Taas moni on huolissaan kirjallisuuden ja lukemisen tulevaisuudesta. Lukemista harrastavat harvat: vain kymmenen prosenttia suomalaisista lukee enemmän kuin kymmenen kirjaa vuodessa. Vähiten lukevat nuoret miehet, kohta osa heistä tuskin osaa lukea. Äänikirjoista on povattu kirja-alan pelastajaa, uutta keinoa tahkota tuottoa auringonlaskun alalla. Kustantamot houkuttelevat somevaikuttajia paitsi mainoskasvoiksi, myös kirjailijoiksi, mikä on herättänyt närää ”alalla” olevissa erittäin koulutetuissa, mutta kumminkin somevaikuttajiin verrattuna usein pienituloisissa kulttuurivaikuttajissa, mikä on herättänyt vaikuttajissa harmitusta kirjallisuusalan elitismistä, mikä on herättänyt…

En pysty kommentoimaan aihetta sen enempää. Kulttuuritoimittaja Eleonoora Riihinen kokosi keskustelua hyvin Helsingin Sanomien kolumnissa ”Somevaikuttajat keskustelevat Instagramissa nyt siitä, kuka saa kirjoittaa kirjoja, vaikka löytyisi paljon olennaisempikin kysymys”.

Riihinen kysyi, kenellä on äänikirjavetoistuvassa kirjallisuusbisneksessä varaa kirjoittaa kirjoja. Vaikuttajia ei haittaa, jos he tahkoavat yhdestä kuunnellusta teoksesta muutaman kymmentä senttiä kerralta. Julkkiskirjoja on toki tehty ennenkin, mutta vaikuttajille teokset eivät tarkoita vain lisää julkisuutta. Kirja on vaikuttajalle monimediallista näkyvyyttä ja ”engagementiä” luova bisnesbuustaus. Se on kuvia kustannussopimuksista ja kovakantisista kirjoista, prameita julkkaribileitä ja uusia kontakteja, alennuskoodeja äänikirjasovellukseen, uusia seuraajia, tykkäyksiä ja Q&A-sessioita Instagramissa, rahakkaita puhekeikkoja ja yhteistyökumppanuuksia kirjan aiheesta, vaikkapa siitä, kuinka lapsiperhe sijoittaa vastuullisesti.

Itse kirja on vain yksi aluevaltaus yritystoiminnassa, joka on älypuhelimella tehtävä oman elämän jatke. Mutta ei se vaikuttajien vika ole, jos prekaareilla, taiteenlajiin vakavasti suhtautuvilla kaunokirjailijoilla on huonot tulot.

Julkisuus tarkoittaa tällaisessa maailmassa etäisen tähteyden tai kasvottomien instituutioiden sijaan parasosiaalista henkilökohtaisuutta.

Yhdysvaltalainen mediateoreetikko Marshall McLuhan väitti tunnetusti, että väline on viesti. Kulloisenakin aikana käytetyt mediateknologiat muokkaavat ja määrittävät osaltaan koko sivilisaation tilaa. McLuhan näki kirjoitetun, typografisen tekstin edustaneen tyystin erilaista olemisen tapaa kuin sitä edeltäneen puhekulttuurin. Sanomalehtien ja kirjojen määrittämä moderni kulttuuri piti viestin kirjoittajaa ja viestiä etäällä toisistaan. Monet seurasivat harvoja ja julkkiksienkin yksityisyys oli turvattua.

Televisio, radio, puhelin ja lopulta internet (jota McLuhan ei ehtinyt nähdä) stimuloivat aisteja uudella tavalla. Ne alkoivat viedä kulttuuria taas kohti eräänlaista valtavaa kyläyhteisöä, jossa ihmiset rupattelevat keskenään ja ovat koko ajan kytkeytyneempiä toisiinsa. Julkisuus tarkoittaa tällaisessa maailmassa etäisen tähteyden tai kasvottomien instituutioiden sijaan parasosiaalista henkilökohtaisuutta. Ei ole ihme, että kapitalististen rakenteiden tiedostamisesta huolimatta kriitikkojen katkeruus purkautuu vaikuttajiin.

• • •

Äänikirja edustaa niin ikään askelta kohti puhekulttuuria. Kirjan rooli on murroksessa, mutta kirjallisuuden tai edes kirja-esineen täystuhosta en olisi kuitenkaan niin huolissani. Äänestä huolimatta kulttuuria dominoivat kuvat, ja lukeminen on yhä visuaalinen kokemus.

Juuri lukemisen visuaalisuus ja kirjat esineenä korostuvat Tiktokin #booktok-kulttuurissa. Nuoret käyttäjät tekevät Booktokin päivityksissä lukemisesta estetiikkaa: alleviivatut lauseenpätkät, kauniskantiset opukset ja kirjapinot kertovat lukemisesta osana romanttista elämäntyyliä. Välillä booktokkaajaat jakavat koosteen erilaisista maalauksista, joiden tunnelmat ovat tulleet mieleen tietyn venäläisen klassikon lukemisesta. Lukeminen on tietenkin niche-harrastus siinä missä pelit tai käsityöt. Mikään marginaalijuttu booktok ei kumminkaan ole. Kesään 2022 mennessä hashtagilla oli tehty 65,8 miljardia julkaisua, ja ilmiö on myös kasvattanut painettujen kirjojen myyntiä Yhdysvalloissa.

Jotkut somevaikuttajat ovat toistelleet porttiteoriaa: heidän kirjallinen panoksensa voisi tuoda lukemisen ympärille kivaa pöhinää, joka houkuttelee käyttäjiä kuuntelemaan äänikirjasovelluksesta myös taiteellisesti haastavia kirjoja. Ei ole kuitenkaan tutkimusdataa siitä, että näin kävisi.

Alustoilla pyörivät kuvat samoista Lolitoista ja eksistentialismiklassikoista, joita lukiolaiset ovat löytäneet sukupolvesta toiseen.

Ainakaan lukevia nuoria ei kiinnosta esitellä Tiktokissa tai Instagramissa mitään vaikuttajakirjoja. Heitä kiinnostavat kirjallisuuden klassikot ja teoria laajasti, ei pelkästään länsimaiskeskeisesti. Ilmiö näkyy myös Suomessa. Esimerkiksi filosofiaa laajasti julkaiseva suomalainen Tutkijaliitto on kasvattanut myyntilukujaan ja heidän kirjansa kiinnostavat nuoria.

Alustoilla pyörivät kuvat samoista Lolitoista ja eksistentialismiklassikoista, joita lukiolaiset ovat löytäneet sukupolvesta toiseen. Tiktokissa näitä kutsutaan usein ”red flag” -kirjoiksi. Termi viittaa siihen, että lukijat tiedostavat tiettyjen kirjojen ”ongelmallisen maineen”: Rebecca Solnitin kaltaiset 2010-luvun feministiesseistit onnistuivat tekemään klassikoista uudella tavalla paheellisia.

Pitkän linjan kohuteokset, kuten vaikka booktok-suositut Bret Easton Ellisin Amerikan psyko tai Sylvia Plathin Lasikellon alla -kirjat näyttäytyvät sovelluksessa herkästi tyhjinä merkitsijöinä, kuin asusteina, joilla käyttäjät viestivät edgyistä fiiliksistään. Toisaalta: jos nuori tarttuu kirjaan, ”koska se vaikuttaa coolilta”, kyllä hän sen kenties vielä joskus lukee. Yksi porttiteoria on myös se, että uteliaisuus kasvaa niitä asioita kohtaan, jotka vaikuttavat kyseenalaisilta.

Iida Sofia Hirvonen on vuoden 2022 esikoiskirjailija ja vapaa toimittaja, joka ei ole uskaltanut kuunnella sekuntiakaan äänikirjaversiosta Radalla-romaanistaan. Hän ei pysty lukemaan muutenkaan äänikirjoja: tekstin hahmottaa paremmin, kun siinä saa edetä omassa tahdissa. Silloin teksti alkaa soida omalakisella painollaan.

Kuva: Santtu Mäkelä