”Kuin runoilija, joka kirjoittaa trillereitä”. Lehtiotsikko lupaa ratkaisuja kysymykseen proosan ja runouden suhteesta, nykykirjallisuuden ilmiselvästä ja silti arvoituksellisesta yhtälöstä. Lainaan lähikirjastosta jutun aiheena olevan espanjalaiskirjailijan Javier Maríasin (1951–2022) romaanin Rakastumisia, josta saisin vertailukohtia toisen suositun tekijän, skotlantilaiskirjailija Ali Smithin (s. 1962) proosalle. Sitäkin usein luonnehditaan runolliseksi.

Smithiltä ilmestyi ripeään tahtiin vuosina 2016–2020 neljä vuodenaikojen mukaan nimettyä romaania, jotka antoivat aiheen lukea uudestaan myös hänen vanhempaa tuotantoaan. Aloitusosaa Autumn, josta ilmestyi syksyllä 2022 Kristiina Drewsin suomennos, pidetään ensimmäisenä Brexit-romaanina. Muutenkaan Smithillä ”proosan preesens” – viive, jossa ajassa asiat muuttuvat kerrottaviksi – ei ole useiden vuosien pituinen. Vuodenaikasarja on from right now, katoavassa reaaliajassa. Sulkeutuvuuttakaan ei Smithiltä voi odottaa, ja vuonna 2022 ilmestyi vielä kvartetin jonkinlainen viides pyörä Companion Piece.

Katsaus sen arvosteluihin angloamerikkalaisissa päivälehdissä tuottaa tulokseksi joukon juonireferaatteja, jotka jopa sanomalehtikritiikin sarjassa hätkähdyttävät spoilatessaan yksityiskohtaisesti teoksen sisältöjä. Tämä ei yleisesti ottaen koske vain proosaa. Kirjallisuudenlajista riippumatta arvostelut, jotka on julkaistu sanomalehdissä, ovat juonivetoisempia kuin aikakauslehtien ja muun median kirjallisuuspuhe, kuten Kritiikin Uutisissakin on keskusteltu kotimaan osalta.

Nykykirjallisuudesta kirjoitetaan yhä kuin siinä olisi kyse vain temaattisesta sisällöstä. Samalla proosa on jo pitkään vaeltanut toisaalla tehden näkyväksi kielen muotoa, ainetta ja liikettä.

Myös runoilija, kriitikko ja akateemikko Craig Dworkin toteaa teoksessaan Radium of the Word (2020), että nykykirjallisuudesta kirjoitetaan yhä kuin siinä olisi kyse vain temaattisesta sisällöstä. Samalla proosa on jo pitkään vaeltanut toisaalla tehden näkyväksi kielen muotoa, ainetta ja liikettä. Uusimmassa kirjallisuudessa ilmenee yhä intensiivisemmin hetkiä, joita Dworkin kutsuu ”proosaksi proosassa”, dynamiikkaa, jossa melu ja merkitys kohtaavat ja vaihtavat paikkoja.

Dworkinin käsite on viehättävä, koska se ei palauta sellaisia piirteitä runouteen tai lyriikkaan, jotka proosassa – myös Ali Smithillä – liittyvät kieleen, rytmiin tai älyä ja sydäntä särkevään preesensiin. Proosa ilmaisee omin ja silti vuorovaikutteisin keinoin proosallisuuttaan.

• • •

Javier Maríasin teos osoittautuu niin sujuvan kertovaksi, että oli palattava tarkistamaan lehtijutusta, mitä siinä tarkoitettiinkaan runollisuudella. Minäpuhetta Rakastumisissa? Samaa asiaa toisin toteavaa ja bernhardmaisen pitkää aivoitusta, joka hidastaa tapahtumien kulun esitystä? Minän taipumusta proverbiaaliseen viisasteluun – on yllättävää miten huonosti rutiinimme sietävät muutoksia – joka tuo tekstiin komiikkaa? Painosivun typografia on tiukasti oikeaan reunaan tasattu, toisin kuin Smithin teoksissa, joissa aukeamilla on ilmatilaa kuin (perinteisessä) runoudessa tai draamassa.

Sam Leith (Guardian 13.9.2022) tarkoittaa runollisuudella Maríasin proosan piirrettä, jossa ilmaisut ja kuvat palautetaan odottamatta lukijan eteen sivujen tai jopa teosten päässä toisistaan. Romaanien ilmapiiri ja tyyli on ”lähes sanoin kuvaamaton”, mutta onneksi kirjoittajalta eivät ehdy adjektiivit: runsas, salaperäinen, elliptinen, voimakas, asiasta poikkeileva, kiinnostunut kerronnan ja todellisuuden suhteista.

Osuvaa kuvausta Maríasin proosasta, mutta en vieläkään saa juonen päästä kiinni Leithin kokemassa runollisuudessa. Lajitermien ja tekstin poetiikan lisäksi runous ja proosa ovat myös yksilöllisiä ja kulttuurisia lukutapoja. (Ja makuasioita: Maríasin Rakastumisia jäi minulta kesken. Kompastuskiveksi muodostui miesabsurdismin suodattama naiskertoja, joka aina naisen tavatessaan puhuu miehistä.) Samalla 2000-luvun kirjalliset virtaukset ovat tehneet kestämättömiksi oppikirjamaiset yleistykset proosasta ja runoudesta. Ei ole enää niin, että olisi leimallisesti runouden tai lyriikan piirre tuottaa vaikutelma nyt-hetken tapahtumisesta ja ajattomasta ajattelusta, kuten voi lukea esimerkiksi Jonathan Cullerin järeästä perusteoksesta Theory of the Lyric (2015). Ali Smith puolestaan kysyy hybridisessä esseekokoelmassaan Artful (2013), ovatko runouden ja proosan muodot erillisiä – proosa vailla runouteen liitettyä auraa ja olemuksellisuutta – vain siitä syystä, että me haluamme niiden olevan erillisiä. Muodossa on kyse myös tarpeista, odotuksista, sääntöjen rikkomisesta ja muodon muodonmuutoksista.

Ovatko runouden ja proosan muodot erillisiä – proosa vailla runouteen liitettyä auraa ja olemuksellisuutta – vain siitä syystä, että me haluamme niiden olevan erillisiä.

• • •

Ali Smithin teosten nykysuosio on asettanut uuteen valoon toistuvan väitteen, jonka mukaan kieltä, kerrontaa ja tyylikeinoja uudistava kokeellisuus on vähälevikkisen runouden tai proosan piirre. Levikki on tietenkin suhteellinen, kielialueesta riippuva ilmiö, mutta yhtä kaikki proosan valtavirtaan on lorahtanut piirteitä, jotka alkoivat Euroopassa muotoutua yli sata vuotta sitten syntyneessä romaaninjälkeisessä romaanissa. Menneiden tapahtumien kerronnasta on siirrytty nykyhetken preesensiin, tapahtumisesta ajattelemiseen ja abstraktion ilmiöihin, joita jäljitän teoksessa Abstraktin kirjallisuuden loisto ja kurjuus (2022).

Sittemmin etenkin preesensin käytön valtavirtaistuminen sekä brittiläisessä että suomalaisessa nykyproosassa on ollut mielenkiintoinen ilmiö. Varhaisille saksankielisille ekspressionisteille preesens oli keino proosan välittömyyden ja samanaikaisuuden, simultaanisuuden, vaikutelman tuottamiseksi. Nykyprosaistit luovat kerronnan ja kerrotun nykyhetkelle yhä uusia mahdollisuuksia.

Smithin teoksessa Companion Piece on luku, jossa preesensissä etenevä ääntensorina lakkaa hetkeksi, kun isänsä vaikean sairauden hämmentämä päähenkilö eksyy metsässä. Imperfekti ei yllättäen korostakaan ollutta, vaan olevaa ja tulevaa.

The trees spoke their language.

The light and dark took turns.

What I knew was my own absence.

What I sensed, clear as unruined air, was the

ghost of a chance, a different presence. (s. 80)

• • •

Proosan yhteydessä kirjoitetaan harvemmin äänteellisestä kuvioinnista tai kielen poljennosta. Nathalie Sarrauten (1900–1999) romaanissa Kultaiset hedelmät kriitikot ruotivat samannimistä teosta. Muuan keskustelija kuvailee, miten teos rajaa rakenteessaan vuorovaikutusta ja mukauttaa käyttöön uudella ja rikkeettömällä tavalla ”rytmiset merkit, jotka jännitteisyydessään ylittävät kaiken semantiikkaan sisältyvän epäoleellisuuden” (s. 71; suom. Pentti Holappa ja Olli-Matti Ronimus).

Parodioi Sarraute tässä kritiikkipuhetta tai ei, myös Ali Smith on ylistänyt rytmiä ja sanaa pienempien ainesten tärkeyttä proosassaan. Haastattelussa vuodelta 2017 hän palauttaa kielen muutosvoiman tavujen rytmiseen yksikköön, joka on kielen perusta: sanan, ilmauksen, lauseen, syntaksin, kappaleen ja vieläpä sen, miten sydän lukiessa liikkuu. Kirjallisuusesseidensä luvussa ”On form” Smith pitää rytmiä sekä esteettisenä muotona että ihmismielen sisäistettynä kotipaikkana, joka säilyy silloinkin, kun ympärillä muu murenee.

Ali Smith on ylistänyt rytmiä ja sanaa pienempien ainesten tärkeyttä proosassaan.

Perinteisissä jaotteluissa nimenomaan lyriikka on nähty korostetun rytmisenä kielenä, jossa korostuvat kielen äänteelliset tasot – myös ääneen tai hiljaa mielessä puhuttu, kuultu – sekä lukijan tunne uusien käsitteellisten yhteyksien yllättävästä ilmestymisestä. (Näin esimerkiksi Jonathan Culler jo mainitussa teoksessa.) Smithin teokset ovat tilaisuus aprikoida, mikä erottaa vapaarytmisen tai -mitallisen proosan runosta. Siis mikä muu kuin se, että vaikkapa teoksessa Companion Piece on 227 sivua, sen rakenteessa on lukuja ja lukujen välillä sekä kertomuksen että muodon jatkuvuutta.

Seuraavassa tytär ajattelee pelkistetysti isäänsä, jonka muisteltu ääni on kursiivilla:

You’re beyond me now

to me at school.

You’re way beyond me now

to me at university.

It hurt – hurts – the heart. (s. 118)

Kielen luonnollisten painojen, toiston, alkusoinnun ja äännekuvioiden rinnalla rytmi toteutuu merkitysten tasolla. Riviä laajemmissa yksiköissä näin käy esimerkiksi luvussa, jossa minäkertoja kärsii unettomuudesta. Yön tunteina hän käy luettelonomaisesti läpi asioita, joiden ihmiset sanovat olevan companionable, hyvää seuraa. Koira, kirjat, radio, pienet kojeet, usko vaikkapa pyhimyksiin ja pyhäinjäännöksiin. Nimeämisiä ja sanojen companion/companionable toistoa seuraa aina lyhyt tarkastelu.

Sana on Smithillä usein läsnä sen äänneasun tähden, joka naksahtaa lukijan päässä merkityksiksi, joista taas kerrotut maailmatkin sopivasti haarautuvat uusiin suuntiin. Vuoropuhelujen koomiset ja traagiset väärinymmärrykset, ohipuhumiset ja väärin siteeraamiset perustuvat usein sanojen monimerkityksisyyteen tai ilmausten äänteelliseen samankaltaisuuteen, paronomasiaan (hey/hay, Lee/Lea, curfew/curlew).

Yksilöllisten tuntojen lomassa kielenkäyttö koko ajan kiinnittyy sen antiautoritaarisiin mahdollisuuksiin kohdata arjen tavanomaisuuksia ja hierarkioita. Itseilmaisua ja olemisen tapoja rajoittavat milloin vanhemmat tai pakolaiskriisien kyynistämät passivirkailijat, milloin taas yhteiskunnan valtasuhteet, joita pidetään yllä oikeakielisyyden tai kielen nyanssien hallinnalla.

• • •

Mitä tapahtuu äänikirjan aikakaudella proosan proosalle? Vaikka kirjailija ei aina ole oman tekstinsä paras esittäjä, kannattaa kielen rytmien vertaamiseksi kuunnella äänikirjoina otteita Smithin teoksista Artful tai Public Library and Other Stories (2015), esittäjänä Smith. Äänessä on poljento, intonaatio ja assosiatiivinen rytmi, joka puuttuu Smithin muista äänikirjoista, joita lukevat sinänsä pätevät ammattinäyttelijät. Smithin rytmit eivät dramatisoi sisältöä ja kieli pysyy kielenä. Tämän rinnalla muiden lukijoiden smithit vaikuttavat teennäisiltä pyrkiessään ”puhaltamaan elämää” kuvauksiin, dialogiin ja henkilöhahmoihin.

Mitä tapahtuu äänikirjan aikakaudella proosan proosalle?

Companion Piecen tarinamaailmassakin luetaan runoa tavalla, joka voi toteutua vain proosassa. Päähenkilö muistelee, miten hän nuorena auttoi opiskelutoveriaan E. E. Cummingsin, yhdysvaltalaisen kirjailijan lukemisessa. Asetelma on Smithille läpikotaisin tuttu. Ennen kokopäiväiseksi kirjailijaksi ryhtymistä hän työskenteli tutkijaopettajana ja jatko-opiskelijana, jonka väitöskirjan aihe oli William Carlos Williams, Wallace Stevens ja James Joyce. Nyt kahden opiskelijan fiktiivisessä Cummings-keskustelussa toteutuu ymmärrys ja illuminaatio, kun runoutta inhoava ja vain opintosuoritusta tavoitteleva toveri alkaa osallistua dialogiin muutenkin kuin torjuen. Keskustelu saa myös todellisen lukijan selaamaan tekstiä taaksepäin ja katsomaan, mitä runossa on meneillään.

Samalla syntyy tietynlaisen lukemisen myötätuntoista parodiaa. Nuorten opiskelijoiden lukuote tuo mieleen Jonathan Cullerin arvostelun angloamerikkalaista lyriikan pedagogiaa ja teoriaa kohtaan. Sen tavoitteeksi asetetaan usein tulkinnan tuottaminen. Sen sijaan ennen 1900-lukua lukijoiden suhde lyriikkaan muistutti paremminkin suhdetta lauluihin: niihin suhtauduttiin aistien ja toistaen, muihin lauluihin vertaillen, vihaten tai rakastaen – mutta harvoin tulkiten. Lukemisen tavat ovat historiallisia.

Tulisiko Smithin kieltä lukea siis metalyyrisenä vai metaproosallisena?

Taisinpa lopulta spoilata juonta minäkin.

Kirjoittaja on kirjallisuudentutkija, jota proosan ja runouden kysymykset ovat askarruttaneet myös julkaisuissa Abstraktin kirjallisuuden loisto ja kurjuus (Poesia 2022) sekä, yhdessä Jaana Vaahteran kanssa, Dante Alighieri: Kansankielestä – De vulgari eloquentia (Faros 2021).

Kirjallisuutta

Adam Begley, ”Ali Smith, The art of fiction No. 236”, The Paris Review 221 (Summer), 2017.

Jonathan Culler, Theory of the lyric. Harvard University Press 2015.

Craig Dworkin, Radium of the word. A poetics of materiality. The University of Chicago Press 2020.

Sam Leith, ”Like a poet writing thrillers. Why you should read Javier Marías”, The Guardian, 13.9.2022.

Javier Marías, Rakastumisia. Suom. Tarja Härkönen. Otava 2012.

Marissa Mehr, ”Runokritiikki kertoo, mitä kielessä tapahtuu”, Kritiikin Uutiset, 18.10.2017.

Päivi Mehtonen, Abstraktin kirjallisuuden loisto ja kurjuus. Poesia 2022.

Nathalie Sarraute, Kultaiset hedelmät. Suom. Pentti Holappa & Olli-Matti Ronimus. Kirjayhtymä 1964.

Eri Shigematsu, ”Is it narration or experience? The narrative effects of present-tense narration in Ali Smith’s How to Be Both”, Language and Literature 31:2, 2022.

Ali Smith, Artful. Penguin Books 2013 (2012).

Ali Smith, Companion Piece. Hamish Hamilton 2022.