Kirjallisuus itsessään on hyvän saari sairastuneessa maailmassa.

Kuka haluaisi olla sitä tuhoamassa?

– Jukka Viikilä, Taivaallinen vastaanotto

Suomen Kuvalehdessä julkaistiin vuoden 2021 aikana vähän yli 120 kirja-arviota, joukossa myös omiani. Ne voi jakaa karkeasti kolmeen arvottavaan kategoriaan: pääasiassa positiivisiin, voittopuolisesti negatiivisiin ja neutraaleihin, tasapainottaviin arvosteluihin. Negatiivisia arvioita oli kymmenisen, neutraaleja yli parikymmentä ja positiivisia arvioita vajaa 90 kappaletta. Negatiivisia arvioita oli siis vain n. 8 % kokonaisuudesta. Itseltäni julkaistiin kuusi positiivista, kolme negatiivista ja yksi neutraali arvio, eli omat prosenttilukuni poikkesivat keskiarvosta.

Arkipuheessa sanalla kritiikki on paha kaiku ja sen ajatellaan tarkoittavan lähinnä taideteoksen – ehkä taiteilijankin – pahoinpitelyä. Suurin osa nykyisestä taidekritiikistä on silti käytännössä ihan muuta. Mistä myönteisten kritiikkien suuri osuus kertoo? Pitääkö vain myöntää, että täällä kirjoitetaan ja suomennetaan paljon laadukasta kauno- ja tietokirjallisuutta? Haluavatko kriitikot ennemmin suositella kirjoja kuin lytätä niitä, jotta ihmiset lukisivat enemmän? Oliko ennen toisin?

Jokin tosiaan on muuttunut. Teilausarvioiden määrä on vähentynyt huomattavasti entiseen verrattuna, Eleonoora Riihinen toteaa kritiikkiä käsittelevässä artikkelissaan Helsingin Sanomissa vuonna 2020. Toimittaja ja kirjailija Dorian Lynskey epäilee yhdeksi syyksi taiteilijoiden haurasta tilaa. Kun esimerkiksi levyt eivät enää myy, kriitikot kohtelevat muusikoita hellemmin. Lynskey käsitteli negatiivisen kritiikin alennustilaa vuonna 2021 erinomaisessa UnHerd-lehden artikkelissa ”The dying art of the hatchet job”. Angloamerikkalaiset puhuvat murskakritiikin kohdalla kirveshommista.

Joillakin kantti ei vain kestä. Kirjallisuuskriitikko Lev Grossman välttelee negatiivisen kritiikin kirjoittamista, koska ei halua törmätä juhlissa uhreihinsa. Tapauksesta kertoo kriitikko Daniel Mendelsohn mainiossa esseessään ”A Critic’s Manifesto”. Hänen mielestään Grossmanin kaltaisten ihmisten ei pitäisi olla ollenkaan kriitikoita vaan cateringin pitäjiä. Toimittaja Karo Hämäläinen kirjoittaa Kirjailijan päiväkirja -blogissaan, että vain moraalisesti syöpynyt kriitikko jättää sanomatta pahasti silloin, kun on sen aika. Kriitikko Putte Wilhelmsson toteaa Jyväskylän Ylioppilaslehdessä, että arvostelijan suurimpana virheenä se, ettei hän löydä teoksen ilmiselviä heikkouksia ja piilottaa oman epävarmuutensa ympäripyöreisiin kiitoksiin. Hyvät taideteokset ovat kehunsa ansainneet. Huonojen kohdalla ne ovat liioiteltuja.

Yksi selitys negatiivisen kulttuuri- ja taidekritiikin välttelylle saattaa piillä nykyisessä omahyväisen positiivisessa ilmapiirissä. Kriitikotkaan eivät ole sille välttämättä immuuneja. Positiivista henkeä pidetään näkyvimmin yllä somessa, jossa asia kuin asia käännetään yhä useammin myönteiseksi. Mainostetaan omia mahtifiiliksiä tai jos fiilikset ovat huonot, ”rohjetaan” kertoa niistä, ja saadaan tietenkin tukea.

Somessa kerrotaan omista tai läheisten sankarihetkistä, pidetään kiitospuheita. Ylpeillään terveillä addiktioilla. ”Uskalletaan” olla heikkoja ja ”tunnustaa” häpeällisiä hetkiä, koska kukaan ei tuomitse: ”Rohkea teko, ole itsellesi armollinen.” Tunteista puhumista pidetään itsessään positiivisena asiana, koska se kertoo, ettei ole kylmä kone. Somevinkkelistä katsoen maailma on täynnä rakkautta, ei vihaa.

Yksi selitys negatiivisen kulttuuri- ja taidekritiikin välttelylle saattaa piillä nykyisessä omahyväisen positiivisessa ilmapiirissä.

Median on vallannut terapeuttinen itseen kohdistuva huolenpito. Huolehdi kehostasi, mielestäsi, seksuaalisuudestasi, kestokyvystäsi, jaksamisestasi, tuottavuudestasi, aktiivisuudestasi, ja siten huolehdit myös lähimmäisistäsi. Julkisessa puheavaruudessa itsensä paijaamista ei nähdä enää nolona. Jokainen on ”näinä kauheina aikoina” ansainnut sen. Olennaisinta elämässä on kääntyä kohti, tehdä hyvää, tanssia, halata, hoitaa puutarhaa, heittäytyä, aistia, pysähtyä, lumoutua. Innostuminen ja inspiroituminen eivät ole enää vain persoonallisuuden piirteitä, vaan niistä on tullut moraalisia hyveitä.

Unohdamme helposti, miten rakastaa. Siksi sydäntä herätellään voimaantumiskursseilla, lohtukirjallisuudella, vahvistavilla mietelauseilla, emansipaatiotarinoilla, voimaeläimillä, voimalauseilla, kukoistusshamaaneilla, hyvällä itkulla, hiljentymisellä ihmeen äärellä. Ei pahemmin yllätä, että negatiivisiin asenteisiin ja arvostelmiin suhtaudutaan niin torjuvasti. Ne kertovat kielteisestä elämännäkymästä, ehkä jopa luonneviasta.

Suositussa komediasarjassa Ted Lassossa hyvyys, lämminsydämisyys ja optimismi halaavat toisiaan. Sarja on mahtava, koska se tarjoaa toksiselle maskuliinisuudelle vastusta juuri kun kansakunta todella tarvitsee inspiroivia kiltteyden malleja. Sarjan suuri suosio on oire yleisestä toiveesta saada enemmän lämpöä ja vähemmän kyynisyyttä, Lynskey kirjoittaa. Kun toimittaja Sarah Manavis haukkui Twitterissä sarjan yliarvostetuksi, hänen kimppuunsa hyökättiin. Niin paljon vihaa rakkauden tähden.

Tällaisessa ilmapiirissä negatiivinen taide- ja kulttuurikritiikki on raikas tuulahdus. Se on kritiikkiä sanan alkuperäisessä merkityksessä. Latinan ratkaisijaa, arvostelijaa ja arvioijaa merkitsevä sana criticus on peräisin antiikin kreikasta. Kritikós tarkoittaa arvioimiseen kykenevää, verbi krínein puolestaan erottelua, arviointia ja päättämistä. Kritikē tekhnē tarkoittaa taitoa erotella asioita toisistaan ja kykyä punnita niitä, krísis ratkaisua, päätöstä, tuomiota ja valintaa. Kritiikki ei siis ole tsemppaamista, sparraamista tai fasilitointia.

Häiriötekijä

”Sukupolvi toisensa jälkeen luovutamme noin vain kohtalomme kriitikolle. Hän ei ole meitä kummempi, yhä useammin kykyjemme alapuolella. Silti luemme kauhuissamme hänen kohtalon sanansa lehdestä, ja vasta aikojen kuluttua palaamme toimintakykyisiksi, pysyvästi haavoitettuina.” (Taivaallinen vastaanotto)

Tsekkiläiskirjailija Karel Čapekin mukaan taiteilijan ja kriitikon välillä vallitsee ikuinen konflikti. Hän oli myös kriitikko eli tunsi pelin molemmat puolet. Kun Čapek nuiji kriitikkona kirjailijaa, tätä sattui ja kirjailija piti kriitikkoa epäreiluna ja -kompetenttina. Kirjoittiko Čapek asian tiedostettuaan vain lempeitä kritiikkejä? Vai oliko hän hiljaa? Jotkut toivovat, että kriitikot olisivat aina hiljaa.

Kirjailija ja toimittaja Minna Lindgren pitää kriitikkoja taiteen häiriötekijöinä eikä hän puhu häiriötekijästä sillä tavalla kivasti, että taiteelle tekee vain hyvää tulla vähän häirityksi. Lindgrenin mielestä kritiikkiä ei pidä olla ollenkaan, vaan se täytyy korvata asiantuntijajournalismilla. Hän ei anna asiantuntijajournalismista esimerkkejä, mutta kaipa se on jotain parempaa kuin tuoteseloste. Hän kertoo kannastaan Tero Kartastenpään Kriittinen tila -jutussa Imagessa 2018.

Lindgrenin tappolinjaan vaikuttaa ainakin se, että hänet on omien sanojensa mukaan haukuttu todella törkeästi Helsingin Sanomissa. Veikkaan, että kyse on Matti Mäkelän arviosta hänen teoksestaan Sivistyksen turha painolasti. Arvostelun otsikko kuuluu: ”Narsismi nostaa päänsä ja parkaisee”. Varsin hauskasti kirjoitetussa tekstissä Mäkelä moittii Lindgrenin kirjaa siitä, että kirjailija lähinnä lörpöttelee itsestään ja hienosta suvustaan.

Viime vuosina kuvaa kritiikistä ja kriitikoista on haluttu laajentaa. Toisaalta kriitikoille on muistutettu millä ehdoilla he työskentelevät. Vuosina 2018 ja 2019 Kritiikin Uutisissa ja Nuoressa Voimassa ilmestyi useita taidekritiikkiä käsitteleviä kirjoituksia. Kuvataidekriitikko Sanna Lipponen teki EDIT-mediaan vuosina 2018–2019 Kritiikin anatomia -sarjan. Syksyllä 2020 Suomen arvostelijain liitto SARV julkaisi ensimmäistä kertaa Kritiikin eettiset ohjeet. Niissä sanotaan muun muassa, että kritiikin riippumattomuutta tulee vaalia kaikissa tilanteissa. Syksyllä 2020 lanseerattiin myös Koneen rahoittama ja SARVin toteuttama kolmivuotinen Kritiikki näkyy! -hanke, jota Maaria Ylikangas vetää. Hankkeen tarkoituksena on ”kirkastaa kritiikin merkitystä ja ruokkia sen monimuotoisuutta”. Ylikangas onkin tehnyt hyvää työtä edellä mainittujen tavoitteiden eteen.

Kritiikki on tosiaan näkynyt viime aikoina. Ylikangas arvosteli Helsingin Sanomiin Miki Liukkosen romaanin Elämä: Esipuhe ja arvio oli enimmäkseen nuiva. Siitä keskusteltiin hämmästyttävän paljon, aivan kuin kulttuurilla olisi sittenkin merkitystä. Joidenkin mielestä arvostelu oli ajatukseltaan ja kieleltään hämärä. Toisten mukaan se oli ehkä vaikeaselkoinen, mutta juuri se oli hyvä juttu infantiileja juoniselosteita ja tykkäyksiä arvostavassa kulttuuri-ilmapiirissä. Kirjailija itse osallistui keskusteluun suuttumalla – tai sitten hän teeskenteli suuttumusta, koska eihän niin sivistynyt mies voi käyttäytyä niin kakaramaisesti.

Samoihin aikoihin kritiikki näkyi toisellakin tavalla. Oskari Onninen arvioi samaan lehteen Katja Ketun kirjoittaman Ismo Alangon elämäkerran. Kritiikki ei suosinut kirjaa, mutta oli perusteellinen ja perusteltu. Kettu julkaisi Facebookissa arvion ilmaisten lyhyesti tyytymättömyytensä. Kaverit antoivat tukensa halaamalla Kettua ja ampumalla kriitikkoa. Tukirituaalissa toistuivat tutunkuuloiset lauseet: ”Ilonpilaaja nostaa omaa profiiliaan”, ”Vuosien työ rutataan hetken ärtymyksen vallassa”, ”lukeekohan kriitikot ikinä hyviä kirjoja???” Kriitikkoa syytettiin kaunaiseksi ja tiedettiin varmaksi, että se on sakea tyyppi muutenkin.

Muutama päivä myöhemmin Tero Alanko kutsui Suomen Kuvalehdessä kirjaa fiaskoksi. Ilkka Valpasvuo totesi Kulttuuritoimituksessa, että Ketun kirja jättää suttuisen jälkimaun. Pari ihmistä yritti sanoa Ketun Facebook-ketjussa, että ei se Onninen niin väärässä ollutkaan, mutta kirjailijan tukijoukot olivat jo vaienneet.

On erikoista, miten vähän negatiivista kritiikkiä on Suomessa käsitelty.

Kritiikin alennustilaa on surtu ties kuinka kauan, mutta silti kritiikki nousee topiikiksi – kielteisessä mielessä. Negatiivinen taide- ja kulttuurikritiikki vain sattuu kiinnostamaan kaikkia osapuolia. ”Ylivoimaisesti suurin osa arvioistani on myönteisiä. Kai niitäkin luetaan, mutta ei niistä juttua synny”, kriitikko Joonas Säntti sanoi vuonna 2018. Kolme vuotta myöhemmin ”vain negatiivinen arvio muistetaan” -väitteelle antoi kasvot Tiisu-yhtyeen laulaja Ylen Kulttuuricocktail-ohjelmassa. Aiheena oli taidekritiikki. Antti Majanderin tuoreessa kulttuurikritiikkiä käsittelevässä jutussa puolestaan sanotaan, että kritiikeistä luetuimpia ovat yhden tai kahden tähden murska-arviot.

Edellisen huomioiden on erikoista, miten vähän negatiivista kritiikkiä on Suomessa käsitelty. Kritiikkiaiheisissa kirjoituksissa se jää yleensä sivuhuomautukseksi. Akateemista suomalaista tutkimusta aiheesta ei löydy. Alan ainoassa kotimaisessa perusteoksessa, Martta Heikkilän toimittamassa sinänsä ansiokkaassa antologiassa Taidekritiikin perusteet negatiivista kritiikkiä käsitellään vain ohimennen.

Valta ja sen poissaolo

”Kenelläkään ei saisi olla valtaa toisen ylitse, ei taiteessa, tieteessä eikä elinkeinoelämässä. Tasa-arvo on vain kaunista puhetta niin kauan kuin maksamme lainojamme toisten käskyjä tottelemalla.” (Taivaallinen vastaanotto)

Karel Čapekin mukaan taiteilija haluaa kriitikolta ylistystä ja jos hän ei sitä saa, seuraa vihaa. Kuulostaa dramaattiselta. Useimmille todennäköisesti riittää, että faktat menevät arvostelussa oikein, mukana on vähän analyysia ja päälle pari kehua. Pääasia, että noteerataan edes jotenkin. Ikävää tietenkin, jos taideteos saa vain yhden arvion ja se on kielteinen. Taiteilijat joutuvat odottamaan, mitä kriitikko tarjoaa. Tässä pelissä kriitikko on aktiivinen osapuoli, taiteilija reaktiivinen. Se ei kuitenkaan tarkoita, että kriitikolla olisi kaikki valta ja taiteilija aina uhri. Kuvio on monimutkaisempi.

Kirjallisuusbloggari Penjami Lehdon mukaan tyypillinen keskustelu kirjallisuuskritiikistä alkaa niin, että kirjailija tuohtuu saamastaan arvostelusta, minkä jälkeen syntyy asianomistaja–syytetty-asetelma, jossa muut toimijat valitsevat puolensa. Ja kun kriitikko ja taiteilija ryhtyvät tukkanuottasille, sympatiat ovat lähes poikkeuksetta taiteilijan puolella, kirjoittaa Karo Hämäläinen blogissaan. Uskollisten lukijoiden ja tukijoiden armeija pitää huolen, että kriitikkoa ei tämän jälkeen säästetä. Onhan hän ammattiteloittaja.

”Kriitikoilla on valtaa”, on kuultu lukuisia kertoja, ”varsinkin hesarilaisilla”. He voivat nostaa tai upottaa taideteoksen yhdellä huitaisulla. Niinkö? Arvostusta kriitikoilla ei ainakaan ole. Vuonna 2010 julkaistussa Suomen Kuvalehden tutkimuksessa ”Ammattien arvostus” kriitikko oli sijalla 362, kirjailija sijalla 148. Jos taiteilijalla on vielä seuraajalauma, hän on varmasti vahvemmilla kuin kriitikko. Kriitikko Ann Powers kirjoitti monitulkintaisen esseen maailmankuulusta laulajasta Lana Del Reysta. Kun artisti jakoi sen Twitterissä 9,5 miljoonalle seuraajalleen, Powersin voimat olivat solvausvyöryn jälkeen kovalla koetuksella.

Kriitikkojen lyömistä perustellaan sillä, että silloin lyödään ylöspäin, portinvartijoita. Tosiasiassa kriitikot eivät ole vauraita ja vallakkaita.

Kirjailija Antti Hurskainen julkaisi Kritiikki-lehdessä ”En vittu valehtele”-esseen vuonna 2017. Kritiikki-lehti oli Martti-Tapio Kuuskosken perustama pelkästään kirjallisuuskritiikkiin keskittyvä Nuoren Voiman sisarjulkaisu, joka toimi vuosina 2009–2017. Esseessä vertailtiin Koko Hubaran ja Timo Hännikäisen tuoreita omakohtaisia kirjoja, Hubaran Ruskeita Tyttöjä ja Hännikäisen Lihamyllyä. Hurskainen analysoi vivahteikkaasti molempien tapoja kirjoittaa uhrin osastaan. Kumpaakin kirjaa kohtaan esitettiin purevaa kritiikkiä. Hännikäinen esimerkiksi jakeli kirjassa kehuja enimmäkseen itselleen ja syytti ahdingostaan muita. Hubara taas koki, että lähestulkoon kaikki ovat häntä vastaan.

Vertailu oli omaperäistä ja toi uusia näkökulmia tuttuihin asetelmiin. Hurskaisen hirvittävä virhe oli siinä, että hän piti Hännikäistä Hubaraa parempana kirjoittajana. Se ei vain käynyt päinsä. Kommenttitulvan joukossa oli joitakin yrityksiä analysoida esseen tyylillisiä ominaisuuksia. Hurskainen sai muutaman puolustajan muun muassa Vesa Rantamasta, Silvia Hosseinista ja Taru Torikasta. Suhteellisuudentajuiset puheenvuorot hukkuivat silti Hurskaiseen kohdistuvaan primaaliraivoon, jolla oli sivistyneistön opettavaiset kasvot. Moralisoivat identiteettipoliittiset asenteet jyräsivät avarakatseisen lukemisen ilon. Tuomitsijoiden joukossa oli ihmisiä, jotka analysoivat työkseen kirjallisuutta.

Kirjallisuudentutkija: ”Onpa tosiaan freeshiä ja rohkeaa nähdä valkoiset miehet puolustamassa Estetiikkaa, jonka kriteerit ovat itse määrittäneet. (…) Hurskaisen tekstin teki itselleni tympeäksi itsensä ylentäminen muita alentamalla.” Toinen kirjallisuudentutkija: ”Kirjoittajalta puuttuu kyky (kokemus?) kuvitella sitä maailmaa, jota Koko Hubara kirjassaan kuvaa. (…) Kylmä ele kaiken kaikkiaan, joka ei ole kunniaksi lehdellekään.” Kolmas kirjallisuudentutkija, suomentaja ja kirjailija: ”On suorastaan surkuhupaisaa, että juuri se subjekti, joka ei näköjään ymmärrä (tai jota ei paljon kiinnosta) oma historiallisesti etuoikeutettu asemansa, lähtee sitten näistä asioista toitottelemaan totuuksia muina valkoisina cisheteromiehinä. Hohhoijjaa. Missä postkolonialistisen teorian tuntemus? Missä affektiteorian? Missä situated knowledges?”

Ruskean tytön, poliittisen omatuntomme, ja äärioikeistolaisen, sikailevan miehen rinnastamista toisiinsa pidettiin ”tarkoitushakuisen provosoivana” ja se ”ohitti rakenteellisen ja yhteiskunnallisen analyysin”. Oli yhdessä päätetty, että Hubara edustaa kaikkea uutta ja raikasta, Hännikäinen iljettävää tunkkaisuutta. Vitivalkoisen mieskriitikon, kulturmannenin, tulkittiin valinneen ideologisen puolensa, vaikkei näin ollut. Kyse oli tyyliseikoista. Jos ne ovat kirjoittajille ja kirjallisuudentuntijoille hohhoijjaa, niin hyvää yötä ja kauniita unia.

Lynskeyn mielestä kriitikkojen lyömistä perustellaan sillä, että silloin lyödään ylöspäin, portinvartijoita. Tosiasiassa kriitikot eivät ole vauraita ja vallakkaita, hän jatkaa. Ne ajat ovat ohi, jolloin yksi kritiikki pystyi nostamaan tai tuhoamaan taideteoksen. Tämä ei kuitenkaan estä taiteilijan faneja näkemästä kriitikoita unelmia murskaavina hirviöinä.

Ylen tv-ohjelmassa keskusteltiin vuonna 1994 kriitikoiden vallasta ja mielivallasta. Joidenkin mielestä kriitikoilla oli valtaa, toisten mukaan ei. Ere Kokkonen sanoi, että hän kieltää kriitikoita arvioimasta elokuviaan. Sibelius-Akatemian professori Vesa Kurkelan mukaan kriitikot eivät olleet välttämättä pahoja ihmisiä, mutta antoivat todellisuudesta yksiulotteisen kuvan. Kirjailija Markku Eskelinen muistutti onneksi yleistysten turhuudesta: pitää katsoa yksittäisten kritiikkien tasoa.

Kriitikkokin erehtyy

”Toiset harjoittavat kriitikon tointa vapaasta tahdostaan ja vähällä korvauksella. He rakastavat viattomien kärsimystä.” (Taivaallinen vastaanotto)

Jotkut arvostavat niitä, jotka rakastavat viattomien kärsimystä. Vesa Rantaman mukaan moni toivoo kriitikolta säälimättömyyttä. Tämä pätee erityisesti kokeneempaan yleisönosaan. Rantama sanoo Nuoren Voimassa suorastaan aistivansa heidän verenhimonsa. En epäile yhtään, etteikö ankara kritiikki vetoaisi tiettyyn lukijaryhmään. Joskus riittää pelkkä kovakouraisuuden ele: pitkästä aikaa vähän elämää kaiken laimeuden keskellä!

On kuitenkin vaikea uskoa, että kenellekään riittäisi pelkkä tylyys ilman ajatusta ja tyyliä eikä Rantama niin väitäkään. Luulen jopa, että mestauskritiikkiä arvostava yleisö on poikkeuksellisen vaativaa. Säälimättömyydessä vasta onkin laatueroja. Epäilen myös, että moni kriitikko vaatii kovuutta ennen kaikkea itseltään. Liiallisen lempeyden täytyy tuottaa kriitikolle tuskaa, häpeää ja käydä ammattiylpeyden päälle.

Jos jotain kadun kriitikkourallani, niin vaikenemista silloin, kun olisi ollut aihetta teoksen mokien ja naurettavuuksien osoittamiseen.

Olli Sulopuisto haastatteli 2006 Jyväskylän Ylioppilaslehdessä kriitikoita otsikolla Kriitikon erehdys. Kuvataidekriitikko Harri Pälvirinta katui, että arvioi erään taiteilijan näyttelyn tuomatta millään tavalla esille sen heikkoutta. Taiteilija oli Pälvirannan vanha opettaja. ”Se oli aivan kauheaa roskaa, mutta en ilmaissut sitä kritiikissäni suorasanaisesti ja ryhdikkäästi, vaikka olisi pitänyt.” Ymmärrän Pälvirantaa. Jos jotain kadun kriitikkourallani, niin vaikenemista silloin, kun olisi ollut aihetta teoksen mokien ja naurettavuuksien osoittamiseen. Se on ollut halveksittavaa mukavuudenhalua.

Kirjallisuuskriitikko Putte Wilhelmsson katuu samassa jutussa arviotaan kulttuurintutkija Mikko Lehtosen kirjasta Merkitysten maailma. Arvio oli Wilhelmssonin mukaan melko kriittinen, mutta hän arasteli kirjoittaa tohtori Lehtosen teoksesta sillä ankaruudella, millä olisi pitänyt. Teos kun oli täynnä koukeroisten lauseiden piilottamaa huolimattomuutta. Kriitikko on korjannut sittemmin virheensä.

Wilhelmsson on Suomen väittelynhaluisin kriitikko, jonka kehutkin kuulostavat ironisilta. Penjami Lehto perehtyi Wilhelmssonin tyyliin Jäljen ääni -kirjallisuusblogissaan vuonna 2012. Lehto aloitti Kritiikkiä-nimisen sarjan, jossa oli tarkoitus analysoida kotimaisten kriitikoiden kirjoituksia henkilö kerrallaan. Lehto kirjoitti, että Wilhelmssonille tärkeintä on jonkinlainen taiteesta/kirjallisuudesta lähtevä ehdoton vaatimus: kriitikon tehtävä on arvottaa heikkouksia ja tarttua puutteisiin topakasti. Wilhelmsson oli sarjan ensimmäinen tapaus. Pituutensa vuoksi teksti oli jaettu kolmeen osaan. Ehkä se oli enne, koska projekti hyytyi tämän jälkeen. Ikävä kyllä, koska se oli ainutlaatuinen ja kohde hedelmällinen. Projektia voisi jatkaa vaikka Kritiikki näkyy! -hankkeessa.

Wilhelmssonin tapaus tuo mieleen kulttuurikriitikko A.O. Scottin väitteen, että kritiikki tarkoittaa virheiden etsimistä, ilon pilaamista ja sitä, että kieltäytyy säästämästä hauraita tunteita. Lukijan iloa tällainen kritiikki ei välttämättä pilaa. Sanon saman kriitikon roolissa: negatiivisen kritiikin kirjoittaminen ei ole aiheuttanut minussa negatiivisia tuntemuksia. Jos kirjailijalle jää kritiikistä paha maku suuhun, suu pitää huuhdella.

Sinulla on huono maku

”Olisi hyvä kirjoittaa hyvin jos kirjoittaa. Ei ainakaan huonosti. Pahinta on yliminän riivaama ahkera keskinkertaisuus.” (Taivaallinen vastaanotto)

William Friedkinin rikoselokuvassa To Live and Die in L.A. (1985) on eräs mieleen jäävä kohtaus. Rahanväärentäjä Rick Masters (Willem Dafoe) tulee rikollisen asianajajan Max Waxmanin (Christopher Allport) kotiin. Miehet ovat tehneet yhteistyötä, mutta nyt Masters syyttää Waxmania huijaamisesta. Miesten välille syntyy tappelu, jonka päätteeksi Masters ampuu Waxmania jalkoväliin. Waxman vaikertaa lattialla. Masters nappaa muinaisen patsaan, jolla Waxman on yhteenoton aikana lyönyt häntä päähän. Hän katsoo patsasta ja toteaa: ”Kamerunista, 1700-luvulta. Täysin paska maku (Your taste is in your ass).” Sitten Masters tappaa Waxmanin.

Kohtaus vaikuttaa edelleen, 35 vuoden jälkeen, tehokkaalta. Vaikutus liittyy Mastersin tylyyn makuarvostelmaan yhdistettynä tappamiseen. Uhri kuulee viimeisenä ennen kuolemaansa, että hänellä on kaiken lisäksi huono maku. Masters tekee kuvataidetta eli hänellä on silmää estetiikalle. Hän polttaa työnsä heti valmistamisen jälkeen. Masters on siis katsojan lisäksi ainoa ihminen, joka näkee taulut. Tämä tuo kiinnostavan lisädimension hänen hahmoonsa.

Kriitikko-esseisti Daniel Mendelsohn kertoo oppineensa arvostamiltaan kriitikoilta miten ajatellaan. Hän täsmentää: miten ajatellaan kriittisesti, miten asioita arvioidaan. Ajattelu tarkoittaa tietoon pohjaavaa arviointia. Kaikki kritiikki perustuu Mendelsohnin mukaan yhtälölle: tieto + maku = merkityksellinen arvio. Keskityn nyt makuun. Kriitikko on klassinen makutuomari, elegantiae arbiter. Hän päättää mikä taideteoksessa on hyvää, mikä huonoa.

Elämme aikaa, jolloin hyvän ja huonon maun erosta ei enää puhuta.

Jos makutuomarius kuulostaa elitistiseltä, se on tarkoituskin. Jos elitismi kuulostaa vastenmieliseltä, se johtuu todennäköisesti siitä, että elämme aikaa, jolloin hyvän ja huonon maun erosta ei enää puhuta. Mausta puhutaan nykyään lähinnä ruuan kohdalla ja silloinkin mausta omassa suussa. On vain omia makuja ja ne ovat kaikki hyviä, mutta toisten makuja ei ole lupa kommentoida. Kun pilkkaa toisen makua, pilkkaa hänen kallisarvoisintaan. Mielipiteet ovat pintaa makuun verrattuna.

Sosiologi Semi Purhonen julkaisi vuonna 2014 työryhmänsä kanssa tutkimuksen Suomalainen maku. Kulttuuripääoma, kulutus ja elämäntyylien sosiaalinen eriytyminen. Se oli ensimmäinen yritys soveltaa systemaattisesti ranskalaissosiologi Pierre Bourdieun klassista maku- ja distinktiotutkimusta suomalaiseen yhteiskuntaan. Eräänä tuloksena oli, ettei hyvää makua määritellä Suomessa. Kun haastateltuja pyydetään kuvailemaan sitä, alkaa väistely. Jos hyvän maun määrittelee, määrittelee samalla huonon maun eikä se käy päinsä, koska silloin konstruoi alempiarvoisen ihmistyypin.

Klisee ”makuasioista ei voi kiistellä” on turvallinen valinta. Paitsi ettei se pidä paikkaansa. Filosofi Friedrich Nietzscheä fraasi kyllästytti. Hän kirjoitti: ”Koko elämä on kiistaa mausta ja maittamisesta. Maku: se on samalla paino ja vaakakuppi ja punnitsija; ja voi kaikkea elävää, joka tahtoisi elää kiistelemättä painosta ja vaakakupista ja punnitsijoista!”

Millä perusteella valitset kumppanisi tai yksinolon? Lempiyhtyeesi? Musikaalit: miksi ei? Nietzschen ajattelu, edelleen validia? Miksi Reino-tossut ovat kertakaikkisen rumia? Nämä ovat makuasioita. Kiistely ei tarkoita toisen maun kieltämistä, vaan arvioimista, kilvoittelua, vertailua. Musiikkitoimittaja ja tietokirjailija Mervi Vuorela kirjoitti vuonna 2021 Imagessa, että makuasioista pitää nimenomaan kiistellä. ”Juuri maun kentällä voimme aseistautua ja taistella toisia vastaan kaikella sillä kulttuuripääomalla, jota olemme vuosien varrella haalineet.”

Nykyään ”makuasioista ei voi kiistellä” -sanonnalla viitataan todennäköisesti siihen, ettei ole olemassa yleistä makustandardia. Maun käsite syntyi vasta 1700-luvun esteettisissä keskusteluissa. Bourdieu tutki 1970-luvulla henkilökohtaisten mieltymysten ja sosiaalisen luokan välisiä suhteita, mikä toi makukeskusteluun valtadimension. Tämä on juuri se asia, jota vältellään. Toisten maun määrittely koetaan lokeroivana ja alistavana.

Suomalaiset ovat makudemokraatteja, tutkimuksessa todetaan. Paitsi että arvostelemme koko ajan toisten makuvalintoja, mutta peitellysti. Alemmissa luokissa ylenkatsotaan ylempien luokkien makumieltymyksiä kuten modernia taidetta. Kulttuuri- ja mediaeliitti taas halveksuu alempien luokkien tapaa tyydyttää kulinaarista nautinnonhaluaan makkaraperunoilla ABC-huoltoasemilla ja asua rumissa laatikkotaloissa. Makudemokratia on siis näennäistä.

Makudemokraatin on vaikea niellä, jos kriitikko sanoo häntä koskettaneesta kirjasta, että jätettä. Millä lihaksilla? Hänelläkin on mielipide! Toki vain yksi muiden joukossa, ei sen parempi tai huonompi, mutta oma, oma maku.

Hämmentävää on, jos kriitikko itse vetää antielitististä linjaa. Suomalainen kirjallisuusarvostelija vuonna 2018: ”Ei kriitikko ole enää mikään makutuomari, kuten 1950-luvun Hesarissa. Eikä kriitikko voi asettua kirjailijan yläpuolelle kiviensä kanssa. Ylimielisen kriitikon ääni on pahanhajuinen aivopieru, jonka julkaisemista lehti voisi harkita”. Kulttuurilehti julkaisi kuitenkin jutun, jossa suvaitsi arvostelijan käyttää niin kammottavaa ilmaisua kuin aivopieru. Jatkossa sen käyttäjät pitäisi sulkea pimeään komeroon häpeämään huonoa makuaan.

Väärin ajateltu

”Miksi kriitikkoa ei siis syöstäisi jo tänään istuimeltaan?” (Taivaallinen vastaanotto)

Kriitikoissa on paljon vialla. Seuraavassa käydään läpi kahdeksan tyypillistä argumenttia kritiikkiä ylipäätään ja erityisesti negatiivista kritiikkiä vastaan sekä esitetään niihin vasta-argumentit.

Kriitikon näkemys on vain yhden ihmisen mielipide. Kriitikko ei ole ”vain yksi ihminen”, vaikka tietenkin kritiikissä on myös subjektiivinen ulottuvuus. Kriitikko on ammattilukija ja -kirjoittaja, periaatteessa hyväksi tunnustettu ja koeteltu.

Kriitikko esittää paremmin tietävää. Kyllä, mutta sille on syynsä. Oskari Onninen toteaa Suomen Kuvalehden journalistipalkinto -puheessaan: ”Loppujen lopuksi päteminen on sitä, joka tuo meille sen huomion, josta meille kannattaa maksaa. Työtämme on vähintään esittää olevamme fiksuja. Meidän on oltava ne tyypit, jotka tietävät sopivasti enemmän kuin lukija tietää. Jos luovumme asiantuntijuudestamme, mitä enää olemme lukijoiden silmissä. Koska paremmin tietäminen on kaikki, mitä meillä on, meidän on vaalittava sitä viimeiseen asti.”

Kriitikko ei ole ”vain yksi ihminen.

Tyly kritiikki tekee kertaheitolla tyhjäksi taiteilijan vuosien työn. Kriitikko ei arvioi taiteilijan uurastusta, vaan työn lopputulosta. ”Kriitikon tehtävä ei ole tukea taiteilijan uraa”, Ylikangas sanoo Nuoren Voimassa. Kiiltomato-lehden päätoimittajan Ville Hämäläisen mukaan ”kriitikon ei tarvitse puolustaa teosta tai tekijää, vaan taiteen vapautta. Kriitikko ei ole vastuussa tekijälle, vaikka suhtautuisi teokseen kriittisesti. Kriitikko on journalistina vastuussa lukijalle.”

Haukkuminen on helppoa. Päinvastoin. Kielteistä kritiikkiä joutuu perustelemaan myönteistä enemmän. Rantama toteaa Kritiikin Uutisissa 2022, että negatiivisen kritiikin kirjoittaminen on monin verroin hankalampaa ja vaatii enemmän miettimistä. Positiivisen kritiikin päästää sormistaan huomattavasti helpommin.

Kriitikolla on ollut paha mieli ja hän kostaa sen taiteilijalle. Tässä usein kuullussa fraasissa on se vika, että siinä taiteen arviointi palautetaan arvioijan tunteisiin. Silloin ohitetaan taide ja taideteos. Kriitikolla voi olla kirjoittamiselleen monenlaisia motiiveja, mutta lukija ei voi tietää mitä ne ovat eikä välttämättä kriitikkokaan. Kriitikon tunteet eivät ole kiinnostavia. Eivät edes silloin, kun häntä vastaan hyökätään. Taiteilijankin tunteet ovat yhdentekeviä sekä arvioinnin aikana että sen jälkeen. Sama koskee kriitikon ja taiteilijan kokemuksellisuutta. Kenenkään ei tarvitse tietää, miten paljon energiajuomia kriitikolta kului kritiikkiä kirjoittaessaan. Taiteilija taas pitäköön omana tietonaan, kuinka monta joogatuntia ja kyyneltä taideprosessiin sisältyi.

Kritiikin tulisi olla rakentavaa. Tuomas Nevanlinnan mukaan taiteilijat odottavat julkisten lausuntojensa mukaan ”rakentavaa kritiikkiä”, mikä on ymmärrettävä toive. Haluavatko he kuitenkaan sitä kriitikoiksi kutsutuilta taidejournalisteilta? Eikö rakentavan kritiikin etsikkoaika tule ennen teoksen julkaisua, Nevanlinna kysyy Siskotuulikki Toijosen haastattelussa 2018. Sanotaan se vielä: kriitikko ei ole taiteilijan tukihenkilö, valmentaja, kaveri tai syli.

Kritiikki on vuoropuhelua. Ajatus dialogisuuden tarpeellisuudesta on lyönyt niin hyvin läpi, että nykyään suunnilleen kaikki halutaan nähdä vuoropuheluna. Taide on taiteilijan ja yleisön välistä vuoropuhelua. Kritiikki taas on kriitikon ja taideteoksen välistä vuoropuhelua. Jos vuoropuhelu ajatellaan molemminpuolisena haluna käydä keskustelua, jakaa ajatuksia, kuunnella toista, oppia ja kiistellä yhdessä, ajatus kriitikon ja taideteoksen välisestä dialogista kuulostaa kummalliselta. Ihmiset voivat keskustella taiteesta ja kritiikistä, mutta kritiikki ja taideteos eivät keskustele keskenään. Kritiikki on tulkinta tai väite taideteoksesta, joka ei vastaa. Kunnioittakaamme taideteoksen ja kritiikin välistä hiljaisuutta.

Kritiikki on tulkinta tai väite taideteoksesta, joka ei vastaa. Kunnioittakaamme taideteoksen ja kritiikin välistä hiljaisuutta.

Jos kriitikko ei pidä jonkun kirjoista, miksi hän arvioi niitä? Brittiläinen kirjailija Matt Haig avautui Twitterissä arvostelusta, joka kohdistui brittikirjailija Sally Rooney’iin: ”Häntä kadehditaan todella paljon. Jos et pidä hänen kirjoistaan, älä lue niitä. Kirjoissa on se hieno puoli, että niitä on roppakaupalla. Miksi tuhlaat aikaasi dissaamalla kirjailijoita, joista muut pitävät, kun voit puolustaa niitä, joista itse pidät?” Dorian Lynskeyn mukaan twiittiin on koottu kaikki mahdolliset kliseet: perustelematon oletus kriitikon kateellisuudesta; älytön ajatus, että kriitikko tietää etukäteen pitääkö hän kirjasta vai ei; käsitys, että kielteinen kritiikki on yksinkertaisesti ajantuhlausta. Haigin maailmassa antipatian ilmaiseminen tarkoittaa moraalista heikkoutta. Vaan onko tuo niin yllättävää kirjailijalta, jonka uusin kirja on The Comfort Book. Se on kokoelma ”pieniä toivon saarekkeita”.

Mitä paskaa tämä on?

”Kaikkein tympeimmät kirjat saavat Valakarin kirjoittamaan parhaat tekstinsä, jolloin hänen tekstiensä valo lankeaa myös arvosteltavien kirjojen päälle. Mikä olisikaan parempi tapa laatia kritiikkejä kuin ymmärtää kirjailijan heikkoudet, korjata hänen virheensä ja sovittaa lankeemukset.” (Taivaallinen vastaanotto)

Musiikkikriitikko Greil Marcus aloitti vuonna 1970 arvionsa Rolling Stone -lehdessä lauseella Mitä paskaa tämä on? Bob Dylanin Self Portrait -levy muistetaan ainakin tästä. Aloitus on niin tyrmäävä, että kuolen kateudesta. Unelmanani on aloittaa joskus kirjallisuusarvio: ”Kuten Greil Marcus sanoi Bob Dylanin levystä, niin…” Kuuleman mukaan Dylan reagoi arvioon ärtyneesti, mutta tuskin hän siitä romahteli.

Jyrki Lehtola kysyy, mistä lähtien olemme kokeneet velvollisuudeksemme huolehtia alituiseen joidenkin herkkyydestä kestää kritiikkiä. Mikä oikeus meillä on tehdä oletuksia toisten haavoittuvuudesta tai vahvuudesta? Kulttuuri on, usein ankaraa, debattia arvoista, tekemisestä, ilmaisun muodoista, ja täytyy olla mahdollista sanoa asioita selkeästi. Näin Lehtola Books from Finland -julkaisussa 2014. Voisi lisätä, että oletus, jonka mukaan ihminen ei pysty vastaanottamaan negatiivista kritiikkiä, kertoo nihilistisestä ihmiskuvasta.

Muistetaan myös, ettei murskakritiikki ole viimeinen sana. Taiteilijalla on aina mahdollisuus antaa takaisin kritiikin kritiikkinä vastineena lehdessä tai kaunokirjallisessa muodossa. Niin tekivät Riku Korhonen Puhu, viha -esseessään ja Saara Turunen Sivuhenkilö-romaanissaan. Ne eivät olleet yrityksiä dialogiin, vaan vastaiskuja, tilien tasoittamista, maksamista samalla mitalla.

On toinenkin tapa. Lauren Oylerin arvio Jia Tolentinon esseekokoelmasta Trikkipeili on mahdollisesti viime vuosien kuuluisimpia teilauskritiikkejä. Sen otsikko kuuluu: Ha ha! Ha ha! Kirjailija itse twiittasi sen jälkeen aivan eri asenteella kuin Kettu tai Del Rey: ”Olen odottanut murska-arviota paskanjauhannastani ja viimeinkin se tuli. Se on puhdistava, valaiseva lukukokemus, jossa on avointa inhoa!”

Jos artisti kunnioittaa itseään, hänen pitäisi kestää, vaikkei joku varauksetta fiilistelisi hänen tekemisiään.

Iida Sofia Hirvonen kirjoittaa Ylioppilaslehdessä 2019, että jos artisti kunnioittaa itseään, hänen pitäisi kestää, vaikkei joku varauksetta fiilistelisi hänen tekemisiään. Brändääjillä ja itsensä markkinoijilla pitäisi olla enemmän itsekunnioitusta.

Kulttuurista puhutaan usein tarpeen kautta: tarvitsemme kulttuuria, kritiikki on tarpeellista ja niin poispäin. Mitäs jos unohdettaisiin kokonaan tarvelähtöisyys ja ajateltaisiin asiaa uudesta kulmasta. Ranskalaisfilosofi Gilles Deleuze esittää kirjassaan Nietzsche ja filosofia, että todellisuus muodostuu voimien välisestä kamppailusta. Myös kulttuuria voi katsoa kenttänä, jossa erilaiset voimat hallitsevat, olivat ne sitten tuotannollisia, taloudellisia, sosiaalisia, esteettisiä tai luovia voimia.

Capekin ”taiteilijan ja kriitikon välillä vallitsee ikuinen konflikti” -teesiä voi tulkita voimasuhteiden kautta. Taiteessa esiintyy erilaisia voimia, kritiikissä myös. Niillä on risteyskohtia, mutta ne ovat myös vastavoimia. Voimat vaikuttavat toisiinsa ja siksi kulttuurin kenttä on jatkuvassa liikkeessä. Niitä ei pidä arvioida sen mukaan, ovatko ne moraalisesti hyviä vai pahoja, edistyksellisiä vai taantumuksellisia, poliittisesti oikealla vai väärällä puolella. Sen sijaan pitää kysyä: ovatko voimat esteettisesti hyviä vai huonoja? Niitä pitää arvioida vahvuuden asteiden ja vaikutusten perusteella, minkälaisia jälkiä kulttuuriin tai ihmisiin ne jättävät.

Taiteilija liikkuu alueella, jolla pitää varautua vastaanottamaan mitä tahansa. Erilaisten voimasuhteiden sfäärissä taiteilijalla ei ole turvatiloja. Jos hän luulee olevansa keisari, negatiivinen kritiikki riisuu häneltä vaatteet. Suuret ajatukset paljastetaan valtaviksi latteuksiksi, kauniiksi tarkoitettu kitschiksi, ylevä banaaliksi, herkkyys herkistelyksi.

Negatiivinen kritiikki on laadun tarkkailua. Se muistuttaa taiteilijalle, että on korkea aika lopettaa älyllinen laiskottelu ja ryhdistäytyä, keskittyä omiin voimiinsa heikkouksien sijaan. Kulttuuri- ja kritiikki-instituutioidenkin pitää keskittyä voimiensa laskemiseen, ei puutteidensa luettelointiin.

Negatiivinen kritiikki on voima voiman sisällä tai kriittisen voiman terävä kärki. Se on parhaimmillaan tyyliä. Tyyli tulee sanasta stylus ja tarkoittaa kirjoitusvälinettä. Tyyli on teräväkärkinen objekti, joka pistää, viiltää kohteen auki ja jättää jäljen. Joskus se satuttaa. Ainakin negatiivisen kritiikin pitäisi olla tyylitaitoista.

Positiivinen kritiikki ei ole automaattisesti valheellista ja negatiivinen totuudellista tai rehellistä. Negatiivinen kritiikki ei ole aitoa, positiivinen feikkiä. Kritiikki ei pelaa totuuden, vaan diskurssin, tulkinnan ja kirjoituksen alueella.

Iskeväksi aiottu kritiikki voi tyrmätä kriitikon itsensä. Silloin voima oli alun perin mitoitettu tai suunnattu väärin.

Negatiivisuus ei kerro vielä mitään kritiikin tasosta. Sellainen kritiikki voi olla aneemista, ohiampuvaa ja itsestään liikoja luulevaa. Iskeväksi aiottu kritiikki voikin tyrmätä kriitikon itsensä. Silloin voima oli alun perin mitoitettu tai suunnattu väärin. Ja käänteisesti: myönteinen kritiikki voi olla tietenkin tasokasta, oivaltavaa, viihdyttävää ja voimiltaan oikein mitoitettua.

Kun negatiivisen kritiikin tekee tyylillä, se on kritiikin pimeä puoli, joka valaisee koko kritiikin. Aivan kuten vastustajat ovat ajattelulle ja kirjoittamiselle olennaisia, negatiivinen kritiikki on välttämätöntä kritiikki-instituutiolle, osoitus sen elinvoimasta.

Kirjoittaja on kriitikko.

Artikkelin kuvitus: Martti-Tapio Kuuskoski (valokuvat), Juha Vasku (kuvankäsittely).

Kirjallisuus

Tero Alanko, ”Tähdet kertovat”, Suomen Kuvalehti, 2021.

Gilles Deleuze, Nietzsche ja filosofia. Suom. Tapani Kilpeläinen. Summa 2006.

Martta Heikkilä (toim.), Taidekritiikin perusteet. Gaudeamus 2012.

Iida Sofia Hirvonen: ”Kritiikki ei ole kiusaamista”, Ylioppilaslehti, 2019.

Antti Hurskainen, ”En vittu valehtele”, Kritiikki XVI, 2017.

Karo Hämäläinen, ”Kuka rakastaisi kriitikkoa?”, Kirjailijan päiväkirja -blogi, 2018.

Ville Hämäläinen, ”Kriitikkoa koetellaan – ja se on oikein”, Kiiltomato, 2020.

Tero Kartastenpää, ”Kriittinen tilanne”, Image, 2018.

Penjami Lehto, ”Kritiikkiä”, Jäljen ääni -kirjallisuusblogi, 2012.

Jyrki Lehtola, ”Like it, or else”, Books from Finland, 2014.

Dorian Lynskey, ”The dying art of the hatchet job”, UnHerd, 2021.

Antti Majander, ”Kuoleeko kulttuurikritiikki?”, Helsingin Sanomat, 2022.

Greil Marcus, ”Self Portrait”, Rolling Stone, 1970.

Daniel Mendelsohn, ”A Critic’s Manifesto”, The New Yorker, 2012.

Matti Mäkelä, ”Narsismi nostaa päänsä ja parkaisee”, Helsingin Sanomat, 2011.

Friedrich Nietzsche, Näin puhui Zarathustra. Suom. J-A Hollo. Otava 1961.

Oskari Onninen, ”Toimittajien työ on ajatella asiat muiden puolesta, tietää paremmin – pätemisestä meille kannattaa maksaa”, Suomen Kuvalehti, 2019.

Oskari Onninen, ”Ismo Alangon elämäkerta on levällään ja kesken”, Helsingin Sanomat, 2021.

Lauren Oyler, ”Ha ha! Ha ha!”, London Review of Books, 2020.

Semi Purhonen & työryhmä (Jukka Gronow, Riie Heikkilä, Nina Kahma, Keijo Rahkonen ja Arho Toikka), Suomalainen maku. Kulttuuripääoma, kulutus ja elämäntyylien sosiaalinen eriytyminen. Gaudeamus 2014.

Vesa Rantama, ”Moraalikritiikin uusi aika”, Nuori Voima, 2019.

Vesa Rantama, ”Kritiikki on näkökulmien rajaamisen taidetta”, Kritiikin Uutiset, 2022.

Eleonoora Riihinen, ”Onko säälimätön kritiikki vihapuhetta?”, Helsingin Sanomat, 2020.

Olli Sulopuisto, ”Kriitikon erehdys”, Jyväskylän ylioppilaslehti, 2006.

Siskotuulikki Toijonen, ”Kritiikin kaventuessa sen valta kasvaa”, Tuomas Nevanlinnan haastattelu, Kritiikin Uutiset, 2015.

Maaria Ylikangas, ”Eläväisemmin, henkevämmin, tarkemmin!”, Nuori Voima, 2018.

Maaria Ylikangas, ”Kriitikko ei tsemppaa kentän laidalla”, Nuori Voima, 2019.

Maaria Ylikangas, ”Miki Liukkoselle tärkeintä on teoksen massa”, Helsingin Sanomat, 2021.

Ilkka Valpasvuo, ”Katja Ketun odotettu Ismo Alanko -elämäkerta ei lunasta potentiaaliaan ja jättää suttuisen jälkimaun”, Kulttuuritoimitus, 2021.

Jukka Viikilä, Taivaallinen vastaanotto. Otava 2021.

Mervi Vuorela, ”Naisartistin levyn teilaaminen ei ole naisvihaa – juuri makuasioista meidän pitääkin kiistellä”, Image, 2021.