzinger marssittaa esiin ryhmänsä, kuusi nymfiä, kreikkalaisen mytologian jumalhahmon Apollon palvelijat. Nämä nymfit eivät kuitenkaan palvele ketään ja ovat kaukana luonnonhengettäristä, jollaisina nymfit on tavattu nähdä. Ryhmän shokeeraavan virtuositeetin palettiin sisältyy sideshow-temppuja, neuloja, nauloja, baletin estetiikkaa, penetraatiota, eritteitä. Vyyhti kiedotaan popkulttuuria parodioiviin numeroihin.

Apollon tapahtuu jonkinlaisella kunto- tai liikuntasalilla, jossa alastomat naiset vuoroin ratsastavat mekaanisella härällä, nostavat painoja, kiipeävät kettinkejä ja ravaavat juoksumatolla. Esitys rakentuu kuten sirkusshow tai kabaree, lihallisen suoraviivaiset numerot seuraavat toisiaan. Nymfien metamorfoosi, osittainen muodonmuutos tapahtuu nyt kehollisten koettelemusten ja äärifyysisyyden maastoissa. Ryhmän suut auki loksauttava osaaminen ja vakaasti rakennettu dramaturgia eivät ehkä anna kovinkaan paljon valinnanvapautta tai tilaa katsojalle, mutta yhtä kaikki vakuuttavaa ryhmän työskentely on.

”Nämä nymfit eivät palvele ketään”. Florentina Holzinger: Apollon. Kuva: Pekka Mäkinen / ANTI – Contemporary Art Festival 2021

Naulan työntäminen nenäonteloon vertautuu osuvan ajallisesti korona-aikakauteemme, ja moni tempuista herättää muutenkin vastenmielisyyttä. Onko jokaisen uuden esineen tuominen lavalle mahdollisuus entistä ällöttävämpään stunttiin? Huomaan pian turtuvani tähän ärsyketulvaan, jännitys jokaisesta uudesta tavasta aiheuttaa fyysistä kipua tai kuvotusta muuntuu puolustusmekanismiksi, jonka avulla sinnittelen esityksen läpi. Tai kenties se on sittenkin vain tapa laskeutua esityksen omaan normeja rikkovaan kontekstiin. Yhtäältä en tarvitse enää yhtään katsojakokemusta lasipurkkiin paskantamisesta lavalla, toisaalta häikäistyn ryhmän täysin häpeilemättömästä asemoitumisesta feminiineiksi vimmaisiksi sankareiksi, joiden sankaruus on jossain muualla kuin yksinäisen cowboyn preerialla tai kaukaisessa galaksissa.

En tarvitse enää yhtään katsojakokemusta lasipurkkiin paskantamisesta lavalla.

Vaikka Apollon on täynnä fyysistä taituruutta, se ei ole mikään itseisarvo sinällään. Teos on samaan aikaan kohotettua spektaakkelia vailla pätemisen tarvetta. Se flirttaa ja koputtelee sekä transhumanismin että kabareefriikkisirkuksen eri asteikoilla, joissa ihminen ja ruumis viritetään kloonitasolla eri kehonrakennus- ja kehonvenymismetodein huippuunsa. Holzingerin tämän päivän nymfit viekoittelevat ja vangitsevat kohteensa liukuen välitilasta kohti täydellistä jumaluutta –noitasaattueena odottamattoman kauniiseen loppukuvaan.

Ryhmä miksaa taidokkaan parodisesti taidehistorian ja tyylikausien kuvia tämän päivän fyysisen teatterin ja esittävän taiteen estetiikkoihin, ottaen samalla jokaisen naisen ruumiinosan haltuun ja omaan kontrolliinsa. Saman tekee Narcissister, anonymiteettinsa säilyttävä, nykyään brooklynilainen esiintyjä ja striptease-artisti, jonka Narcissister Live(s) -show seuraa Apollonia. VR:n Konepajalla pääsemme osallisiksi aina erilaisiin naamioihin verhoutuvan Narcissisterin multikerroksellisesta live show’sta. Sitä tauottavat videot, joissa hän seikkailee erilaisiksi ikonisiksi hahmoiksi naamioituneena. Toisenlaiset tulkinnat Narcissisterin käsissä saavat sellaiset kulttuuriset instituutiot kuin Barbie, Marilyn ja Laura Ingallsia muistuttava hahmo. Ainoat asiat, mitä Narcissister ei yleisölle paljasta, ovat kasvot ja häpykarvat. Molempia alueita peittävät omanlaisensa maskit, kasvoja retrohenkiset näyteikkunoiden mannekiininaamiot, häpyä puolestaan ”merkin”, häpykarvoitusperuukki, joka puetaan ylle kuin alushousut.

Afroamerikkalaiset ja marokonjuutalaiset juuret omaavan Narcissisterin humoristinen performatiivisuus keskittyy gaskinin ja Holzingerin ryhmän tapaan perustavanlaatuisesti valtakysymyksiin, sekä sukupuolen että ihonvärin parametreillä. Artisti käsittelee videoiden ja liven kautta seksuaalista fetisismiä, rodullistetun ja eksotisoidun naisen roolia fetisismin kohteena. Toisaalta Narcissister kysyy, millaista kauneutta Barbie tai Marilyn edustavat, ja voiko ihonväri tämän kaltaisten ikonien asemaa heilauttaa. Narcissister tykittelee korviimme Aretha Franklinin, Diana Rossin ja Chaka Khanin kaltaisten, niin ikään ikonisten henkilöiden, kappaleita, jotka ovat osaltaan olleet luomassa mustan naisen tarinaa yhdysvaltalaisen populaarikulttuurin tiellä.

Kotimaassaankin varsin tunnetun ja tunnustetun Narcissisterin rajaton ja tabuista vapaa karnevalistinen esiintyminen perustuu kerrokselliseen hahmojen vaihtuvuuteen, joita hän kuorii ja paljastaa lukemattomien vaatekerrosten ja naamioiden alta. Tuon kangasmassan ja mannekiininaamioiden kerrosten alla täytyy olla järjettömän kuuma ja näkyvyys naamioiden alla mahtaa olla melko rajattu. Äärimmäisen energisen fyysisen show’n sujuvuus vaatii tarkkaa ajoitusta ja teknistä suvereeniutta, ja mietin niitä toistojen määriä, joita taiteilija on elämässään onnistuneen esityksen eteen tehnyt.

Vagina on todellinen aarrearkku ja tehokas säilytystila.

Osansa harjoitusta vaatii myös koko Narcissisterin ruumiin valjastaminen esityksen työskentelyvälineeksi, sillä hän vetää vaginastaan ja anuksestaan ulos mitä moninaisempia asioita: korva- ja kaulakoruja, naamioita, vaatteita, sukkia, alushousuja ja jopa puhelimen. Vagina on todellinen aarrearkku ja tehokas säilytystila, ja Narcissisterin tapa demystifioida etenkin mustan naisen asemaa fantasian ja fetisismin kohteena olemisesta on vastaansanomaton. Samanlaista vaginan voimaa nähtiin Apollonissa, yhtäältä alkuvoimaista feminiinistä ja ruumiillista oman paikkansa määräämistä. Mutta toisin kuin Holzingerin nymfit, Narcissister luo kuvillaan moninaisempia naiseuden representaatioita ja käsittelee muun muassa tytön elämänkaarta naiseksi kasvamisessa, sekä perhesuhteita oman identiteetin muotoutumisessa.

Narcissisterilta nähtiin festivaalilla myös Narcissister Organ Player -dokumenttielokuva (2018), jossa hän purkaa auki omia perhesuhteitaan ja johdattaa Live(s)-show’ssa nähtävien videoiden tekoon ja taustoihin. Elokuva ja Live(s)-show tarjoavat melko runsaasti päällekkäisyyksiä. Itse katsoisin mieluummin live show’ssa nimenomaan ihmistä, kuin esityksen katkovia lyhytelokuvia, vaikka Narcissisterin esityksen kerrostunut puvustuksellinen ja yksityiskohtia pursuava luonne vaativat väistämättä esiintyjältä taukoja.

Narcissister: Organ Player -dokumenttielokuvan (2018) esitys. Kuva: Pekka Mäkinen / ANTI – Contemporary Art Festival 2021

Vaikka Narcissisterilla on ällistyttävät kyvyt rakentaa ja luoda illuusioita ja dramaturgisia yllätyksiä camp- ja drag -estetiikan puitteissa, graafisen suorasukainen ruumiillisuuden välineistäminen ja populaarit kuvastot alkavat vähitellen kärsiä toisteisuudesta. Myös numeroiden nopea vaihtuminen ja uusien vyörytys katkoo kokonaisuutta, ja kaiken elimellisyyden keskellä alan kaivata harmaan eri sävyjä. Olisin myös vaihtanut perjantain esitykset toisin päin, sillä Narcissisterin yhden naisen show jää hieman Apollonin ryhmävoiman ja eeppisen sideshow’n jalkoihin.

Posthumanismin ja kehollisen kokemuksen resonanssia

Täysin toisenlaisia representaatioita tarjoilee Kuopion kaupungintalolla lauantain iltapäivään puolalaisenglantilainen Alex Baczynski-Jenkins työryhmineen The tremble -teoksellaan. ANTI-festivaalin ja Kuopion kaupungin yhteistyö ilmenee festivaalilla monipuolisesti, Kuopion Kantti on festivaalin pääkallopaikkoja keskusteluineen ja festivaalinäyttelyineen, kaupungin keskeisellä kohtaamispaikalla eli torilla nähdään HUUMA Läbin ilahduttava ja elähdyttävä liikkeellinen performanssi, ja kaupungintalon juhlasali on aiempinakin vuosina toiminut esitysten näyttämönä.

HUUMA Läbin performanssi Kuopion torilla. Kuva: Pekka Mäkinen / ANTI – Contemporary Art Festival 2021

On erityisen kutkuttavaa, että nimenomaan esittävä taide tapahtuu siellä, missä poliittiset päätökset nuijitaan pöytään. ANTI-festivaali on yksi kaupungin neljästä kärkihankkeesta, yhdessä muun muassa Kuopio tanssii ja soi -festivaalin joukossa. Kaupungissa vierailevalle kaupungin henki näyttäytyy poikkeuksellisen taidemyönteisenä, ja myös koko festivaalin kansainvälisyys, joka on ollut osa sen toiminnan perusperiaatteita alusta lähtien, asettaa festivaalin sisällöille ja puitteille omat laadulliset standardinsa jo lähtökohtaisesti.

The tremble on Baczynski-Jenkinsin neliosaisen The tremble, The symptom, The swell, The hole together –teoksen ensimmäinen osa. Se on kutsu ja ehdotus neljän eri esiintyjän hitaassa, vähitellen luuppaavassa ja kehkeytyvässä liikkeessä ja vuoropuhelussa. Äänimaisemassa kuullaan niin ikään elektronista ja laulettua ääntä sisältävää luuppia, jossa ”they are thick”- mantra muotoutuu päässäni jossain vaiheessa ”perfectiksi”. Esiintyjät kohtaavat toisensa kaksittain, yleisö levittäytyy ympäri salia.

Monen muun esityksen kipinöivään energiaan verrattuna The tremble on yhtä aikaa nautinnollisen ja odottavan verkkaisesti tekeytyvä kolmen eri syklin kokonaisuus. Esiintyjien pareittain tapahtuvat toistuvat liikeradat laajenevat vähitellen koko nelikon yhteiseksi liikkeeksi ja ääneen lausutuksi Ezra Greenin The Seagulls -runoksi, jossa koko kudelma levittäytyy myös yleisön viereen ja lähelle.

Kehollisena kokemuksena minut lujasti johonkin perustavanlaatuiseen olemiseen ankkuroiva teos muistuttaa minua Suomessa viime vuosina nähdyistä teoksista nykytanssin ja esittävän taiteen alueilla, joissa liikekieli ja intensiteetti rakentuvat meditatiivisen ja kohokohdattoman liikkeen praktiikan varaan. The tremble paljastaa kuitenkin kokonaisen teoksellisen ja koreografisen struktuurin, jossa on dramaturgiset piikkinsä ja siirtymänsä.

Ollaan ensisijaisesti ihmisiä, ei ihonvärejä, sukupuolia, etnisyyksiä tai toiseuksia.

Pitkäkestoisessa teoksessa, josta voi poistua ja jonne voi saapua koska tahansa, huomaan jossain kohtaa, kenties affektien sanelemana ajattelevani, että kokemukseni teoksesta on nyt täyteläinen. Teos ja esiintyjät syöttävät minulle ja toisilleen kuitenkin jatkuvasti uusia impulsseja, jotka liimaavat minut paikoilleni uudestaan ja uudestaan. Kolmannessa syklissä liikemateriaali muuttuu aksentoidummaksi ja tanssin ja liikkeen ilo purskahtaa ja näkyy myös esiintyjien kasvoilla. Sulan tähän iloon mukaan. Bazcynski-Jenkins, Jia-Yu Corti, Thelma Sharma ja Tiran Willemse luovat avaraan ja valoisaan tilaan tasavertaisuuden ja intiimiyden olosuhteen, johon kaikki läsnäolijat kutsutaan osallisiksi. Ollaan ensisijaisesti ihmisiä, ei ihonvärejä, sukupuolia, etnisyyksiä tai toiseuksia. The tremble tuntuu ehkä helpolta tai turvalliselta monen muun festivaalilla koetun esityksen rinnalla, mutta se tavoittaa pakottomuudessaan sellaisia olemisen tapoja ja tasoja, joiden äärelle ainakin minulla on tarve hakeutua yhä useammin.

Olisi ollut kiinnostavaa voida liikuskella salissa esityksen aikana ja tarkastella esitystapahtumaa eri suunnista. Tähän ei kuitenkaan kehoteta, joten sitä ei yleisön osalta myöskään tapahdu. Ääniraidalla kuulen mekaanisia, koneen kaltaisia, elektronisesti tuotettuja ääniä, sekä niin ikään keinotekoisesti tuotettua, veden pinnan alla elävien nisäkkäiden keskustelua. Salin kiiltävän parketin pinnasta heijastuvat ihmisten hahmot alaspäin kuin vedenpinnasta ikään. Lokki, sun ei tarvitse lentää niin korkealle väristäksesi, lausutaan Greenin paikoin pahaenteisiäkin lauseita sisältävässä runossa.

Jonkinlaiseen The tremblen resonoimaan kelluvaan olotilaan siirryn myös helsinkiläisen WAUHAUS-kollektiivin Suurenmoinen sotku -esityksen yhteydessä. Yleisö kuljetetaan bussilla Kuopion jätteenkäsittelylaitokselle Jätekukolle, joka sijaitsee parinkymmenen minuutin matkan päästä kaupungin keskustasta. Englanniksi nyt tapahtuva, muun muassa WAUHAUSin Anni Kleinin ja Jarkko Partasen käsikirjoittama ja ohjaama A Great Mess on aiemmin kesällä saanut ensi-iltansa Helsingin Vuosaarenhuipulla osana Helsinki Biennaalia, ja tekijäjoukko kertoi myös näkemyksistään teoksen äärellä festivaalin Meet the Makers -keskustelussa.

Kiipeämme jonona Jätekukon kukkulan päälle.

Kiipeämme jonona Jätekukon kukkulan päälle, josta aukeaa näkymä pohjoissavolaisiin kumpuileviin syyskuun metsämaisemiin. Oppaat Mira Eskelinen, Per Ehrström ja Sara Grotenfelt johdattelevat yleisön jätekäsittelylaitoksen toimintatapoihin ja kertovat lukuja siitä, kuinka paljon jätettä vuosittain alueella käsitellään, ja millaisia eri vaiheita jätteenkäsittely sisältää.

WAUHAUS: Suurenmoinen sotku, 2021. Kolme kuvaa: Heidi Horila

Alueella näkyvillä olevat, poisheitettyjen esineiden ja materioiden kasat muovista metalliin, huonekaluihin, tekstiileihin ja moneen muuhun, sekä paikallaan nököttävät teollisuuskontit sulautuvat ympäröivän luonnon kanssa suloiseksi sekamelskaksi, suureksi sotkuksi.

Mistä ihmisen kädenjälki alkaa ja mihin se päättyy, siitä ei ole varmuutta. Rajat luonnon ja ihmisen eksistenssin välillä liukenevat teoksen ja evoluutiobiologi Aura Raulon ehdottamiksi elämänpalikoiksi, joista kaikki olevaisuus koostuu. Posthumanistisessa maailmassa olemme kaikki osa verkostoja, joissa mikrobit ja solut sekoittuvat ja tulevat osiksi jotain summaansa suurempaa.

Paikkasidonnaisen esityksen aikana koetaan kaivinkoneiden duetto, jossa roskat ja jätteet tanssivat yhteisesti koneiden koreografioimina. Koneet käyvät lapsekkaan suloista, leikkimielistä kisaa siitä, kummalla on hienommat tai paremmat jätteet. Yhteistyötäkin tehdään, kun kohdalle sattuu isompi siirrettävä objekti.

Koneet käyvät lapsekkaan suloista, leikkimielistä kisaa siitä, kummalla on hienommat tai paremmat jätteet.

Mitä on luonto ihmiselle, kun se paketoidaan itselle ja omistetaan, pohditaan, kun oppaat kuorivat kuusen muovikääreen sisältä. Kuusi pyrkii alkukantaisen sinnikkäästi ja voimallisesti ulos ahtaasta vankilastaan terhakkaine oksan ojenteluineen, päätyäkseen taas näytteille juhlasesongin ajaksi. Kuusen kuoriutumiseen rinnastuu oppaiden hetkellinen muodonmuutos niin ikään jostakin kuoriutuvaksi, kenties uutta nahkaansa luoviksi olennoiksi.

Oppaiden ja kaivinkoneiden lempeässä huomassa on vaivatonta asettua tutkimaan Jätekukon ympäristöä ja pohtimaan ihmisen, luonnon ja materian välistä suhdetta. Vaikka me tuotamme, hankimme ja dumppaamme jatkuvasti järkyttävän määrän erilaista materiaa, ei Suurenmoinen sotku syyllistä, eikä tee ehdotuksia ilmastokatastrofilta säästymiseltä. Luokkaretki Jätekukolle, tai mille tahansa jätteenkäsittelylaitokselle, voisi toimia koulutusmielessäkin nykyisessä opetussuunnitelmassa, laaja-alaisen ilmiömäisen oppimisen osana. Esitys sisältää sopivassa suhteessa faktaa ja johdattelua omille ajatuksille ja tulkinnoille. Oivallus jokapäiväisestä suhteestamme jätteisiin manifestoituu hetkessä, jolloin esityksessä jaettavan lahjan kääreet jäävät käsiin. Voiko ne viskata kaatopaikalla minne tahansa?

Paikkasidonnaisuutensa puolesta Suurenmoinen sotku vastaa osaltaan kysymykseen taiteen ja kokemusten paikasta tässä maailmassa, enemmistö ANTI-festivaalin ohjelmistosta kun tapahtuu tänä vuonna rajatuissa sisätiloissa.

Kirjoittaja on turkulainen vapaa toimittaja ja kirjoittaja, joka ei teatterialan tapahtumien vihdoin vapautuessa malttaisi jättää yhtäkään esitystä väliin.

Kirjoittaja osallistui ANTI-festivaalille Suomen arvostelijain liiton ja festivaalin residenssikriitikkona.

Teokset its not a thing, Apollon, Narcissister Live(s) ja The tremble olivat ANTI-festivaalin vuotuisen Live Art -palkinnon ehdokkaiden teoksia. Palkinnon voitti Alex Baczynski-Jenkins, joka esitteli työtään The tremble -teoksen kautta.

ANTI-festivaali 2021, ohjelmisto.