Virolaisessa kirjallisuuskritiikissä painotetaan aikalaisuutta subjektiivisin keinoin.

Puolisoni ryttää kirjallisuuslehden ruokapöydälle. ”Andrus Kasemaa kirjoittaa, että Joanna Ellman on kypsymässä runoilijaksi”, hän puuskahtaa. Kaivan kritiikin käsiini ja sen otsikko jo kertoo paljon: ”Rohkea kunnon tyttö”. ”Tää virolainen kritiikki on usein aika blogitekstimäistä”, puoliso sanoo.

Ja otsikosta päätellen myös setämäistä? Pikemminkin virolaista ironiaa, mutta myös virolaiselle kritiikille tyypillistä populistista rupattelua. Toisessa virkkeessään Kasemaa kertoo, että Wikipedian mukaan Ellmannin runous on symbolistista ja siinä on mystinen pohjasävy. Kasemaan kritiikin ironisuus vaihtuu muutaman virkkeen päästä tunnelmointiin, kunnes päättyy neuvoihin, kuinka kirjoittaa. Kaikessa kuuluu dialogi teoksen kanssa ja tekstin sävyt vaihtelevat äkkiväärästi, lähes tajunnanvirtamaisesti. Kiinnikkeenä on perivirolainen ironian ja itseironian sekoitus.

Olen jo vuosia lukenut tuskastuneena virolaista kirjallisuuskritiikkiä. Toisin kuin virolainen esseistiikka tai muu kirjallisuuspolemiikki, kritiikki tuntuu täysin erityyppiseltä, hämmentävän henkilökohtaiselta. Siinä määritellään yleensä jo tekstin alussa kirjoittajan positio. Kriitikko kertoo usein henkilökohtaisesta suhteestaan kirjailijaan tai kirjan aiheeseen ja pohjustaa sitä kautta arvion tai analyysin alkua. Suomalaiseen kirjallisuuskritiikkiin verrattuna virolainen kritiikki tuntuu kaipaavan kritiikin itsensä määrittelyä.

Virolainen filosofi Marek Volt korostaa suomalaisen Niin & näin -lehden numerossa 3/2002, että taidekritiikin yhteydessä on tapana käsitellä myös arvoarvostelmiin liittyviä kysymyksiä. ”Kriitikon arvostelmilla on vähän merkitystä, ellemme tiedä, millä perusteella hän arvostelmiinsa päätyi”, Volt kirjoittaa.

Virolaisissa kritiikeissä on hyvin yleistä tuoda kriitikko esiin ja tehdä kritiikistä omanlaisensa taideteos.

Tämä esteetikon allekirjoittama lähtökohta tuntuu korostuvan eestiläisessä kritiikkimullassa. Se kontekstoi lähtötilanteen alleviivatusti. Akateemisen tutkijan kirjoittama kritiikki alustetaan usein pitkällä selvityksellä siitä, mistä näkökulmasta hän aikoo nyt kirjoittaa. Tästä syystä kritiikistä kolmasosa saattaa olla johdantoa. Kirjailijan kirjoittama kritiikki puolestaan saattaa lähteä siitä minä vuonna hän on tavannut kritikoitavan teoksen kirjailijan ensimmäisen kerran.

Kirjailijakriitikoiden kritiikeissään käyttämä kieli on usein tyyliltään vähemmän huoliteltua kuin muu runsaan kirjallisuuslehdistön materiaali. Se on hämmentävän vapaata ja muistuttaa ajoittain suomalaisten punk-lehtien levyarvosteluja. Kun toisaalla luen kirjallisuudentutkija Mart Velskerin arvion mittaista kirjallisuusesseetä Jaan Krossin Taivaankivi-teoksesta, klangi on tyystin toinen: esittelevä, korrekti ja objektiivinen. Mutta poetic license taas vaikuttaa vahvana, kun nuori kriitikko Saara Liis Jõerand tiivistää Peeter Sauterin poetiikan arvioidessaan tämän uutta romaania Surm Bulgaarias (2021): ”Ai uusi Sauter? Otin uuden Sauterin hetkeksi käteeni. Tuttua tavaraa – rahaa ei ole, olutta tietysti on, piereskeleminen on helppoa ja rakastaminen vaikeaa.”

Suomalaisessa kirjallisuuskritiikissä toki tiedostetaan subjektiivinen asetelma, mutta kielellisesti se ikään kuin naamioidaan yleiseksi näkökulmaksi. Virolaisissa kritiikeissä sen sijaan on hyvin yleistä tuoda kriitikko esiin ja ikään kuin tehdä kritiikistä omanlaisensa taideteos. Sveta Grigorjeva aloittaa Urmas Vadin Hing maateeserval -novellikokoelman kritiikin vuoden 2022 ensimmäisessä Sirp-lehdessä näin: ”Kun minulle tarjottiin arvosteltavaksi herra X:n uutta kirjaa, vastasin toimittajalle parin päivän päästä ajalle tyypillistä puhetapaa noudattaen, mutta samalla kieltäytyen: ’En ole oikein innostunut tämän tyyppisestä enkä varsinkaan hänen kirjallisuudestaan.’”

Kritiikin alkua pidettäisiin Suomessa tyylittömänä: kriitikko tunnustaa omat ennakkoluulonsa heti kättelyssä. Virossa se taas kielii rehellisyydestä. Kriitikko kertoo lukutapansa tekstin alussa. Tapa muistuttaa kolumnistiikkaa: rakennetaan kehys käsiteltävän aiheen ympärille, johon välillä palataan itse asian käsittelystä, ehkä tekstin keventämiseksi, ehkä sen värittämisen takia. Kritiikki hakee kansanomaista jutustelutasoa metakritiikin puolelta.

Kritiikki hakee kansanomaista jutustelutasoa metakritiikin puolelta.

”Kun toimittaja tarjosi seuraavan kerran Urmas Vadin uutta novellikokoelmaa, olin iloinen”, Grigorjeva jatkaa myöhemmin kritiikissään henkilökohtaisella linjalla. ”Nyt on tilaisuuteni, huusin mielessäni. Lopulta minulla on syy lukea kaikki Vadin kirjoittamat teokset: 70 euroa nettona ja ilmainen kirja.”

Pienen noin miljoonan puhujan kielialueen kritiikki on väkisinkin henkilökohtaista. Käytännössä kaikki kirjailijat, tutkijat ja kriitikot tuntevat toisensa ja kenties osin siksi taidejournalismissa korostuu jutusteleva sävy. Toisaalta virolainen kirjallisuuskritiikki, kuten myös esseistiikka ja kaunokirjallisuus, pakenevat konventioita vähän lapsellisesti ja uhmakkaasti. Siksi siitä tulee suomalaisen silmiin usein muodotonta, epästabiilia ja paikoillaan käyvää.

Kirjailijakriitikko – joka Grigorjevakin on – on virolaisessa kontekstissa usein kirjailija myös kritiikissään. Väkevästä, jopa aggressiivisesta runoudestaan tunnettu Grigorjeva peilaa itseään kirjailijana kritikoimaansa Urmas Vadiin. Lukukokemus liittyy yhtä lailla molempien tuotantoon, ja Grigorjeva ihmetteleekin, miksi häntä kiinnostaisi omien sanojensa mukaan pehmeänä mieskirjailijana tunnetun Vadin teokset. ”Villa on liian pehmeää minun verelleni ja liian transgressiivista makuani varten.”

Virolainen 1900-luvun kirjailija, kriitikko ja kirjallisuustieteilijä Johannes Semper paalutti jo varsin aikaisin lähtökohtien merkitystä: ”Jotkut arvioijat etsivät teoksista yleisiä arvoja, asettelevat niitä riviin, etsivät teoksesta tehosteita, pysähtyvät kaikkiin mahdollisiin ’objektiivisiin’ elementteihin. Mutta tämä ei ole muuta kuin kriitikon oman autonomisen minän tukahduttamista.”

”Kyseessä ei ole nimittäin objektiivinen tarkastelu, vaan yleisesti käytettyjen, tavanmukaisten ja heteronormisten arvojen käyttö kritiikissä.”

Kulttuurikriitikko Rein Veidemannin mukaan kritiikkiä olisi tarkoituksenmukaisempaa pitää kirjallisuudentutkimuksen edellytyksenä. Teoksessaan Kriitikakunst (2000) hän käyttää termiä synkroninen kritiikki kuvastamaan teoksen julkaisuhetken vastaanottoa ja teoksen ympärillä käytyä keskustelua. Tätä voi ajatella virolaisen kritiikin ilmentävän kaikkine rönsyineen ja kirjallisuuskentän subjektien välisine keskusteluineen kritiikin sisällä.

• • •

Vuonna 2020 Eia Uusin romaani Tüdrukene herätti runsasta keskustelua kritiikin saralla. Kriitikko Alvar Loog kirjoitti teoksesta Postimees-lehdessä otsikolla ”Feministinen pamfletti” virolaisittain poikkeavan kritiikin, jossa kirjoittajasubjekti oli osin häivytetty, mutta kritiikki oli voimakas – voisin sanoa jopa ylenkatsova. Ärsyyntyminen paistoi läpi chick-lit-viittauksineen, kun Loog totesi teoksen olevan pikemminkin genrekirjallisuutta kuin psykologinen romaani.

En ihmettele Loogin kritiikin nostamaa keskustelua, jota käytiin niin Postimees-lehden palstoilla kuin Facebookin feministisessä ”Virginia Woolf ei pelkää sinua” -ryhmässä. Hämmentävintä oli kuitenkin se, että keskustelussa ei niinkään syytetty Loogia tämän miehisestä ylenkatseesta vaan siitä, ettei hän esitellyt lähtökohtiaan pitkän arvionsa alussa. Hän esitteli teoksen ikään kuin yleisestä näkökulmasta, kuten Suomessa on yleistä.

”Kritiikki ei todellakaan ole oikea paikka etsiä totuutta. Se ei kirjoita ketään suoraan kaanoniin tai siitä ulos”, toimittaja Pille-Riin Larm kirjoitti tuolloin valtion kulttuurilehti Sirpiin. ”Arvio valaisee teoksen yhtä, hyvässä tapauksessa monta puolta. Kaikkein asiantuntevin, kiehtovin ja perusteellisin analyysi on syntynyt yhdessä ainoassa luovassa laboratoriossa”, Larm perustelee. ”Kirjoittajan arvio heijastelee epäilemättä myös (joskus käänteisesti) aikakauden uskomuksia ja niiden muutosta.”

Kriitikon häikäilemätön subjektiivisuus kontekstoi kritiikin ja asettuu siten osaksi keskustelua teoksesta.

Larm näkee asian siis samoin kuin Semper noin sata vuotta sitten tai Veidemann parinkymmenen vuoden takaa. Kriitikon häikäilemätön subjektiivisuus kontekstoi kritiikin ja asettuu siten osaksi keskustelua teoksesta. Tärkeintä on lähtökohdan esitteleminen, jota hän hakee myös Loogin kritiikistä.

”Jotkut taiteellisesti keskinkertaiset teokset voivat osoittautua rikkaaksi aiheeksi tietyssä teoreettisessa kehyksessä (geokritiikissä, ekokritiikissä, feministisessä luennassa)”, Larm kirjoittaa.

Kenties voidaankin nähdä, että Veidemannin näkemyksen mukaisesti virolaisen lehtikritiikin lähtökohdat ovat pikemminkin sukua kirjallisuudentutkimukselle kuin lehtijournalismille teorian ja lähtökohdan esittelyineen. Toisaalta ne ovat usein teoksellisia ja osallistuvat kaunokirjallisen teoksen toteutumiseen omalla taiteellisella panoksellaan.

Veidemannin mukaan konteksti itsessään on vailla sisältöä. ”Sillä on sisältöä siltä osin kuin konteksti osallistuu substanssin, olemisen perustan, ilmentymiseen”, Veidemann kirjoittaa. ”Kontekstia voi verrata varjoon.” Tässä voidaan ajatella olevan yhteyksiä uuskritiikin pyrkimykseen erottaa teos taustatiedoistaan, mutta kyse on pikemminkin päinvastaisesta rakenteesta: siitä, että virolaisessa kritiikissä konteksti näkyy kriitikon persoonan kautta.

• • •

Muutettuani Viroon vajaa kymmenisen vuotta sitten ja luettuani ensimmäiset kerrat alkuperäiskielellä paikallista kirjallisuuskritiikkiä, ajattelin että runsaasta kirjailijakriitikkojen määrästä johtuen kritiikeissä on tavallista poseerata ja tuoda omaa kirjoittajahahmoa näkyviin – ottaa mukaan jyrkkiä ulkokirjallisia huomioita ja asentoa, josta näkyy oma kirjoittajajälki.

”Blogitekstimäistä”, kuten puolisoni oli todennut Kasemaan kirjoittamasta Joanna Ellmanin teoksen kritiikistä.

Pidempiaikainen tutustuminen on kuitenkin antanut uusia työvälineitä lukea kritiikkiä. Kriitikon persoonan osallistuminen kritiikkiin ei ole poseerausta, vaan se ikään kuin rakentaa historiallisen viitekehyksen kritiikille, jotta tulevaisuuden tutkijat osaavat arvioida teosta sen omassa ajassa. Rein Veidemann toteaakin kritiikkiä koskevassa teoksessaan, että ”kritiikin koostumukseen liittyy läheisesti aikakategoria, joka ilmenee sekä tekstin eri osien suhteessa että kritiikin narratiivissa.”

Kun hermostun seuraavan kerran kritiikin vahvasta subjektiivisesta otteesta, ymmärrän, että närkästymiseni syy on siinä missä yleensäkin väärinymmärrykset syntyvät: kulttuurin erilaisuudessa. Niin yleisessä ajattelutavan erilaisuudessa kuin kritiikin keinojen ja lähtökohtien keskinäisessä poikkeavuudessa.

Kirjoittaja on Viron pohjoisrannikolla asuva kirjailija, kriitikko ja entinen kustantamokapteeni.