Tämä artikkeli on ilmestynyt alkujaan Kritiikin Uutiset – Kritikernytt -lehden numerossa 4/2012.

Esseisti Timo Hännikäinen kirjoittaa teoksessaan Ihmisen viheliäisyydestä (2011) erotiikkaan ja pornografiaan pesiytyneestä poliittisesta korrektiudesta. Hänen mukaansa korrektius turmelee pornografian ja se lakkaa olemasta kiihottavaa.

Hännikäinen teilaa varsinkin Riie Heikkilän ja Anna K. Ahon novellikokoelman Pornon vai Adornon tähden (2009), jossa on melko vaatimattomia akateemisesti sävyttyneitä pornotarinoita. Hännikäinen valittaa kirjan sisäsiisteydestä, jossa on sopivaa kirjoittaa keski-ikäisestä naisesta, joka löytää masturbaation ilot dildon avulla. Hännikäisen mukaan olisi täysin mahdotonta kirjoittaa nykyaikana novelli, jossa keski-ikäinen mies löytää vastaavat ilot tekovaginan avulla.

Toinen Adorno-kirjan kirjoittajista, Riie Heikkilä on suomentanut kovalla kohulla Suomeenkin saadun E L Jamesin 50 Shades of Grey -trilogian ensimmäisen ja toisen osan. Yksinkertaistettuna trilogia kertoo tavallisesta nuoresta naisesta, johon ihastuu ja lopulta rakastuu salaperäinen ja äärimmäisen rikas mies, joka haluaa aloittaa naisen kanssa alistukseen perustuvan seksisuhteen.

50 Shadesissakin näkyy samanlainen sisäsiisteys ja poliittinen korrektius kuin Heikkilän ja Ahon Adorno-kirjassa. Henry Laasasen tapaisilla miesasia-aktivisteilla voisi olla jotain sanottavaa siitä, että 50 Shadesin päähenkilölle, kömpelölle ja kaikin puolin tavalliselle Anastasia Steelelle, tuntuu kelpaavan vain Christian Greyn kaltainen upporikas ja järkyttävän komeaksi moneen kertaan luonnehdittu nuori mies. Grey on kuin suoraan Anna Kontulan Tästä äiti varoitti -teoksen sivuilta, joilla nykynaiset kertovat miesihanteestaan: ”Hän on kaikki, sivistynyt työläinen, vaatimaton johtaja, köyhyyden muistava hyvätuloinen ja aikuinen idealisti.”

Heikkilän käännöstä on kritisoitu huonoista sananvalinnoista. Syntyy koominen vaikutelma, kun henkilöt tuon tuosta mutisevat repliikkinsä – E L Jamesin käyttämä sana on ”murmur”, toisin sanoen henkilöt enemmänkin kehräävät.

Toisaalta 50 Shadesia voi itseäänkin huoletta kritisoida. Repliikkien jatkuva kehrääminenkin olisi kyllästyttävää, varsinkin kun James joka tapauksessa toistelee itsestäänselvyyksiä henkilöidensä toiminnasta ja käyttää pitkästyttäviä monologeja kuvaamaan heidän sisäistä tilaansa.

Miten 2010-luvulla voi ilmestyä kirja, joka kertoo siitä, miten nainen vapaaehtoisesti alistuu rikkaan miehen vallan alle.

Varsinkin kirjan naiskuvaa on pidetty ongelmallisena. Miten 2010-luvulla voi ilmestyä kirja, joka kertoo siitä, miten nainen vapaaehtoisesti alistuu rikkaan miehen vallan alle, ovat monet kysyneet.

Kirjalle on kuitenkin noussut puolustajia, jotka ovat puolustaneet kirjan viihdearvoja korkeakulttuurista hyökkäystä vastaan. ”Tätä trilogiaa ei pitäisi lukea kirjallisuutena isolla Koolla vaan viihteenä isolla Veellä. Pointti on se, kiihottaako tarina, ei se, ovatko nämä hyviä kirjoja”, on Turun Sanomien jutun mukaan sanonut kirjan julkaisseen Otavan markkinointipäällikkö Emma Alftan.

50 Shades of Grey asettaa näin kuitenkin yhden pornografian peruskysymyksen: kuinka usein pitää panettaa, että kirja on hyvää pornoa? Trilogian ensimmäisessä osassa kestää sivulle 116 ennen kuin saadaan minkäänlaista seksiä. Ensimmäinen panokohtaus tulee monta kymmentä sivua myöhemmin. Vasta reilusti loppupuolella päästään tositoimiin – ja sittenkin kohtauksia on harvoin.

Ennen vanhaan vaadittiin, että kirjailija upottaa kirjaansa seksikohtauksia vähintään kymmenen sivun välein. 1980-luvun roiseissa seksipokkareissa (suosittelen vaikkapa Pelimies-sarjan Kadonneen kondomin arvoitusta) seksikohtauksia on kahden tai kolmen sivun välein!

On itse asiassa jännittävä huomata, että kaikesta maailman pornoistumispuheista huolimatta 50 Shades of Grey on enemmänkin vanhanaikaista pehmoerotiikkaa, jossa viivyttelyllä ja odottelulla on suurempi rooli kuin varsinaisella pornografialla. Ehkä lukijaa panettaakin enemmän se, että tietää, että jotain tapahtuu ihan kohta… Jatkuva venytys ja toisto muistuttaa saippuaoopperaa, jossa lopullista sulkeumaa pantataan loputtomiin. 50 Shadesia koskevassa keskustelussa kiinnittää väkisinkin huomiota siihen ajatukseen, että viihde saa olla huonoa, koska se on viihdettä. Mistä tällainen ajatus – joka näkyy usein myös dekkarien ja romanttisten viihderomaanien kohdalla – on syntynyt? Lily-blogipalvelussa nimimerkki Jenni S.:n arvostelun kommentoija toteaa iltapäivälehtien elokuvakritiikeistä tuttuun tyyliin, että on ihanaa kun 50 Shadesia lukiessa voi pistää aivot narikkaan.

Suvi Ahola manaa sitä, että pornografia on nykyään kaupallistunutta, kun se ennen oli kapinallista ja yhteiskunnallista.

50 Shades -teoksen toistoa ja tyylillistä laveutta myös puolustellaan sillä, että lukija ei välttämättä aina jaksa sitä, että asioita ei kerrota suoraan. Helsingin Sanomien toimittaja Anna-Stina Nykänen tiivisti kolumnissaan asenteen näin: ”Aina ei Alastalon salissa uppoa.”

Monet 50 Shadesin puolustajat ovat myös korostaneet, että he ovat kirjan luettuaan siirtyneet takaisin Murakamiin tai muihin Nobel-tason kirjailijoihin. Tässä eliitti katsoo rahvasta alaspäin ja olettaa, että rahvas seuraa perässä.

Kysymyksenasettelussa on outoa vääjäämättömyyttä: jos sanoo, että 50 Shades on hyvä kirja, pidetään epäkelpona. Jos taas sanoo, että kirja on huono, sanotaan, ettei sen tarvitsekaan olla hyvä (ja kritisoijaa pidetään edelleen epäkelpona).

Miksi pornografialle on kaksoisstandardi? Tai ehkä sille ei ole standardeja ollenkaan? Sanoohan vanha sutkaus: en tiedä, mitä porno on, mutta tunnistan sen kun näen.

Ongelma noussee siitä, että pornografiakin on haluttu nähdä taiteena. Helsingin Sanomien Suvi Ahola nimittäin kirjoitti lauantaiesseen, jossa hän manasi sitä, että pornografia on nykyään kaupallistunutta, kun se ennen oli kapinallista ja yhteiskunnallista. 70-luvulla sentään ilmestyi Gummeruksen Erotica-sarja ja sen kaikki O:n tarinat ja markiisi de Sadet ja Apollinairen Hirveät Hospodarit. Ei tarvita kummoistakaan pornografian historian tuntemusta tajutakseen, että porno on aina ollut ensikädessä kaupallista toimintaa, ei poikkeusyksilöiden emansipatorista toimintaa. Anaïs Ninin kohutut pornotarinat syntyivät maksusta yksityisille tilaajille.

Anna-Stina Nykänen tekee kolumnissaan osittain saman huomion valitellessaan, että sadomasokistinen kuvasto pilasi pornografian leikittelyn. 1980-luvulta alkaen porno on muuttunut nahan ja kumin synkäksi kuvastoksi.

50 Shades ei tätä kuviota juuri muuksi muuta. Senkin mukaan sadomasokismi on lapsuuden traumojen parantelua ja terapiaa eikä kahden – tai kolmen tai useamman – aikuisen välinen puhdas leikki, jonka tarkoituksena on tuottaa seksuaalista nautintoa.

50 Shades of Grey sopii täydellisesti perverssin libertaristiseen maailmaan, jossa ei ole enää yhteiskuntaa, vaan pelkästään yksilöitä.

Sen sijaan, että kytättäisiin, onko 50 Shades of Grey hyvä kirja tai edes viihdyttävää pornoa, pitäisi kiinnittää huomiota konsumerismiin, joka 50 Shadesin maailmassa vallitsee. Ehkä aidsin jälkeisessä maailmassa ei voi ollakaan minkäänlaista vapaan seksin unelmaa (joka saattaisi mahdollistaa seksikohtaukset kahden tai kolmen sivun välein). E L James kuvaakin huolellisesti kaikki kondomin päällerullaamiset (ihan kuin toimenpide itsessään olisi eroottinen). Seksiä melkein tärkeämmäksi asiaksi kirjassa nousevat ylelliset lahjat (Audi, iPad jne.), joilla Christian Grey Anastasia Steeleä ruokkii.

Totta kyllä, Anastasia vastustelee lahjoja, joita Grey hänelle tuputtaa, mutta viime kädessä hän antautuu: Audia pystyy ajamaan korkokengät jalassa! Se on 50 Shadesin todellinen sanoma, ei ajatus siitä, että nainen voi hallita itse omaa seksuaalisuuttaan tai että seksuaalisuus on asia, jonka hallinta ei ole feministinen kysymys (vrt. yleiset kommentit siitä, että feminismi ei ylety makuuhuoneeseen).

Toisaalta seksuaalisuus on kirjassa kaupallisesti ladattu sopimusten verkko. Se ei ole enää yhteiskunnallinen asia, vaan pelkästään kahden ihmisen välinen sopimus. 50 Shades of Grey sopii täydellisesti perverssin libertaristiseen maailmaan, jossa ei ole enää yhteiskuntaa, vaan pelkästään yksilöitä. Yhteiskunnan puutetta paikataan Christian Greyn harjoittamalla hyväntekeväisyydellä. Hän on ”köyhyyden muistava hyvätuloinen”, joka parantelee lapsuuden traumoja piiskaamalla nuoria valkeahipiäisiä naisia.

Kirjoittaja on turkulainen kirjailija ja kriitikko.