Tämä artikkeli on ilmestynyt alkujaan Kritiikin Uutiset – Kritikernytt -lehden numerossa 1/2013.

Ajatellaan kahta eri tapausta: 1) Kohtaan nälkää näkevän ihmisen ja annan hänelle ruokaa. 2) Kohtaan nälkää näkevän ihmisen ja myyn hänelle ruokaa velaksi.

On itsestään selvää, kumpi teoista on tämän informaation perusteella parempi. Olivat moraalis-poliittiset kantamme lähes mitä tahansa, olemme yksimielisiä siitä, että teko 1 osoittaa hyveellisyyttä. Antaminen on parempaa kuin myyminen, auttamishalu parempaa kuin ansaitsemishalu. Laupias Samarialainen olisi ollut nimeltään pelkkä Samarialainen, jos hän olisi pyytänyt loukkaantuneelta juutalaiselta maksun.

Edellä esiteltyä logiikkaa ei tule soveltaa taideteoksien arvioinnissa.

Kriitikot puhuvat aina välillä rahasta. Eivät yleensä suoraan eikä argumentin kanssa vaan enemmänkin vihjailevaan tapaan. Jotenkin näin:

Edellinen levy myi hyvin, ja nyt ollaan heti tekemässä uutta.

Elokuvan ohjaaja onkin tarttunut myyvään teemaan.

Tämäntyyppiselle romaanille löytyy varmasti kysyntää.

Markkinoille on pukattu jälleen trendikäs uutuus.

(Koska niin monet suomalaiset kriitikot tuntevat toisensa, esimerkit ovat itse keksimiäni.)

Viittaukset rahaan ovat harvoin myönteisiä. Jos arvostelussa mainitaan markkinat, myyminen, kysyntä, yleisö ja muu sellainen, sävy on melkein aina negatiivinen. Sofistikoituneesti vihjaileva, rivien väliin ovelasti piiloutuva.

Mikä on tyhmää.

Se että teos on tarjolla kaupoissa, että se on tehty myyvästä aiheesta tai että se myy hyvin ei vaikuta teoksen laatuun.

Tekijän motiivin arvailu ei myöskään ole kovin hedelmällistä. Hienoja töitä tehdään rahan ansaitsemisen vuoksi ja huonoja tehdään rakkaudesta taiteeseen. Usein motiivit esiintyvät yhdessä. Honoré de Balzac ja Fjodor Dostojevski kirjoittivat saadakseen rahaa, mutta myös monista muista syistä. Kuinka hyvin näitä pystyy edes erottelemaan? Motiivi on olennainen asia, kun arvioimme teon moraalista arvoa (katso ensimmäinen esimerkki), mutta se ei ole olennainen, kun arvioimme ruoka-annoksen maittavuutta tai äänilevyn taiteellista laatua.

Eikä siinä pitäisi olla mitään ongelmaa, että kirja on tuotettu markkinoille. Harvoin kai kirjoja jaetaan ilmaiseksi. Tai että teema on varmasti myyvä. Ei kai myyvistä teemoista pidä vaieta?

Varmaan jokainen kriitikon hommia tekevä on joskus ajatellut mielessään jotain sellaista kuin ääh, miten kaupallista. Itse ainakin olen. Mitä silloin pitäisi sanoa, jos teosta ei saa syyttää kaupallisuudesta? Minusta paras tapa on lähteä kirjoittamaan asioista, jotka aiheuttivat negatiivisen reaktion: yllätysten puutteesta, vaikeiden teemojen välttelystä, huonosti mätsäävästä roolijaosta, puuduttavasta kompressoinnista, tehosteiden ryöstöviljelystä, riskien kaihtamisesta jne. jne. Tämä on taidekriitikon oikeaa työtä, toisin kuin kaupallisuuspoliisina toimiminen.

Kaikki edellä kirjoitettu koskee vain taideteoksia. Kaupallisuudesta tai sen puutteesta voi aina arvostella instituutioita.

Kirjoittaja on kulttuurikriitikko.