Tietoa ei voi omistaa, mutta kysymys lähteiden ilmoittamisesta ja reilusta käytöstä korostuu polarisoituvassa kirjamarkkinassa. Lähteistä kertominen voi kuitenkin olla tietokirjan suola, ei mikään välttämätön paha.

Kenelle kuuluu kunnia jännästä tiedosta? Helsingin Sanomat kirjoitti 15.9.2022 kulttuurihistorian tutkijoista, joita ihmetyttää tietokirjailija Maria Petterssonin tapa hyödyntää tutkijoiden julkaisuja teoksessaan Suomen historian jännät naiset: selvännäkijöitä, sotilaita, saarnaajia ja silmänkääntäjiä (Atena 2022). Pettersson kertoo kirjassaan usean kymmenen suomalaisnaisen elämäntarinat, mutta ei juuri avaa sitä, miten hän on naiset löytänyt.

Ylen haastattelussa (6.9.2022) Pettersson kertoo valinneensa kirjan naiset sillä perusteella, että ”heistä ei ole ennen kirjoitettu”. Kuitenkin samassa haastattelussa Pettersson kertoo löytäneensä naiset kirjaston hyllyiltä, ”suomalaisista yliopistoista suomalaisista lähteistä”. Kirjan lähdeluettelosta käy ilmi, että keskeistä lähdeaineistoa ovat olleet suomalaisten tutkijoiden suurelle yleisölle kaupallisten kustantajien kautta julkaisemat teokset. Julkisuudessa naisten löytäjäksi ja heidän ihmeellisten elämänvaiheidensa asiantuntijaksi kuitenkin profiloituu Pettersson, eivät suomalaiset tutkijat, joiden työtä hän hyödyntää.

Tiedon tuottajat ja tiedon hyödyntäjät

Julkisuudessa tilanne jäsentyy ongelmaksi, jossa vastakkain ovat erilaiset intressit. Yhtäältä tutkijoiden tai toisten tietokirjailijoiden halu saada huomiota omalle, usein hyvin haastavalle ja aikaavievälle työlleen, ja toisaalta muiden tietokirjoittajien oikeus hyödyntää toisten esiin kaivamia faktoja tai tekemiä tulkintoja oman työnsä rakennusaineksina.

Maailmassa, jossa niin tutkimustyötä kuin tietokirjoittamista tehdään niukoin resurssein ja jatkuvan epävarmuuden vallitessa, tekijyyden merkitys korostuu. Kun omasta työstä ei saa riittävää rahallista korvausta, on erityisen tärkeää saada tunnustusta siitä intellektuaalisesta ja luovasta työstä, jota on tiedon muotoilemiseksi ja julki saattamiseksi tehnyt.

Maailmassa, jossa niin tutkimustyötä kuin tietokirjoittamista tehdään niukoin resurssein ja jatkuvan epävarmuuden vallitessa, tekijyyden merkitys korostuu.

Viittaamista pidetään työläänä ja tylsänä tietokirjoittamisen osa-alueena, mutta itse asiassa se tarjoaa kirjoittajalle monia tiedon kerronnan mahdollisuuksia ja myös tapoja tuoda esille omaa ajatteluaan ja panostaan aiheeseen. Viittaamalla ei vain jaeta kunniaa toisille, vaan viestitään myös siitä, mikä on omaa ja erityistä.

Koska julkinen keskustelu keskittyy usein rajoituksiin ja tapauksiin, joissa lähteiden käyttöön liittyy epäselvyyksiä tai epäsymmetriaa, tuon tässä kirjoituksessa esille tapoja, joilla lähteiden ilmoittamisesta tulee muutakin kuin vain muodollisuus. Dialogi lähteiden kanssa voi toteutua monilla eri tavoilla, joilla kirjailija voi avata omia tiedonhankinnan ja tiedonmuodostamisen prosessejaan tinkimättä lainkaan kirjan kerronnallisesta vetävyydestä.

Säännöistä mahdollisuuksiin

Tuskin kukaan – edes omasta elämästään kirjoittava! – tietokirjailija on niin itseriittoinen, että pärjää tyystin ilman lähteitä. Aina on tarkistettavia tietoja, läpikäytäviä arkistoja. Parhaassa tapauksessa luettava aiheesta hyllymetreittäin.

Yleisesti tunnetut lainaamisen käytännöt – sitaattien merkitseminen, lähdeviitteet ja kirjallisuusluettelo – tulevat tieteen maailmasta ja ovat useimmille tietokirjailijoille läpikotaisin tuttuja, ovathan tietokirjailijat koulutettua väkeä. Lähdekiistojen yhteydessä vedotaan herkästi juuri tieteen käytäntöihin.

Tieteellinen viiteapparaatti ei kuitenkaan ole yleispätevä lähteistä kertomisen normi muualla kuin tieteellisten julkaisujen maailmassa. Populaarissa tietokirjallisuudessa ei ole yhtä olennaista osoittaa jokaisen tiedonmurusen alkuperää. Lähteistä saa kertoa vapaasti ja suurpiirteisestikin tai jättää ne jopa kokonaan pois ilman että asiaan kirjan vastaanotossa puututtaisiin.

Ajatellaan, että tekijänoikeuslaki pakottaisi merkitsemään käytetyt lähteet. Näin ei kuitenkaan ole.

Tieteen käytäntöjen ohella julkisuuden lähdekeskusteluissa vedotaan usein tekijänoikeuslakiin, etenkin siihen sisältyvään sitaattioikeuteen. Ajatellaan, että tekijänoikeuslaki pakottaisi merkitsemään käytetyt lähteet. Näin ei kuitenkaan ole. Sitaattioikeus tarkoittaa nimenomaan toisen kirjailijan oikeutta siteerata – se on siis kavennus alkuperäistekijän tekijänoikeuksiin. Tekijänoikeuslaki kyllä edellyttää sitaatin lähteen ja lainatun tekijän ilmoittamista ”hyvän tavan mukaisesti”, mutta muotoilu jättää paljon lajikohtaista väljyyttä ja tulkinnanvaraa. Tekijänoikeuslaki ei myöskään auta tapauksiin, joissa kirjoittaja on muokannut lähteistä poimittua tietoa ja kertonut sen omin sanoin. Tekijänoikeuden näkökulmasta tietoa ei voi omistaa: tekijänoikeus suojaa vain sen tiettyä, omaperäistä ilmaisumuotoa.

Tietokirjallisuudessa ei siis ole yhteisesti jaettuja tiedon jatkokäytön ja lähteiden ilmaisemisen sääntöjä. Tämä on hyvä asia, sillä se jättää kirjailijalle paljon valinnanvaraa tiedon lähteiden esille tuomiseksi.

Rinnakkaislähteitä ja kerrottuja kirjallisuusluetteloita

Elämyksellisen tietokirjan voi esimerkiksi kirjoittaa levittämällä lähdeaineistonsa sen sivuille. Bea Uusman Naparetki: minun rakkaustarinani (2013, suom. Like 2015) sisältää faksimileina tai puhtaaksikirjoitettuina kaikki keskeiset lähdeaineistot insinööri Andréen epäonnisesta Pohjoisnavan-retkestä. Niiden ympärille Uusma on kirjoittanut oman, henkilökohtaisen ja runollisen tutkimusmatkansa hyiseen pohjoiseen.

Viitteitä ei myöskään tarvitse kätkeä sivun alalaitaan tai kirjan loppuun. Kaunokirjallisia keinoja käyttävä Maggie Nelson kursivoi sitaatit esseeteoksessaan Argonautit (2015, suom. Kustantamo S&S 2018) ja ilmoittaa marginaalissa sitaatin vieressä sen kirjoittajan. Näin hän välttää tekstin virtaa tukkivat ”N.N:n mukaan”, ”kuten N.N. on kirjoittanut” -tyyppiset johtolauseet. Varsinaista lähdeluetteloa kirjassa ei ole – lukija saa itse etsiä sitaattien lähdeteokset, mikä alkukielellä onnistuneekin helposti hakukoneen avulla.

Ilman viite- ja sivunumeroita mutta kuitenkin tarkasti viittaa myös Rebecca Solnit, joka teoksessaan Eksymisen kenttäopas (2005, suom. Kustantamo S&S 2020) listaa lopussa jokaisen sitaatin lähteineen ja tarjoaa tarvittaessa muutakin tekstiä avaavaa tai sen tietoja varmentavaa informaatiota. Tätä ilmoitustapaa näkee paljon yhdysvaltalaisessa populaarissa tietokirjallisuudessa, vähemmän Suomessa.

Painetun kirjan taitto tekee mahdolliseksi monenlaisia tapoja ilmoittaa lähteitä. Tietokirjallisuutta kulutetaan kuitenkin yhä enemmän äänikirjoina. Äänikirjan virrassa ei ole sijaa viitteiden sivupoluille eikä sivutarkoille lähdemerkinnöille. ”Maria Petterssonin teos Suomen historian jännät naiset… päättyy tähän”, kuulee äänikirjan kuuntelija korvanapeistaan viimeisen luvun loputtua, mutta kirjahan ei siihen pääty. Äänikirjasta puuttuvat painetun kirjan ja e-kirjan lähdeviitteet ja kiitokset, eli kaikki tieto siitä, mistä Pettersson on naisten tarinat ammentanut.

Äänikirjan kuuntelijalle voisi kuitenkin kertoa tiedon, että kirjan muissa versioissa on mukana lähdetiedot ja painetussa kirjassa myös kuvitus. Tämä kannustaisi formaattien sekakäyttöön – ja saattaisi jopa tuoda kirjailijalle lisätuloja.

Tietokirjailijat ja kustantajat ovat vasta hitaasti havahtumassa lähteiden ilmoittamisen haasteisiin tietokirjojen äänikirjaversioissa.

Tietokirjailijat ja kustantajat ovat vasta hitaasti havahtumassa lähteiden ilmoittamisen haasteisiin tietokirjojen äänikirjaversioissa. Ratkaisuja löytyy kuitenkin jo painettujen kirjojen sivuilta. Historioitsija Peter Englundin kertovat lähdeluettelot ovat miltei pienoisesseitä itsessään. Teosten Hiljaisuuden historia (2003, suom. WSOY 2004) ja Menneisyyden maisema (1991, suom. WSOY 2011) lopuista löytyvät selonteot esseiden taustakirjallisuudesta avaavat horisontteja tutkimuksen puolelle ja kannustavat lukijoita syvemmälle aihepiiriin.

Omassa kirjassani Räjähdemiehen perintö: vallasta, kirjallisuudesta ja Nobelin palkinnosta (Tammi 2019) käytin lähteistä kertovan selonteon ja laajemman kirjallisuusluettelon yhdistelmää. Kirjallisuusluettelon saatteessa halusin nostaa esille eniten hyödyntämäni aineistot, jotka muutoin hukkuisivat aakkostettuun luetteloon. Saate tuli osaksi äänikirjaa, varsinainen lähdelista ei.

Lainauskiistoja tutkineena kirjallisuudentutkijana tiedän, että pelkkä muodollinen lähteiden listaus ei estä kritiikkiä lähteiden käyttötavoista ja ilmoittamisesta. Jos lähdeaineisto on kiistanalaista, aukkoista, epäselvää tai oma suhtautuminen siihen on poleemista, on yleensä varminta pelkän kirjallisuusluettelon lisäksi avata tapoja, joilla aineistoja on käytetty. Samoin on hyvä nostaa esille, mikäli jokin lähde on ollut merkittävästi muita olennaisempi. Muodollisesti pätevä luettelo ei aina ole riittävä tapa viestiä lähteiden käytöstä.

Muodollisesti pätevä luettelo ei aina ole riittävä tapa viestiä lähteiden käytöstä.

Lähdeintoilua ja aineistojen aukkoja

Monille tietokirjailijoille lähteiden etsiminen on työn herkullisinta ja hauskinta osuutta. Katariina Vuori avaa populaarin tietokirjansa Merireittejä menneisyyteen: kun rakastuin kuolleeseen merikapteeniin (Like 2022) kohtauksella lähdekirjallisuuden ääreltä. Kirjailija naaraa jännien tarinoiden toivossa itämaiden tutkija Harry Halénin teosta Kulkumiehiä: suomalais-itämainen vieraskirja (Otava 1986) ja löytääkin etsimänsä, utopiaretkuetta Amurinmaalle luotsanneen kapteeni Höökin.

Lähdetyö rakentuu yhdeksi Vuoren kirjan kerronnan elementeistä. Lukija jännittää yhdessä kirjailijan kanssa vastauksia sähköpostilla lähetettyihin tiedusteluihin ja kompastelee tämän kanssa kirjapinoihin. Kirjan elämyksellisyys ei lähdetietojen esilläpidosta lainkaan vähene – päinvastoin.

Historiantutkija Mirkka Lappalaisen Smittenin murha: katoamistapaus 1600-luvulta (Siltala 2022) puolestaan perustuu ajan hampaan pahasti runtelemaan ja aukkoiseen lähdepohjaan. Tarinaa ei voi uskottavasti kertoa, ellei kerro myös siitä, mitä ei voida tietää. Tarkka lähdetyö mehevöittää menneisyyteen sijoittuvan true crime -tarinan.

Kaunokirjallisuudessa puhutaan metafiktiosta, kun tarkoitetaan tapoja, joilla teksti viittaa omaan rakentumiseensa. Romaani voi samaan aikaan olla mukaansa tempaiseva lukuelämys ja selonteko siitä, miten tuo lukuelämys on saatu aikaan. Tämä onnistuu myös tietokirjallisuudessa. Kiehtovaan tietoon liittyy usein myös tarina siitä, miten kiehtova tieto on löydetty ja saatu julki.

Lajissa lajin tavalla?

Lähdekeskustelun alkuunpannut Petterssonin Suomen historian jännät naiset on sarjallinen elämäkerta, joka juoksuttaa lukijan eteen mitä moninaisimpia hahmoja Suomen historiasta. Lajin edelläkävijä on maailmanmenestykseen noussut ja joukkorahoituksella toteutettu Elena Favillin ja Francesca Cavallon Iltasatuja kapinallisille tytöille: 100 tarinaa ihmeellisistä naisista (2016, suom. Kustantamo S&S 2017). Sen innoittamana Pettersson kirjoitti ensimmäisen, niin ikään joukkorahoitetun naiselämäkertakoosteensa Historian jännät naiset: merirosvoja, meedioita, varkaita ja vakoojaprinsessoja (Atena 2020).

Favillin ja Cavallon teoksesta puuttuvat lähdetiedot tyystin. Ei ole selvää, onko osaa naisista haastateltu kirjaan ja mistä tiedot heidän elämästään ovat peräisin. Petterssonkaan ei liittänyt ensimmäiseen jännien naisten kokoelmaansa mitään lähdetietoja. Hän kertoo kirjan esipuheessa alkaneensa ”kirjata muistiin historian naisia ja heidän tarinoitaan” ja mainitsee, että lähteitä on vähän ja ne ovat usein epäluotettavia. Tätä voisi itsessään pitää syynä avata lähdepohjaa tarkemmin, mutta Pettersson vain kiittää – nimiä mainitsematta – kaikkia tutkijoita ja asiantuntijoita, jotka ovat häntä auttaneet.

Jos kirjan eetoksena on nostaa esille unohdettuja naisia historian hämärästä, on jossain määrin ironista, mikäli noita naisia tutkineet (nais)tutkijat unohdetaan mainita.

Favillin ja Cavallon teoksen kohderyhmää ovat lapset ja voi olla, että kohdeyleisö on vaikuttanut lähteiden poisjättöön. Pettersson kyllä korostaa naistarinoiden merkitystä kouluopetuksessa, mutta hänen kirjojansa ei ole tarkoitettu lapsille vaan aikuisille, joiden tiedontarve ja kyky arvioida lähteitä on toinen.

Sarjallinen elämäkerta ja sen lähisukulaiset kollektiivibiografia ja ryhmäbiografia ovat kirjoittajalle suuria ponnistuksia. Lajityyppi perustuu väistämättä laajan lähdeaineiston käyttöön.

Kulttuurihistorioitsija Hanna-Reetta Schreck listaa ryhmäbiografiansa Säkenöivät ja oikukkaat: Suomen kultakauden naisia (Like 2021) lopussa kaikki käyttämänsä lähteet: arkistolähteet, kuvat, kirjalliset teokset, internetlähteet sekä haastattelut, tapaamiset ja sähköpostit. Lisäksi teoksessa on myös loppuviitteet, joista löytää tarkemmat tiedot esimerkiksi siteeratuista kirjeistä tai muista aineistoista. Vaikka yksittäisiä lähdetietoja ei alkaisikaan lukea, pelkästään noiden sivujen olemassaolo kertoo lukijalle, millaiseen monivaiheiseen työhön tietokirja perustuu.

Aina välillä kuulee väitettävän, etteivät lukijat pidä lähteistä. Lähteet saavat kirjan näyttämään liian vaikealta tai akateemiselta. Tähänkin pulmaan löytyy ratkaisuja. Schreckin Säkenöivien ja oikukkaiden houkutteleva ulkoasu ja kuvitus viestivät helposta lähestyttävyydestä. Muodollisen lähdeapparaatin ohella teos sisältää kirjailijan kohdehenkilöilleen osoittamia henkilökohtaisia kirjeitä. Luovat metodit eivät poissulje tarkkaa lähteistystä.

Joskus tietokirjan aihe asettaa erityistä painetta lähteiden ilmoittamiselle. Jos kirjan eetoksena on nostaa esille unohdettuja naisia historian hämärästä, on jossain määrin ironista, mikäli noita naisia tutkineet (nais)tutkijat unohdetaan mainita.

Tietoa vai tulkintaa?

Palataan vielä Helsingin Sanomien artikkelissa esiin nostettuun pulmaan liittyen tutkijoiden työhön ja sen hyödyntämiseen tavalla, joka tuntuu peittävän näkyvistä tutkijoiden panoksen.

Historian marginaaliin jääneiden ihmisten elämän faktojen selvittely on usein työlästä. Faktat eivät kuitenkaan itsessään kerro vielä kovin paljon. Tarvitaan laajempi konteksti ja ymmärrys tuon ihmisen kokemusmaailmasta ja merkityksestä. Tieteellinen historiantutkimus – kuten myös populaari kulttuurihistoria – perustuu faktojen ohella tulkinnoille. Kirjoittaja luo yhteyksiä ja tekee oman tietämyksensä ja kokemuksensa pohjalta valintoja, jotka tuovat esille ihmisen elämästä tai käsitellystä ilmiöstä tietyt puolet.

Tieteellinen historiantutkimus – kuten myös populaari kulttuurihistoria – perustuu faktojen ohella tulkinnoille.

Kun tietokirjoittajina hyödynnämme toisten kirjoittajien ja tutkijoiden työtä, on olennaista ymmärtää faktojen ja tulkintojen suhde. Niitä ei voi täysin erottaa toisistaan – ei ole olemassa kovia faktoja ja selviä tulkintoja – mutta tulkintoihin tarvitaan muutakin kuin vain sitkeää arkistotyötä ja tietojen listausta. Välillä näkee tulkintoja lainattavan faktoina, kun lainaavalta kirjoittajalta puuttuu aihealueen syvempi tuntemus.

Lainaava kirjoittaja tekee aineistojen pohjalta omia tulkintojaan, ja myös tähän liittyy vaaranpaikkoja. Jos lukijalle ei ole selvää, mitkä tulkinnoista ovat kirjoittajan omia, mitkä lähteistä omaksuttuja, voi lainattujen teosten kirjoittajien kontolle lipsua näkemyksiä ja painotuksia, mitä he eivät tunnistaisi omikseen.

Tietokirjoittajan pitäisi tuntea maastonsa niin hyvin, että hän tietää, millä maaperällä liikkuu. Assosiaatiot, liukumat ja repeämät kuuluvat tekstin luonteeseen, mutta tietokirjailijan työnkuvaa on myös valppaus ja vastuu aineistojen käytöstä. Taitava tietokirjailija osaa käyttää monipuolisesti lähteiden ilmaisemisen keinoja tuodakseen julki toisten työn osuuden ja korostaakseen omaa viestiään.

Kaikkien asialla

Lähteitä koskevan keskustelun taustalla ovat osaltaan kirjamarkkinoiden muutokset. Yhä harvemmat teokset pääsevät julkisuuden valokeilaan, ja sovellusten algoritmit kasaavat näkyvyyttä entuudestaan tutuille nimekkeille. Populaarin tietoviihteen suosio ymmärrettävästi mietityttää tutkijoita, joiden työ ei julkisuudessa näy tai saa arvostusta. Erityisen harmilliselta tietoviihteen menestys tuntuu, jos sen kirjoittaja moittii tutkimuksen vähyyttä samalla kun kuitenkin itse hyödyntää laajasti tutkijoiden julkaisuja ja tietoja.

Vapaan tiedon käytön lähtökohtana on kunnioitus tuon työn tekijöitä kohtaan ja ymmärrys heidän asemastaan.

Tässä olisi mahdollisuus vastaiskuun. Tutkijat voisivat ratsastaa populaariteosten maineella ja tuoda esille jännien tyyppien todelliset tarinat ja kertoa hämmentävät yksityiskohdat, jotka jäivät nopeassa läpijuoksutuksessa huomiotta.

Vastavuoroisen kuppaamisen ja vastakkainasettelujen sijaan kannattaisin kuitenkin kollegiaalisuuden vahvistamista. Tietokirjoittaminen on aina yhteistyötä, kollaboraatiota, vaikka toiselta osapuolelta ei suostumusta kysytä (eikä tarvitsekaan kysyä). Vapaan tiedon käytön lähtökohtana on kunnioitus tuon työn tekijöitä kohtaan ja ymmärrys heidän asemastaan. Suurelle yleisölle tietoa popularisoivat kirjoittajat ovat asemassa, jossa voivat toimia koko kentän hyväksi. He voivat innostaa lukijoita syvemmille vesille ja lisätä laajapohjaista kiinnostusta tietokirjallisuuteen.

Tietokirjailija ei koskaan kirjoita vain omaa kirjaansa, hän kirjoittaa kirjallisuutta laajemmassa merkityksessä.

• • •

Lisäys 21.9.2022:

Tämän tekstin kirjoittamisen jälkeen ilmestyi Maria Petterssonin lainaamien tutkijoiden tekemä vertailu, jossa osoitetaan lukuisia sanatarkkoja tai vain hieman muunneltuja yhtäläisyyksiä lainattujen tekstien ja Petterssonin kirjan välillä. Susanna Välimäen, Nuppu Koiviston, Maarit Leskelä-Kärjen ja Juha Torvisen tekstianalyysi on julkaistu 20.9.2022 musiikintutkijoiden seura Suonin blogissa.

Lisäys 22.9.2022:

Petterssonin kustantajan Atenan vastine tutkijoiden sitaattivertailuun (sisältäen kahden Suomen Kustannusyhdistyksen juristin laatiman lausunnon tapauksesta).

Kirjoittaja on kirjallisuudentutkija ja tietokirjailija, joka tutkii lainaamista, plagiointia ja kirjallisuuden tekijänoikeuksia sekä vallankäyttöä kirjallisuudessa. Hän on kirjoittanut tutkimusaiheistaan suuremmalle yleisölle teoksissa Kirjalliset väärennökset: huijauksia, plagiaatteja ja luovia lainauksia (Gaudeamus 2018, yhdessä Outi Ojan kanssa) ja Räjähdemiehen perintö: vallasta, kirjallisuudesta ja Nobelin palkinnosta (Tammi 2019).