Self-help-romaani on genrehybridi, joka herättää sekä innostumisen että inhon tunteita 2020-luvun itseavun lävistämällä aikakaudella.

”Silloin voi sanoa:

            pysähdy

                         kuuntele

                                       uskalla katsoa.”

Ei, tämä ei ole sitaatti psykologisesta itseapukirjallisuudesta, vaan Elina Jokisen vastikään palkitusta romaanista Päivä, jona Stella Julmala tuli hulluksi (Tuuma-kustannus 2020).[1] Romaani on esimerkki teoksesta, jonka tärkein tavoite ei ole esteettinen, vaan ennemminkin käytännöllinen ja tiedollinen. Kyseessä on ”itseapuromaani”, ”self-help-romaani”, ”elämäntaitoromaani” tai millä nimityksellä genren kirjoja haluaa kutsua: teos, joka pyrkii antamaan lukijalle työkaluja itsetutkiskeluun, oman elämän järjestämiseen ja ymmärtämiseen. Lyhyesti sanottuna romaani on fiktion muotoon paketoitua self-helpiä.

Päivä, jona Stella Julmala tuli hulluksi palkittiin ensimmäisellä Pohjalaisen kirjallisuuspalkinnolla lokakuussa 2021. Voittajahaastattelussa Ilkka-Pohjalaisessa (11.10.2021) Jokinen kertoo tarjonneensa romaania Tuuma-kustannuksen lisäksi myös muihin kustannustaloihin, mutta vaikka käsikirjoitus otettiin monella taholla jatkokäsittelyyn, se ei kuitenkaan päätynyt kustannusohjelmaan. Kustantamojen mukaan teoksessa oli ”jotain outoa”, ”jokin outo jumalallinen ääni”. Kustantamot kokivat teoksen myös markkinoinnillisesti hankalaksi – he eivät osanneet asettaa sitä oikeaan muottiin.

Mikä on se ”jumalallinen, outo ääni”, jonka Elina Jokinen haastattelussaan mainitsee?

Jälkiviisaana on helppo todeta, että kustantajat tekivät luultavasti virheen näyttäessään Jokisen romaanille punaista valoa (kuten self-help opettaa, kukaan ei ole virheetön). Luultavasti he eivät vain tunnistaneet romaania itseapukirjallisuutena – ja potentiaalista rahatulvaa, jos ihmiset haluavatkin tulevaisuudessa nauttia self-helpinsä aiempaa viihdyttävämmässä muodossa. Sillä itseapukirjallisuus myy kuin häkä, on myynyt koko 2000-luvun.

Mutta mikä on se ”jumalallinen, outo ääni”, jonka Elina Jokinen haastattelussaan mainitsee?

”Jumalallinen, outo ääni”

Päivä, jona Stella Julmala tuli hulluksi kertoo perheenäidistä, joka päättää täyttää sisällään olevan tyhjyyden neljännellä lapsella, vaikka aviomies ei halua lisätä perheen päälukua. Sitten keskenmeno murentaa Stellan herkän mielen. Monia näkökulmia yhdistävä teos käsittelee ylisukupolvista vaikenemista, unelmia ja rohkeutta elää omannäköistä elämää.

Päälle päin romaani vaikuttaa perinteiseltä, mutta kun teosta alkaa lukea, huomaa nopeasti sen erikoislaatuisuuden. On helppo tunnistaa kertojan äänessä vivahde, joka on luultavasti herättänyt ihmetystä kustantamojen väessä. Tapahtumien lomaan kiilautuu vähän väliä jonkinlainen ihmisten tekoja selittävä, usein opettavainen ääni. Aivan kuin terapeutti varastaisi tarinankertojalta mikrofonin (tai näppäimistön) ja latelisi analyysejaan tapahtumien syy–seuraus-suhteista.

Lopputulos on hämmentävä. Vaikka tiedostan lukeneeni romaanin, kaunokirjallisen tuotoksen, tuntuu, että olen kuitenkin lukenut elämäntaito-oppaan.

Vajaa vuosi Jokisen teoksen ilmestymisen jälkeen ilmestyi kaksi romaania, joissa on tunnistettavissa paljon samoja piirteitä kuin Jokisen esikoisromaanissa: hyvinvointikouluttaja Sanna Wikströmin Elämä ensin (Otava)[2] ja toimittaja Anna Karhusen Jos (Kosmos). Kun luen Wikströmin ja Karhusen romaaneja, pehmeä ”terapiaääni” alkaa erottua entistä vahvemmin teoksen sisäisestä maailmasta.

Kyllä, näinhän se menee, pohdin kerran jos toisenkin, kun törmään psykologian kirjoista tuttuihin ihmisen käyttäytymistä selittäviin malleihin tai elämäntaidollisiin kliseisiin. Samalla opettavainen ääni alkaa vaivata minua entistä enemmän. Mieleni tekisi sanoa, että olen kyllä käynyt lukion pakollisen psykologian kurssin, asioita ei tarvitse alleviivata.

”Ja omista lapsuuden unelmista, olivat ne kuinka käsittämättömiä tahansa, kannattaa pitää kiinni, sillä ihminen pysyy hengissä niin kauan kuin hänen unelmansa pysyvät. Sitä paitsi lapsuuden unelmien kautta meidän on mahdollista ymmärtää toimintaamme, sekä omaamme että toisten, ja löytää vastauksia sellaisiin miksi-kysymyksiin, joita muutoin on lähes mahdotonta ratkaista.” (PJSJTH)

• • •

Itseapuromaaneista tekee kiehtovia ennen kaikkea niiden suhde ammentamaansa self-helpiin: siinä missä esimerkiksi psykologit käyttävät potilaidensa anonymisoituja yksilötarinoita kuvittamaan oman alansa itsehoito-opasta, romaaneissa asetelma on käännetty toisin päin. Niissä tietoiskut on ripoteltu osaksi fiktiivistä maailmaa.

Itseapuromaanit eivät ole narratiivisia tietokirjoja, vaan kaunokirjallisuutta, jonka avulla välitetään käytännön tietoa sitä kaipaavalle. Kaunokirjallisuuteen on ujutettu ja pujotettu elämäntaitoniksejä helposti sulatettavaan taiteelliseen muotoon, ilman tietokirjan ”raskautta” tai mahdollista vaikeaselkoisuutta. Jokainen ymmärtää, miten raastavan pahalta eroaminen saattaa tuntua, mutta harvempi osaa samaistua listaan psykologisia erikoistermejä.

Ajatuksen tasolla konsepti kuulostaa suorastaan mullistavalta. Tähän mennessä toteutus kuitenkin ontuu. Sen huomaa nimenomaan tavasta, jolla self-helpiä on nivottu osaksi tarinaa. Ongelmaksi muotoutuu ennen kaikkea tuo paljon puhuttu ja ihmetelty ”jumalallinen ääni”.

Kirjailijan suurin synti on aliarvioida lukijaa.

Kolmen tarkastelemani romaanin välillä olevat erot ovat pitkälti kosmeettisia: joko elämäntaidolliset murut ripotellaan pitkin tarinalinjaa kaikkitietävän kertojan tai sitten henkilöhahmon suusta. Yksi romaaneissa toistuva hahmo onkin – yllätys, yllätys – terapeutti. Anna Karhusen romaanissa päähenkilö käy terapeutilla purkamassa parisuhteeseen liittyviä epävarmuuksiaan. 

Elämä ensin -romaanissa taas toinen päähenkilö Peppi käy terapiassa, terapoi itse parasta ystäväänsä ja vähän tuntemattomiakin. Yhdelle tuttavalleen hän tokaisee: ”Ehkä sinun pitäisi olla ylpeästi se, kuka olet. Silloin kun ihminen on oma itsensä, hänellä on niin paljon poweria ja loistetta käytössään. Jos piilottelet itseäsi, piilottelet myös elämänvoimaasi.” (EE)

Peppi (samoin kuin Karhusen romaanin ”lempeästi ja ymmärtäen” päähenkilöä katsova Kaarina-terapeutti) tuntuu kuitenkin puhuvan ennemmin lukijalle kuin toiselle henkilöhahmolle. Tämä äkillinen ja usein toistuva kääntyminen lukijaa kohti rikkoo teoksen ”neljännen seinän”.

Tarinan flow katkeaa ja tilan valtaa self-helpistä tuttu äänensävy, joka ei koskaan tuomitse vaan ymmärtää. Myös lukija (tai kuulija, mikäli teos nautitaan äänikirjamuodossa) asennoituu heti uudelle taajuudelle: tämä on tärkeää, nyt tulee elämäntaidollinen ohje! Itseapukohdat eivät nivelly luontevaksi osaksi kokonaisuutta, vaan jäävät törröttämään häiritsevästi. Aivan kuin yrittäisi sekoittaa öljyä veteen: öljypisarat jäävät tunnistettavasti erilleen.

”Elämässä on aina tunteita, jotka menee päällekkäin. Vaikka on iloa, voi myös olla surullinen. […] Sussa on nyt paljon erilaisia tunteita.” (J)

Välillä romaaneissa on suoranaisia kehotuksia tai peräti tehtävälistoja, kuten Elämä ensin -romaanin kirjeet, joita päähenkilö Annika laatii syntymättömälle lapselleen: ”1. Kun avaat aamulla silmäsi, katso ympärillesi, katso itseäsi, katso ikkunasta ulos. ’Tämä tässä on elämä’, sano itsellesi.” (EE) Pahimmillaan teoksissa toistellaan itsestäänselvyyksiä, jotka muistuttavat halpoja teepussiviisauksia: ”Itkeminen ei ole heikkoutta, se on vahvuutta” (EE), ”Ihminen elää aina mahdollisten uusien polkujen äärellä” (J).

Tämä on kenties romaanien epämiellyttävin piirre: tietynlainen paatoksellinen ohjaavuus ja kädestä pitäen selittäminen. Jokainen tietää, että kirjailijan suurin synti on aliarvioida lukijaa.

Kuitenkin self-help -romaanien suurin ongelma on se, että hahmoihin on hankala samaistua. Itsehoidollinen eetos etäännyttää taidekokemusta etsivän lukijan. Joskus henkilöhahmot puhuvat ja toimivat kuin psykologian oppikirjojen esimerkkitapaukset: hahmot typistyvät mielenterveystyömaiksi, ja lukija pääsee seuraamaan heidän henkistä kasvuaan tai kasvun puutetta.

Rakastan taidetta nimenomaan sen monitulkintaisuuden, selittämättömyyden, säröjen ja halkeamien, vuoksi. Taide haastaa lukijansa, mutta romaanien kohdalla säröt ovat lähinnä ihmisen sisäisiä ja korjattavissa, kunhan muistaa olla itselleen lempeä ja uskaltaa elää omanlaistaan elämää (itsemyötätunto ja niin edelleen). Lopussa kaikki löytävät rauhan ja ovat muuttuneet paremmiksi versioiksi itsestään. Ja kuten self-helpiin kuuluu, sisäänkirjoitettuna on alustava lupaus siitä, että myös lukija voi kehittyä ja saada rauhan.

”Sinua painostetaan suorittamaan, maksamaan veroja, olemaan hyvä kansalainen ja havittelemaan yhteiskunnan kunniamerkkejä. Kulta, sellaisia ei ole. On olemassa vain elämän kunniamerkki, ja se olet sinä, koska olet elossa. Muuta ei tarvita. Sinä olet riittävä, koska olet olemassa. Siinä kaikki.” (EE)

Hahmot typistyvät mielenterveystyömaiksi.

Uudet muodot ja lukijat

Kenties suurin ero Jokisen, Karhusen ja Wikströmin romaanien välillä on se, miten niitä on markkinoitu. Vaikka Jokisen haastattelu Ilkka-Pohjalaisessa antaa viitteitä siitä, että hän on tietoisesti tehnyt romaanistaan itseapukirjallisuutta, Sanna Wikströmin Elämä ensin oli ensimmäinen, jota tietoisesti markkinoitiin elämäntaitoromaanina. Tiedotteessa teoksen kerrottiin avaavan ”uuden, elämäntaidollisten romaanien genren” (mikä ei oikeastaan pidä paikkansa, sillä Suomessa genre avattiin jo vuotta aiemmin, kenties jo ennen sitä).

Harva keksintö on täysin uusi, ja tuskin self-help-romaanikaan on täysin ennennäkemätön konsepti. Laajassa mielessä kaikki kaunokirjallisuus on self-helpiä: se auttaa jäsentämään maailmaa ja omaa paikkaa siinä. Näkisin kuitenkin, että viime vuosien aikana julkaistut itsetutkiskeluun työkaluja tarjoavien romaanien yleistyminen on jonkinasteinen uusi avaus ja looginen jatkumo self-help-kirjallisuuden pitkässä historiassa. Yksi oire tuoreudesta on se, ettei niiden luonnetta ole tunnistettu edes alan sisällä, kuten kävi Jokisen tapauksessa.

Vaikkei itsehoitoromaaneista ole käyty paljoakaan julkista keskustelua, self-helpin ja kaunokirjallisuuden välinen suhde on kuitenkin puhuttanut viime aikoina. Kesällä 2020 Tanssiva karhu -raadin puheenjohtaja ja runoilija Susinukke Kosola kysyi, ”voisiko parjattu self-help tehdä paluun runouteen”.

Alkuvuodesta 2021 Nuoren Voiman päätoimittaja ja kriitikko Vesa Rantama sen sijaan tarkasteli Särö-lehdessä self-helpiä laajemmin kirjallisuuden kentällä vuonna 2020. Rantama huomauttaa, että kirjallisuuskritiikin ”piirissä self-helpiä ei huomata juuri lainkaan, vaikka sen lonkerot ulottuvat joka puolelle kirjallisuuden kentällä”. Katsauksessaan hän tarkastelee genrehybridejä, jollaiseksi esimerkiksi Eeva Kolun Korkeintaan vähän väsynyt (Gummerus 2020) voidaan laskea.

Elämme itseterapoinnin kulta-aikaa. Romaanit, joiden taustalla häilyvät itseapuoppaiden mantrat ja lupaus paremmasta itsestä ja elämästä, saattavat houkutella kirjojen äärelle aivan uuden yleisön: ihmiset, jotka ovat kiinnostuneita itsensä kehittämisestä, mutta jotka eivät jaksa lukea tietokirjamaisia self-help-oppaita – tai ovat kyllästyneet niihin. Siinä mielessä itseavun ujuttautuminen romaaneihin on hyvä asia: se laajentaa käsitystämme kauno- ja tietokirjallisuuden rajoista ja muodoista sekä palvelee aivan uudenlaisia lukijoita.

Romaanit, joiden taustalla häilyvät itseapuoppaiden mantrat ja lupaus paremmasta itsestä ja elämästä, saattavat houkutella kirjojen äärelle aivan uuden yleisön.

Vielä parempi olisi, jos kaikki tämä tehtäisiin esteettisesti kestävällä tavalla. Kuten Vesa Rantama esseessään toteaa, self-help-kirjallisuuden saama kustannustoimitus on ollut melko heikoissa kantimissa. Huomio pätee myös romaanien kohdalla. Osa teoksista on markkinoitu ensisijaisesti kuunneltavaksi, mutta tekstitason toistot, kömpelyydet ja läpinäkyvä, välillä suorastaan vaivaannuttava eetos paistaa läpi kuunneltunakin. Tekstin ongelmat eivät katoa formaattia vaihtamalla.

Rantaman mukaan kriittisen vastaanoton vähyys on saattanut vaikuttaa teosten laatustandardeihin ja niiden työstämiseen upotettuihin euroihin. Näin luultavasti on, mutten kuitenkaan usko, että teosten taso nousisi taidekritiikin avulla: jos kustantaja on löytänyt mahdollisuuden eurojen säästämiseen, siitä ei hevin luovuta. Lukeva yleisö kyllä ostaa kirjan, vaikka tämä olisi kuinka huonosti toimitettu ja oikoluku sivuutettu.

Uskon, että näiden romaanien kohdalla yleisö koostuu ennen kaikkia ihmisistä, jotka hankkivat maalaisromanttisesti sisustettuun kotiinsa ”Live, Love, Laugh” -seinätarrat ilman ironian häivää ja kitsch-sanaa viljelevistä kriitikoista vähät välittäen. Heille riittää, että romaani on mainittu jossain hyvinvointiin keskittyvässä lehdessä tai naistenlehdessä viikon parhaat -palstalla.

”Elämässä on kyse siitä, että kysyt sydämeltäsi, mihin se haluaa viedä ja teet niitä asioita, joista nautit. Kysyt, kysyt ja kysyt, kunnes löydät vastaukset. Kysyt väsymättä. Älä koskaan lakkaa kysymästä. Voi olla, ettei huomista tule.” (EE)

• • •

Oli self-helpiin nojaavista romaaneista mitä mieltä hyvänsä, ne ansaitsisivat ehdottomasti enemmän huomiota: analyysia, tutkimusta, kritiikkiä, kaikenlaista taidepuhetta sekä asiasta että asian vierestä. Kaunokirjallisuus kuvastaa aina omaa aikaansa, eikä meillä ole mitään syytä – saati varaa – jättää huomiotta yhtä 2000-luvun suurinta ja koko yhteiskunnan läpäisevää ilmiötä.

Entä mitä nämä teokset kertovat meidän ajastamme, taiteen tehtävästä ja lukijoista? Esimerkiksi Elina Jokinen on kertonut ”hoitavasta tarinankertojasta” ja etsivänsä yrityksensä kautta erilaisia tapoja, miten ”kirjailijat voisivat toimia yhteisöjen hyvinvoinnin edistäjinä”. Tämä asettaa kirjailijan aivan uudenlaiseen rooliin kuin on aiemmin ajateltu – vai asettaako sittenkään?

Erilaiset self-helpistä ammentavat hybridimuodot tulevat luultavasti vain lisääntymään. On helppo yhtyä Rantaman ajatukseen siitä, että ”tämä lajihybridi on vasta alussa ja sen kauneimmat (tai kauheimmat) hedelmät korjaamatta.” Joten: keskustelua, tutkimusta, kritiikkiä, kiitos!

”Huolimatta siitä, miten uskomattomia tarinoita me koetamme kertoa, vielä uskomattomampia ovat tarinat, joista oma elämämme päivä päivältä rakentuu[.]” (PJSJTH)

Kirjoittaja on kirjailija ja kriitikko.

Viitteet

[1] Romaanin kanssa ilmestyi samaan aikaan tietokirja Säröjen kauneus, joka on esittelytekstin mukaan ”mielenjärjestelyn opas. Se auttaa löytämään yhteyden itseesi. Tavoitteena ei ole uusi minä vaan parantunut henkinen tasapaino ja ajatusten kirkastuminen.”

[2] Elämä ensin ilmestyi Hyvää elämää -kirjasarjassa, johon kuuluu itsetuntemusta lisääviä tietokirjoja ja tehtäväkirjoja. Tuoteperheeseen kuuluu myös hyvinvointikortteja.