Keskustelu äänikirjojen ja äänikirjakritiikin rajoista ja muodoista polveili vilkkaana Helsingin kirjamessuilla.

”Äänikirjat ovat kirjallisuuden uusi juttu.” Näin aloitti Johanna Osváth Helsingin kirjamessuilla Suomen arvostelijain liitto SARVin ja Kritiikin Uutisten keskustelutilaisuuden ”Mitä on äänikirjakritiikki?” Perjantaina 29.10.2021 järjestetyssä tilaisuudessa aiheesta olivat keskustelemassa vapaa toimittaja, dokumentaristi ja kriitikko Sampsa Oinaala sekä kriitikko ja Kritiikki näkyy! -hankkeen koordinaattori Maaria Ylikangas.

Itsenäinen teos vai jatke?

Äänikirjojen kuuntelu on kasvanut räjähdysmäisesti viime vuosien aikana, ja kustantajat ovat alkaneet panostaa formaattiin entistä enemmän. Osváthin ensimmäinen kysymys liittyy laajemmin äänikirjan asemaan taiteen kentällä: onko äänikirja oma teoksensa vai onko se pelkästään luettu versio kirjasta, joka on painettu?

”Olen pohtinut asiaa todella paljon tänään. Esimerkiksi äänikirjoista kirjoittanut Laura Lindstedt ajattelee sen olevan esitystaiteen muoto”, aloittaa Maaria Ylikangas. ”Vaikka äänikirjojen lukijat ovat yleensä taidekoulutuksen saaneita esitystaiteen ammattilaisia, onko äänikirja siltikään niin teoksellinen, että se olisi itsenäinen ja erillinen esimerkiksi painettuun kirjaan verrattuna. Sanoisin, että tällä hetkellä ei ole.” *

Ylikankaan mukaan se on kuitenkin mahdollista. Hän arvelee, että tulevaisuudessa saatetaan tehdä yhä enemmän äänikirjoja, joiden lähtökohtana ei ole painettu teos. Tällöin kysymys kuuluu, mikä on niiden ero esimerkiksi kuunnelmaan tai audiodraamaan.

”Ajatellaanko silloin, että pohjataide on edelleen kirjallisuus? Esimerkiksi lavarunoudessa pohjataiteena on runous, jolloin se ymmärretään kirjallisuutena, ei niinkään esitystaiteen muotona.”

Johanna Osváth, Sampsa Oinaala ja Maaria Ylikangas, Helsingin kirjamessut 2021. Kuvat: Marissa Mehr

Sampsa Oinaalan mielestä on kiinnostavaa, mikäli äänikirjoissa alkaisi näkyä nykyistä muottia ja tekotapaa rikkovia muotoja.

”Kyllähän radiossa on pitkään tehty hyvinkin railakkaita luentoja. Sellaisia, joissa näyttelijät oikeasti näyttelevät, vaikka teksti pohjaisi orjallisesti kirjaan, eikä sitä olisi dramatisoitu näyttelemistä varten”, Oinaala sanoo.

Esimerkkeinä hän mainitsee Kari Väänäsen ja Matti Pellonpään luennat Pekka Töpöhännästä, jossa jokaisella hahmolla oli oma äänensä, sekä Lasse Pöystin Muumi-kirjojen luennan.

”Mutta ovatko nämä äänikirjoja? Mielestäni se on kiinnostava kysymys. Näissä näyttelijöillä on iso rooli, mikä poikkeaa hyvinkin paljon nykyisestä tavasta tehdä äänikirja.”

Ylikankaan mielestä ne eivät ole.

”Äänikirjat muistuttaa tilannetta, jossa joku lukee kuulijalle kirjaa ääneen. Siinä luennassa pyritään neutraaliuteen – vaikkakin, jos kirjassa hahmo vaikka ilahtuu, lukija kuulostaa jossakin määrin ilahtuneelta, eikä ainakaan masentuneelta. Tietynlainen uskottavuus äänikirjaluennassa on oltava, mutta ne ovat ihan eri asioita, kun lastenkirjaa luettaessa hahmot puhuvat eri äänillä”, Ylikangas sanoo.

Äänikirjakritiikki hakee muotoaan

Mikä on äänikirjakritiikin tila Suomessa? Kirjoitetaanko sellaista, ja jos kirjoitetaan, niin millaista ja missä? Sekä Oinaala että Ylikangas sanovat, ettei äänikirjakritiikkiä kirjoiteta tällä hetkellä juurikaan. Oinaalan mukaan aika näyttää, tuleeko äänikirjakritiikkiä taidekritiikin kentälle laajemmassa määrin.

”Äänikirjoja on ollut näkövammaisille pitkään, mutta se on ollut marginaalinen ilmiö. Tämä nykyinen äänikirjailmiö on omanlaisensa. Yhtäkkiä äänikirjoja kuluttavat kaikki; se on uusi ilmiö ja sen myötä myös kritiikki hakee muotoaan ja paikkaansa”, hän toteaa.

Jos ajatellaan äänikirjakritiikkiä omana kritiikin lajina, minkälaiseen kritiikin perinteeseen se solahtaa? Liittyisikö se podcast- tai kuunnelmakritiikkien jatkumoon – vai olisiko äänikirjakritiikki ihan oma juttunsa?

”Äänikirjakritiikissä kohtaavat jossakin määrin audiodraamakritiikki ja kirjallisuuskritiikki. Riippuu äänikirjasta, missä suhteessa nämä ovat. Radio-arvioissa olen joskus käyttänyt sellaista termiä kuin ’dramatisoitu luenta’. Äänikirjassa lukijan tulee jollakin tavalla eläytyä, mutta toisaalta hän ei saa oikeastaan näytellä. Jos lukija näyttelee ja mukaan laitetaan vielä muutama ääniefekti, kokonaisuudessa on enemmän draamaa ja se on vahvemmin itsenäinen teos”, Oinaala sanoo.

”Etenkin pelkistetty monologikuunnelma on jossakin mielessä melko lähellä äänikirjaa: se on sekä kaunokirjallinen teos, että draamaa.”

Äänikirja simppelissä nykymuodossaan ei tavallaan liity kauheasti ääneen, koska niissä ei ole varsinaista äänisuunnittelua ja äänidramaturgiaa.

Entä kuinka paljon kriitikon tulisi tietää esimerkiksi ääneen liittyvää ammattitermistöä kirjoittaessaan äänikirjoista?

”Äänikirja simppelissä nykymuodossaan ei tavallaan liity kauheasti ääneen, koska niissä ei ole varsinaista äänisuunnittelua ja äänidramaturgiaa. Yleensä ne ovat hyvin äänitettyjä, mutta sillä teknisellä puolella ei sinänsä ole merkitystä. Silloin keskitytään sisältöön ja siihen, miten luetaan”, Oinaala sanoo.

Maaria Ylikankaan mukaan äänikirjakritiikkiä tehdään vähän osin siksi, että suurin osa äänikirjana olevista teoksista on olemassa ja saatavissa myös painetussa muodossa. Toisaalta kirjat, jotka ilmestyvät yksinomaan äänikirjoina, jäävät kritiikissä katveeseen. Hän näkee, että tämä olisi äänikirjojen kohdalla eniten taidekritiikkiä tarvitseva alue.

”Kun lähtee ajattelemaan asiaa taidekritiikin kautta, niin kirjahan on kirjoitettu luettavaksi, siis painettuun muotoon. Kyse on aistinvaraisesti aivan eri asiasta: lukeminen ja kuunteleminen tuottavat täysin erilaisen havainnon maailmasta. Kritiikki on eräänlainen estetiikan sovelluslaji, ja estetiikka on asia, joka perustuu aistinvaraiseen havaitsemiseen”, sanoo Ylikangas.

”Niin kauan kuin äänikirjoja ei ole olemassa itsenäisenä taidemuotona, en tiedä kuinka paljon kirjallisuuskritiikissä ylipäänsä tarvitsisi ottaa äänikirjoja huomioon. Jos kuuntelen arvostelemaani kirjaa hetken äänikirjana ja mainitsen kritiikissä äänikirjasta, se on vähän kuin bonusta. Tällainen on ehkä lähempänä tuotearviota kuin taidekritiikkiä.”

Niin kauan kuin äänikirjoja ei ole olemassa itsenäisenä taidemuotona, en tiedä kuinka paljon kirjallisuuskritiikissä ylipäänsä tarvitsisi ottaa äänikirjoja huomioon.

Oinaala huomauttaa, ettei ero luetun ja kuunnellun välillä ole välttämättä kovin suuri verrattuna kuvalliseen kerrontaan: ”Lukeminen tai luennan kuunteleminen ovat lähellä toisiaan esimerkiksi elokuvaan tai teatteriin verrattuna. Kuva dominoi todella paljon, mutta sitähän äänikirjassa ei ole. Kuvattomuus jättää paljon tilaa omalle mielikuvitukselle.”

Pohdittaessa lukemisen ja kuuntelemisen eroja Osváth nostaa esimerkiksi Amanda Gormanin, joka on lavarunoilija. Hänen teoksensa Kukkula jolle kiipeämme ilmestyi keväällä sekä kirjana että äänikirjana.

”Olen arvioinut Gormanin suomennoksen, mutta käytin sen taustalla äänikirjan sijasta Gormanin alkuperäistä esiintymistä virkaanastujaisissa”, Ylikangas sanoo. ”Tavallaan esityshän ei ole sama asia kuin äänikirja, vaikka teksti on sama. Gormanin teos on erityistapaus, koska kyseessä on lavarunous, joka on enemmän esitykseen ja ääneen nojaava laji kuin painettu runous tai äänikirja.”

Saavutettavuus ja ruohonjuuritaso

Kun kirjan lukeminen ja kuunteleminen ovat erilaisia aistihavaintoja, voisiko kritiikki vastata tähän yllättävällä tavalla. Osváth kysyy, voisiko äänikirjakritiikki olla itsekin ääntä?

”Audiokritiikki tulisi saavutettavaksi sellaisille, jotka eivät lue tai eivät pysty lukemaan. Mutta miten sellaisen löytää? Esimerkiksi sosiaalisessa mediassa ja internetissä julkaisemisessa on aina se puoli, miten se löytää yleisöä”, Ylikangas toteaa.

Hän ei ole kovin vakuuttunut siitä, että äänikirjakritiikki löytäisi paikkansa äänestä.

”Melkein tuntuu siltä, että tällainen vaatii sen, että äänikirjoilla olisi oma poetiikkansa ja ne alkaisivat kehittyä erillisiksi taideteoksiksi. Mutta tällöin ne alkaisivat taas muistuttaa kuunnelmia ja niihin tulisi dramaturgisia elementtejä. Mukaan tulisi välttämättä myös se, että tekstin kirjoittaja ajattelisi kirjoittavansa ennen kaikkea ääneen esitettäväksi”, hän jatkaa.

Oinaala on samaa mieltä: ”Ja tästä tullaan taas siihen kysymykseen, missä raja menee. Olen miettinyt paljon sitä, mikä on äänikirja: missä välissä teos lakkaa olemasta äänikirja ja muuttuu näyttelijän taiteeksi tai kuunnelmaksi?” hän sanoo.

Audiomuotoisen kritiikin vastaanottoon liittyvät haasteet pätevät myös kirjoitettuun kritiikkiin. Ylikangas kysyy aiheellisesti, millä tavalla nimenomaan kritiikki usein kirjoitettuna tekstinä ja lehdistössä ilmestyvänä tavoittaisi ihmiset, jotka kuuntelevat äänikirjoja.

”Äänikirjapalveluiden omat tähditykset ja käyttäjäarviot saattavat kohdata paremmin kuuntelijoita, mutta sellaiset eivät taas ole ammattikriitikkojen tekemää kritiikkiä. Mielestäni se on kuitenkin yksi kritiikin laji”, sanoo Ylikangas.

Osváth tuo esille, että Suomen ulkopuolella on olemassa lukuisia blogeja ja alustoja, joilla arvioidaan ennen kaikkea lukijan panosta ja tulkintaa teoksesta. Hän heittää ilmoille ajatuksen siitä, että äänikirjakritiikki ei tulisikaan perinteisistä instituutioista käsin, kuten sanomalehtien ja ammattikriitikoiden kautta.

Suomen ulkopuolella on olemassa lukuisia blogeja ja alustoja, joilla arvioidaan ennen kaikkea lukijan panosta ja tulkintaa teoksesta.

”Olen lukenut ammattijoukon ulkopuolista täysin ammattimaista kritiikkiä verkosta. Blogityyppisissä kritiikeissä on hieman se ongelma, ettei siellä ole mitään määritystä pituudelle, joten välillä näkee todella löysiä tekstejä”, Oinaala sanoo.

Ylikangas on samaa mieltä. Hän muistuttaa, että esimerkiksi kirjablogeissa on tapana merkitä, onko arvioitava kirja luettu vai kuunneltu. Lisäksi Goodreads-alustalla voi kommentoida lukijan panosta.

”Tämä menee jo tosi kauas ammattikritiikistä, mutta kyllähän näissä äänikirjapalveluissa voi pisteyttää lukijoita. Olisi hyvä, jos henkilö voi kommentoida kuulemaansa sinne samaan paikkaan, mistä teoksen kuunteli”, Oinaala sanoo.

”Äänikirjoille on jo olemassa arvottamisen tapoja. Vaikkakin se tapahtuu ehkä enemmän suosittelu- ja pisteyttämismielessä”, Ylikangas lisää.

Voisiko tällainen käyttäjän antama kritiikki olla yksi mahdollinen tapa tavoittaa äänikirjojen kuluttajat? Oinaala muistuttaa, että kritiikki luultavasti löytää potentiaalisen yleisönsä, jos se on siellä missä yleisökin – eli mahdollisimman lähellä kirjoja.

”Mutta tällöin kritiikki ei tavoita niitä, jotka eivät ole vielä päättäneet kuunnella”, Oinaala muistuttaa.

Kirjoittaja on kirjailija ja kriitikko.

* Käsitteet ”esittävä taide” ja ”esitystaide” on helppo sotkea keskenään. Jälkimmäisellä viitataan performanssi- ja Live Art -taiteesta periytyvään taidelajiin, joka tapahtuu hetkessä, ajallisesti katoavana. Äänikirjayhteydessä tarkoitus on viitata esittävään taiteeseen. Laura Lindstedt on käyttänyt ”esittävään taiteeseen” viitatessaan epähuomiossa termiä ”esitystaide” esseessään ”Kirjoitettu luettavaksi” (Bokeh 2021). Maaria Ylikangas viittaa kyseiseen esseeseen. (Toim. huom.)