Onko teko todella sanaa suurempi?

– Clarice Lispector, Tähden hetki

Kysymys ”miten luen?” on viime aikoina noussut kaunokirjallisuuden ammattikunnassa esille yhä tärkeämpänä ja yhä suoremmin.

Se on hyvä asia.

Lienee nimittäin usein tapana ajatella kauniisti, että lukeminen jo sinänsä automaattisesti merkitsee elettä, jolla myönteisessä mielessä pyritään ja ehkä jopa päästään tuntemattomille alueille, missä tavalla tai toisella opitaan jotain. Tapahtuu avartumista ja syntyy vaikkapa sitä paljon puhuttua myötätuntoa.

Mutta jospa yhdenlainen lukeminen päinvastoin sulkee ovia ja jäykistää ajattelua siinä missä toisenlainen niitä saattaa avata tai muuttaa?

Mitä ehkä tapahtuu, jos sen rinnalla, että lukemista ajatellaan pääasiassa ymmärtämisenä kuinka teksti toimii, yhä enemmän keskitytään kysymään miten lukija itse toimii?

Lukeminen suhdetoimintana

Ensimmäinen oma muistikuvani lukemisen haparoivasta alusta on, kuinka lapsena kerta kaikkiaan vain rakastin kirjaimia. Niihin ja niistä rakennettuihin teksteihin pakatut sanat, lauseet, kokonaisuudet avautuivat eteeni kuvina, kuin salaperäisinä lahjoina paketeista. Katselin olohuoneen kirjahyllyä, seurasin minulle luettavien satukirjojen sivuja. Kovin paljon aivan pienille lapsille tarkoitettuja kirjoja minulla ei ollut. Yhden sellaisen kulmat on pureskeltu. Muistan Tammen Kultaiseen kirjastoon kuuluvan, mielestäni silloin kovin surullisen karhutarinan hyvin.

Jonkin verran alta kouluikäisenä sitten opin lukemaan. Olin valitellut kotona pitkästymistä. Omien touhujensa keskellä kotiväestä yksi jäsen sanoi: opettele lukemaan. Se oli sinänsä mainio kehotus. Pedagoginen osaaminen ei sen sijaan ollut ihan samaa tasoa. Joten kun tiedustelin, miten se tehdään, vastaus oli: tunnet kirjaimet, ota kirja ja aloita.

En tykännyt vastauksesta, mutta koska muutakaan ei ollut tulossa, myönnyin ja tartuin Aku Ankan taskukirjaan ja istuin nojatuoliin. Muistan senkin. Tuolin samettisen verhoilun, sen nojan ja siinä olemisen tunnelman. Aloin luetella ääneen kirjaimia ja hiljalleen niistä alkoi muodostua kokonaisia lyhyitä sanoja ”nyt”, ”ei”, ”kyllä”.

Kun sarjakuvakirja oli lopussa, osasin muodostaa kaikki siihen kirjoitetut sanat. Käsitykseni mukaan olin oppinut lukemaan. Siirryin teksteissä eteenpäin.

Käsitykseni mukaan olin oppinut lukemaan.

Minua ällistytti, etten saavutetusta lukutaidosta huolimatta pystynyt kuitenkaan ymmärtämään kuin osan lukemastani. Saatoin lukea vanhemmiltani perittyjä nuortenkirjoja ilman, että ymmärsin kokonaista tarinaa. Yhden niistä nimi oli Keltanokat enkä kerta kaikkiaan saanut otetta, mistä tarinassa lopulta oli kyse. Tyydyin siihen, että olin lukenut pitkän tekstin alusta loppuun ja annoin sisällön olla.

Toisaalta vasta harjoittelin lukemisen taitoa mekaanisesti. Toisaalta käsitykseni lukemisesta oli kai yksinkertaisesti sellainen, että lukijana minun roolini oli passiivinen, vastaanottajan rooli. Teksti muistutti johonkin yhteen tarkoitukseen suunniteltua kojetta, jota joko osasin käyttää tai sitten en. Muuta vaihtoehtoa en osannut etsiä, ja kun kirjoja oli suhteellisen paljon, ratkaisin ongelmani niin, että hyllyyn jäivät odottamaan parempia aikoja teokset, joihin en kyennyt.

Varsinaisesti asia alkoi ärsyttää minua ilmiön toistuessa teini-iässä, kun halusin alkaa lukea sanomalehtiä eikä se onnistunut. Ymmärsin ehkä suuren osan esimerkiksi talousuutisen sanoista. Mutta en kappaletta. Enkä missään tapauksessa kokonaista artikkelia.

Jossain vaiheessa minulle sitten alkoi kunnolla valjeta, missä vika oli. Aivan samoin kuin missä tahansa kommunikaatiossa tai oppimisessa, lukiessa käsitin asioita, joihin minulla oli jonkinlainen suora tai esimerkkien tai vertaamisen kautta syntynyt kokemuksellinen suhde. Lukemisen tapahtumaan ja siihen miten se toimii, sisältyi valtava määrä arvoituksia ja yhä pidemmälle menemisen mahdollisuuksia. Vain sellaista voi ymmärtää, mikä jollain tavalla, vaikka mutkienkin kautta, on edes hitusen omaa ja jolle löytyy itselle sopivat sanat ja kieli. Asiaan, jota haluaa ymmärtää, tarvitaan edes kapea tuttu polku. Aivan kokonaan vieras jää niin vieraaksi, ettei sen luo löydä, koska sitä ei edes havaitse.

En silti vielä tietoisesti tarkkaillut, mitä minussa tapahtuu, kun luen. Se ei siinä vaiheessa edes tullut mieleen. Joskus vain nousi seinä vastaan. Joskus taas ei. Siinä kaikki.

Minkä tahansa potentiaalin sisältävä teksti on mykkä, ikään kuin odotushuoneessa, kunnes se lukijassa löytää perille.

Lopulta jossain vaiheessa törmäsin kiteytykseen näkemyksestä, jonka mukaan lukija vasta synnyttää tai jopa luo tekstin. Aluksi hämmästelin moista väitettä. Sitten hyväksyin, että niinhän se taitaa olla. Minkä tahansa potentiaalin sisältävä teksti on mykkä, ikään kuin odotushuoneessa, kunnes se lukijassa löytää perille paikkaan, missä sen merkkeihin puhaltuu tunteellisena, kehollisena tai tietoisena reaktiona ilmentyvä ”henki”.

Lisäsin tuohon näkemykseen itselleni toisenkin puolen. Samaan tapaan kuin minä lukijana menen tekstiin ja lukemalla kosketan sitä, saan sen liikkeelle, myös teksti tunkeutuu minuun. Se tulee osaksi mieltäni ja muistiani, muuttaa ja rakentaa minua.

Meillä, tekstillä ja minulla, selvästi siis oli vuorovaikutuksellinen suhde. Se muuttuisi, kehittyisi, kasvaisi ja väliin myös näivettyisi, kunnes taas virkistyisi. Käsitys koko suhteesta sinänsä, sen viitekehyksestä, merkityksestä ja muodosta tulisi muuttumaan. Monta kertaa. Niin kuin suhteissa on tapana.

Magneetti tekstin ja lukijan välillä

Mikä sitten tuota lukijan ja tekstin välistä suhdetta pitää yllä? Tai, jos se ei edes ala, ei toimi tai katkeaa, mihin suhde kaatuu?

Onko määräävänä tekijänä aihe tai tarina? Ehkä ensimmäisenä koukkuna, ihan aluksi. Kustantajat luottavat tähän tapaan luoda suhde tekstin ja lukijan välille takakansiteksteissään.

Metodi kuitenkaan tuskin lopulta kantaa kovin kauas. Kaunokirjallisuudessa niin aiheita kuin tarinoita tavallaan on aina vain yksi sama: ihmisenä oleminen maailmassa.

Omassa lukukokemuksessani teksti–lukija-suhteen onnistumisesta tai epäonnistumisesta määrääviksi tekijöiksi ovat kristallisoituneet kaksi yli muiden. Nimitän niitä sanoilla ”kunnioitus” ja ”viettely”.

Kunnioituksella tarkoitan omaa toivettani ja oletustani lukijana, että löydän teoksesta jotain arvokasta, jotain sellaista ”muuta” jota minulta puuttuu. Tämän oman puutteeni havaitseminen ja sen paikkaamisen halu on syy, miksi kaunokirjallisiin teoksiin ylipäätään tartun. Lapsena oletus oli, että jo pelkkä painetun sanan status antaa jonkinlaisen kyseenalaistamattoman painoarvon, aivan kuten opettajalla tai lääkärillä oli ihan vain sen vuoksi, että he ovat jossain tietyssä paikassa töissä ja heillä on jokin tietty koulutus. Vaikka sellainen ajatus tietenkin kertoo jostain aivan vanhentuneesta naiiviudesta ja on jopa hieman nolo, tunnustan, että jokin siinä minua edelleen viehättää. Sellaisen asenteen edelleen valitsen, kun menen kirjastoon, luentaan tai kirjakauppaan. Menen sinne kuin menisin ruokakauppaan. Sieltäkin valitsen vain joitakin tuotteita, mutta periaatteessa kaikki on tarkoitettu ravinnoksi.

Oman puutteeni havaitseminen ja sen paikkaamisen halu on syy, miksi kaunokirjallisiin teoksiin ylipäätään tartun.

Tällainen kunnioitus kertoo auktoriteettien tarpeesta. Voi kai uskaltaa väittää, että laumaeläimenä ihmisen luontoon kuuluu auktoriteetinkaipuu? Kukapa haluaisi elää maailmassa, jossa kuvittelee itse olevansa ainoa auktoriteettinsa? Haluan, että maailmaani kuuluu isompia asioita, hahmoja, ihmisiä, joita voin kunnioittaa ja joilta voin oppia. Jotka esimerkillään ohjaavat minua omissa prosesseissani johonkin. Niiden ei tarvitse olla pysyviä. On parempi, jos ne eivät ole pysyviä. ”Oikeassa maailmassa” auktoriteettien seuraamisen kokeilu jättää oikeita ja todellisia, ehkä pysyviäkin jälkiä. Se on potentiaalisesti vaarallista ja myös hidasta. Niinpä projisoin auktoriteettien tarpeeni kaikin siemauksin ja mielelläni kirjallisuuteen. Siellä koen olevani turvassa. Samaan aikaan en koe jääväni jostain oleellisesta paitsi. Ihana harha.

Entä sitten vietellyksi tuleminen? Toimivan viettelyn lainalaisuudet pysynevät perimmiltään mysteerinä. Sen verran osaan sanoa, ettei ilman viettelyä lukukokemuksen ihon alle menevää intiimiä suhdetta synny. Viettely tapahtuu jossain reptiiliaivo-osastossa. Tiedostamattomassa. Onnistunut viettely tekee minusta jonkin halun ja vaiston tai vietin orjan. Parhaimmillaan se on elämääni rikastuttava nautinto ja pahimmillaan minusta tulee hyväksi käytetty pelinappula.

Mikä ääni tekstissä kuuluu?

Kaunokirjallisen tekstin on tuottanut ihminen. Kerronta muistuttaa puhetta. Tekstissä tuntuu ja kuuluu ihmisen ja inhimillisen ymmärryksen, myötätunnon, logiikan ääni. Sellainen ääni, joka kaikessa kommunikaatiossa ihmisiä yhdistää, herättää heidän välilleen uteliaisuutta, tai sitten päinvastoin aiheuttaa epäluuloa tai torjuntaa. Ja kuten edellä olen omaa suhdettani teksteihin kuvaillut, sen motivaatiot ja ilmentymät vaikuttavat monessa suhteessa muistuttavan suhdetta ihmiseen.

Teksti-lukija -suhteen puolinaisessa tai liian suorassa rinnastamisessa ihmissuhteeseen piilee kuitenkin myös harmittava ansa. Sillä samankaltaisuuksista huolimatta tekstin ääni ei lopulta ole ihmisen ääni. Vaan tekstin ääni. Lukijan ja kaunokirjallisen tekstin suhde ei ole ihmissuhde. Se on radikaalisti jotain muuta.

En tarkoita, etteikö mielestäni kaunokirjallisuutta saisi tai voisi jokainen lukea tai jättää lukematta juuri sillä tavalla kuin kulloinkin haluaa. Pidän silti tärkeänä sekä lukijan että tekstin vapauden ja tuon suhteen mahdollisuuksien kannalta korostaa kahta asiaa.

Ensinnäkin, toisin kuin ihmisen kanssa kommunikoitaessa, minun lukijana ei kannata vaatia tai olettaa kaunokirjalliselta tekstiltä totuutta mistään sen ulkopuolisesta.

Toiseksi minun ei myöskään kannata sälyttää kaunokirjallisen tekstin päälle sellaista moraalista vastuuta, joka oikeastaan kuuluu vain ihmiselle.

Totuudet ja vastuu tapahtuvat tai ovat tapahtumatta vain lukijassa. Ei missään muualla.

Kun vapautan tekstin inhimillisyyden oletuksesta ja vaatimuksesta, voin antaa tekstille anteeksi asioita, joita en antaisi anteeksi itselleni tai toiselle ihmiselle. En samastu sen hahmoihin suoraan, vaan tarkastelen niitä etäisyyden päästä. Tarkastelen itseäni niiden kautta. Luovun pyytämästä tekstiltä sellaisia asioita kuin tasa-arvo, ymmärrys, minun asemaani asettuminen, huomioon ottaminen, reiluus.

Luovun pyytämästä tekstiltä sellaisia asioita kuin tasa-arvo, ymmärrys, minun asemaani asettuminen, huomioon ottaminen, reiluus.

Tekstin sisältämät merkit, sanat ja lauseet ovat, niin hyvässä kuin pahassa, vain mahdollisuuksia joita minulle tarjotaan, rakennuspalikoiden tapaan. Ehkäpä niistä tulee hyvinkin todellisen tuntuisen kokemuksen kitkapintaa, mutta ne eivät siltikään tarkasti ottaen puhu minulle, halua minulta mitään. Vaikka meillä on vuorovaikutuksellinen suhde, teksti ei ole kiinnostunut minusta elävän olennon tapaan. Se vain on, sitä mitä se on. (Mitä?)

Pidän tästä ajatuksesta. Jos minä ja teksti olemme ratkaisevasti erilaisia, jos vain yksi meistä on ihminen ja toinen taideteos, me olemme vääjäämättömästi kahdessa eri maailmassa, mikä takaa minulle lukijana suojan ja samaan aikaan näin myös teos saa vapauden olla mitä tahansa, tulla miksi tahansa. Taideteos ei voi tuhota minua, koska omasta voimastaan se ei yletä minuun. Lopulta minulla on valta ottaa se esille ja panna se pois. Voin huoletta antautua sen valtaan, sen vieteltäväksi, voin alistua, voin kunnioittaa kokeilun mielessä asioita, joita muuten en voisi. Voin monella eri tapaa laajentaa kokemisen kenttääni ilman, että minulle tapahtuu mitään pahaa tai peruuttamatonta. Voin minä hetkenä hyvänsä puhaltaa tuon toden leikin poikki.

Tämä on tietenkin paradoksi, sillä jokainen lukija tietää, miten voimallista ja peruuttamattoman tuntuista voi olla kokemus tulla jonkin kaunokirjallisen tekstin (tai muun taideteoksen) koskettamaksi ja jopa muuttamaksi. Juuri sellainen paradoksi, minkä vuoksi kaunokirjallisuutta luetaan ja taiteen äärelle asetutaan.

Kysymyksestä ”miten luen?” kysymykseen ”miksi luen niin kuin luen?”

Kuulostaa ehkä tavallaan helpolta tehdä ero kaunokirjallisen tekstin äänen ja ihmisen äänen välille, tai puhua siitä, miten lukija lopulta antaa merkitykset tekstille. Mutta tietäminen ja tiedostaminen ovat jotain muuta kuin käytäntö. Tekstin ja lukijan välisen suhteen ymmärtäminen vaatii harjoitusta. Tietäminen ei riitä. Enkä usko, että harjoitus koskaan tekee tässä tapauksessa tyhjentävästi mestariksi.

Tekstin ja lukijan välisessä kunnioituksen ja viettelyksen leimaamassa suhteessa on jotain lakkaamattoman hämmentävää. Se on yksin tapahtuvaa ja yksinäistä toimintaa, mutta ei tunnu siltä. Siinä on läsnä vain yksi elävä inhimillinen olento, mutta se voi tuntua intiimiltä kohtaamiselta. Kaunokirjallisuus toimii kuin simulaattori. Se tapahtuu todellisuuden ja kuvittelun rajakohdassa. Siinä oleskelu tarkoittaa olemista monessa maailmassa ja logiikassa yhtä aikaa. Siinä on jotain periaatteellisesti hullua.

Sitä hulluutta minä koen ja maistelen kun luen. Kun joskus kosken kirjaimia, silitän niitä, piirrän niitä itse omiin muistiinpanoihini ja ihmettelen, miksi ne joskus syttyvät elämään ja joskus eivät. Lapsesta asti.

Clarice Lispector panee romaanissaan Tähden hetki kirjailijapäähenkilönsä (joka myös on kirjailijan alter ego) sanomaan:

Mutta kun kirjoitan – olioille pitää antaa oikea nimi. Jokainen olio on sana. Ja kun oliolla ei ole sanaa, se täytyy keksiä. Tämä teidän Jumalanne käski meidän keksiä. (s. 17)

Lispector tekee romaanissaan näkyväksi prosessin, kuinka kirjailija ensin synnyttää kertojan ja tuo kertoja puolestaan toisen hahmon ja miten ne molemmat teoksen valmistuessa lakkaavat olemasta. Se lupaus, jota varten heidät luotiin ei saa täyttymystään. Tämä on aivan selvää. Mutta teoksen ääni on niin viettelevä ja asiat, joita se käsittelee, ovat niin kiinnostavia, että kun kertoja puhuu rakentamastaan hahmosta rumasti ja lopulta jopa ”tappaa” hänet, ja minulle siinä yhteydessä vasten kasvoja paiskataan, miksi tämä kaikki tapahtuu, minä oikeasti suutun. Kertoja se vain tässä pohtii omaa kuolevaisuuttaan, jota ei kestä. Teksti vaatii ”ihmisuhrin”.

Mikä kauhea pettymys, kipu. Tämä kertoja kun niin erityisen hienosti oli luonut toiveita, että kohta päästään ehkä ihan oikeasti ja todella näkemään hänen peesissään jotain perimmäistä totuutta. Huolellisesti valittujen ja aseteltujen ihmeellisten sanojen kautta. Mutta ei. Tekstin mukana kulkeva lukija kurkottaa kuuhun ja kapsahtaa katajaan.

Ja kuitenkin samaan aikaan: miten ihana tuo pettymys silti on. Miten suloinen tuo kipu. Lukemisen matka. Pettymys muuntautuu riemuksi sitä kautta, että vastausten sijaan tekstistä käteen on jäänyt uteliaisuutta ylläpitäviä kysymyksiä.

Miten ihana tuo pettymys silti on. Miten suloinen tuo kipu. Lukemisen matka.

En enää kysy vain ”miten luen?”, vaan kysyn myös ”miksi juuri minä luen ja koen lukemaani juuri niin kuin minä sitä koen ja luen?” Miksi kunnioitan tätä tekstiä? Miten ja miksi se saa minut vieteltyä? Mikä minussa on sellaista, että näin käy?

Kun osoitan kysymyksen tekstin toimivuudesta tai toimimattomuudesta näissä kohdin tekstin sijaan itselleni, ymmärrän omaa ajatteluani tavalla, jolla ehkä saan kuorituksi tekstistä esille jotain lisää.

Haluan tekstin synnyttäneen voimakkaan reaktion äärellä kysyä ”miksi?” erityisesti itseltäni, koska siitä kaunokirjallisuuden tekemisessä ja lukemisessa lopulta kai on kysymys: eri tavoin kartuttaa tietoa siitä, millainen ihminen minä lopulta olen. Millainen on oma käsitys itsestäni, mahdollisuuksistani ja rajoituksistani? Entä muiden mahdollisuuksista ja rajoituksista? Miten kaiken tämän tulisi ehkä tulisi kehittyä tai muuttua, vai tulisiko ylipäätään?

Ei minulla ole vastauksia, jotka kestäisivät kovin pitkään, tietenkään. Samoin kuin auktoriteetit, maailma, käsitykset siitä ja itsestä muuttuvat, hioutuvat, laimenevat ja kärjistyvät, menevät ja tulevat.

Etsimistä en silti lakkaa. En lakkaa kysymästä miten kirjallisuus toimii ja miksi. Ja oman kokemukseni sekä sen painokkaan keskustelun perusteella, joka tarinallisen ymmärtämisen ja sitä kautta lukemisen ympärillä nyt kuhisee, jaksan jopa olla toiveikas, että monipuolisen kaunokirjallisuuden merkitys hyvinkin saattaisi alkaa jälleen kasvaa.

Sanoista tekoihin – lukemisen tutkimisen vaikutuksia

Yksi itseäni erityisesti ilahduttanut tuore esimerkki tarinallisen kertomisen merkityksen tunnistamisesta ja konkreettisesta teosta tuon tunnistamisen seurauksena on Kansallismuseon vasta valmistunut päivitysprojekti Suomen rakentumisen vaiheista. Näyttelyn ”Toista maata” esittelyn lukeminen museon sivulla sai jotakin minussa loksahtamaan hiukan toiseen asentoon. Esittely alkaa näin: ”Vuosisatojen ajan suomalaisille on kerrottu Suomen historian alkaneen sillä, kun talonpoika Lalli surmasi Piispa Henrikin Köyliönjärven jäällä. Mutta onko tässä tarinassa mikään totta?” Pidemmällä esittelyssä puhutaan näyttelyn monialaisesta ”käsikirjoituksesta”, josta monien muiden joukossa vastaavat Juha Hurme ja Tuomas Heikkilä.

Toki historiaa aina kirjoitetaan uudestaan. Esittelyn sanavalinnoissa kuitenkaan ei leimallisesti keskitytä keskenään totuuden ”paljastamiseen” tai ”paljastumiseen”. Tarinoiden manipulatiivinen ja propagandistinen voima sekä uuden tiedon karttuminen tunnistetaan, mutta tätä näkökulmaa ei korosteta.

Sen sijaan korostetaan nimenomaan eri lukemisen tapojen merkitystä. Keksimisen, tulkintojen ja muuttuvan ymmärtämisen jatkuva virta tuodaan olemisemme keskiöön aivan tavallisena ja arkipäiväisenä ilmiönä. Yhteisenä, yksityisenä ja erityisesti sellaisena, joka ei koskaan pääty. Sellaisena, josta jokaisella lukijalla on vastuunsa omalta osaltaan.

Ihmismielen tarinallisuus on tosiasia. Onko sen ymmärtäminen ja hallitseminen ehkä suurin valta, jolla meidät saa vieteltyä kunnioittamaan? Hyvää, pahaa, tuntematonta, uutta, vanhaa? Mitä muuta? Saanko minä itse ja joku muu minut uskomaan ja tekemään lähestulkoon mitä tahansa, kunhan vain tarinan palikat osuvat tarpeeksi kohdilleen?

Katse historiaan, mainoksiin tai psykoterapian konteksteihin riittää, että voidaan väittää: kyllä. Näin on.

Voiko tämä sama hallitseminen myös olla mahdollisuus monesta tarinasta vapautumiseen? Niistä, jotka estävät lukemista, ovat tulppana halulle ja uteliaisuudelle katsoa. Toivottavasti.

Saanko minä itse ja joku muu minut uskomaan ja tekemään lähestulkoon mitä tahansa, kunhan vain tarinan palikat osuvat tarpeeksi kohdilleen?

Kun lukijan ja tekstin suhdetta alkaa tosissaan pohtia, ollaan nopeasti tasapainottelua vaativilla alueilla. Se johtuu siitä, että tarinoiden ja niiden vastaanottamisen kriittiseen tarkasteluun liittyy juuri nyt paljon valtasuhteiden ja tasa-arvon edellytysten analyysia ja epäkohtien paljastumista. Oman lukemisen tavan analyysi synnyttää helposti syyllistymisen tai syyllistämisen voimakkaita ja vaikeasti käsiteltäviä tunteita.

Niinpä tekee mieli ajatella, että omien lukutapojeni tiedostaminen voisi toisaalta myös kasvattaa sallivuuden ilmapiiriä ja yhteisyyden löytymisen iloa. Jos tiedän jotakin siitä, miten ja miksi luen niin kuin luen, minun ei ehkä tarvitse heti arvottaa niitä tapoja tai hermostua, puolustautua, taistella. Voin ehkä jonkin aikaa vain viipyä kysymysten äärellä ja kuka tietää: jospa ajatus niin taas pääsee liikkeelle, omia aikojaan, uusiin suuntiin?

Kun siis kysyn itseltäni ”miten luen?” ja alleviivaan tuon kysymyksen tärkeyttä, en etsi vastausta siihen, mikä lukemisen tapa on paras tai oikea. Pyrkimys on lukemisen aktiivisen harjoittelun kautta läpivalaista ja myös hallita niitä tarinoita, jotka itse erilaisista aineksista synnytän ja kokoan. Tarinoita, joihin tukeutuen juuri minä oman biografiani ja kokemusteni takia maailmassa olemiseni järjestän.

Parhaimmillaan haastan näin ajatteluani ja osaan päivittää sitä. Voi olla, että minun onnistuu ohittamisen sijaan jonkin verran aikaisempaa paremmin lukea auki mahdollisuuksia, joita eri teksteihin, minulle ehkä alun perin vierailta tuntuviin ja torjuntaakin herättäneisiin, saattaa kätkeytyä.

Kirjoittaja on Wienissä asuva kirjailija ja kriitikko.

Essee on viimeinen osa Satu Taskisen subversiivisuutta kirjallisuudessa ja kertomuksissa käsittelevästä esseetrilogiasta. Kritiikin Uutisisissa ilmestyneen sarjan aiemmat osat löytyvät näistä linkeistä: ”Peter Handken Nobel ja kirjallisuuden tottelemattomuus” & ”Mitä tarinassa tapahtuu kun kriisi vaihtuu traumaan?”