Herään pölyisestä neuvostohotellista aamuyön liikenteen käynnistymiseen. En ole ensimmäistä kertaa tässä tilanteessa.

Sama aamunsameus on tullut vastaan lähes kaikissa entisissä neuvostotasavalloissa. Nyt on kuitenkin uudenvuodenpäivä ja etelätadžikistanilaisen Qurgonteppa-Bohtarin ilma on tavallistakin sakeampaa.

Tämä ei ole tavallinen uusivuosi vaan ensimmäinen vuosikymmeniin, kun ilotulitusrakettien rinnalla ammutaan raskaalla tykistöllä Euroopan taivaalla.

Kaikki vähänkään jyvällä olevat ymmärtävät mistä siinä on kyse: isovenäläisestä ahdistuksesta ja ylisuureksi kasvaneesta valheesta, jonka mukaan venäläisillä olisi erityisoikeuksia ja -velvollisuuksia maailmassa.

Näen sen täälläkin, Qurgonteppa-Bohtarin kaupunginhotelli Ramzin palvelualttiudessa ja viihtyvyydessä. Venäläiset vain marssivat aikanaan etelätadžikistanilaiseen pikkukaupunkiin kansojen yhteistyön nimissä, pystyttivät laatikkohotellin, murskasivat vanhat perinteet ja rakenteet. Lähtivät pois 50 vuotta myöhemmin.

Sen jälkeen mikään muu ei ole muuttunut kuin johtajien kuvat seinillä. Jos nekään.

Nyt aulan seinältä tuijottaa Tadžikistania lähes alusta saakka johtanut Emomalii Rahmon tuuheine brežneviläisine kulmakarvoineen. Hän on vihkinyt Gostinitsha Ramzin uuden tulemisen, joka ei koskaan tullut, vaan kaikki jäi paikoilleen.

Emomalii Rahmon on viimeinen 1990-luvun murroksesta lähtien vallassa ollut kansallinen isähahmo näillä seuduin. Naapurimaissa muutos on jo tapahtunut viime ja toissa vuosikymmenellä, kun Kazakstanin Nursultan Nazarbajev (2019), Uzbekistanin Islom Karimov (2016), Turkmenistanin Saparmurat Nijazev (2006) ja Kirgisian Askar Akajev (2005) katosivat näyttämöltä. Toiset kuolivat, toiset luopuivat vastentahtoisesti.

Rahmon tervehtiikin kansaansa siellä täällä runsasliikenteisten kaupunkiensa seinissä. Estetiikka on yhdistelmä neuvostoliittolaista pönötysaskellusta ja kättelyä sekä aasialaista bisneskuvastoa punaisine mattoineen ja pilvenpiirtäjineen.

Neuvostoliittolaiset hotellit ovat oma kulttuurinen elämänmuotonsa.

Aulavahti Mukhtar on luvannut aamiaisen viidennessä kerroksessa, joten suljen tummasta puusta ja messinkikoristeluista koostuvan, huonosti saranoissaan olevan oven ja astelen neljännen kerroksen portaisiin. Vanha beige kuviotapetti halkeilee, mutta marmorilattiat ovat pysyneet kohtuullisen hyvässä kunnossa. Jostain syystä keskiaasialainen porrasmatto on peitetty likaisilla lakanoilla.

Neuvostoliittolaiset hotellit ovat oma kulttuurinen elämänmuotonsa. Ne ovat tunkkaisia, sieltä täältä repsottavia, tummasävyisiä ja yleensä pinttynyttä likaa ja tupakkaa huokuvia. Kaiteisiin on usein panostettu, muuten nopeasti kasatut hotellit ovat jääneet todistamaan yhden ideologian epäonnistumista.

Ne edustavat pysähtyneisyyttä ja tuovat 40-vuotiaalle suomalaiselle mieleen 1980-luvun – ajan jonne monet oman kansan konservatiivit muistoissaan kaipaavat. Tuonne Cumulus-hotellien, hajoavien autojen ja tasapäisen arjen maailmaan. Siis tänne Tadžikistaniin.

Yläkerrasta löytyy pienen etsimisen jälkeen jonkinlainen sali, jonka nurkassa on valtava kasa roskia. Sivuovesta ilmestyy tuhahtaen iäkäs huivipäinen nainen ja osoittaa salin ainoaa pöytää. Pian neuvostoliittolaiselle noutotiskille ilmestyy löysästi paistettu kananmuna sekä nakki, arvatenkin nautaa, kun muslimimaassa ollaan. Sitten vielä kannullinen teetä ja kuivaa leipää.

Venäläiset eivät arvosta itseään, joten vielä vähemmän he arvostavat miehittämäänsä aluetta.

Vaikka rouva on ehta tadžikki, hän toimii juuri sillä rakenteella kuin venäläiset ovat opettaneet: itsevaltaisesti, arvoasetelmaa huokuen, käytännöllisyydestä tai järkevyydestä piittaamatta. Venäläiset eivät arvosta itseään, joten vielä vähemmän he arvostavat miehittämäänsä aluetta. Sillä on tapana kumuloitua. Hokemat patrioottisuudesta tai uskonnosta, saati sitten käsitykset omien johtajiensa laupeudentunnosta pienempiä kansoja kohtaan ovat itsepetosta – tai vain petosta.

Juon aamuteeni ja syön kuivan leipäni keittäjänaisen kolmekymppisen pojan seurassa. Hän on stereotyyppinen ilmentymä keskiaasialaisesta 1970-luvun elokuvasta. Tiukka musta nahkatakki, nahkalakki, jyrkät piirteet ja valtavat kourat. Tupakka palaa. Mikään ei muutu.

• • •

Entinen taistolainen, Hämeen yhteistyö– ja Maailma ja me -lehtien ex-päätoimittaja Ilkka Lappalainen kuvaa tuoreessa teoksessaan Rapistuvan maailman renkinä (Minerva 2022) matkaansa Tadžikistaniin 1980-luvulla.

Pääkaupunki Dushanbe näyttää suomalaisten silmiin ankealta, vaikka vierailun neuvostoliittolaiset isännät ylistävät suunnitelmatalouden hienoa voittokulkua. Lappalaisen mielessä alkaa jo hahmottua punaisen jättiläisen epätoivo.

”Numeroita, prosentteja, kasvulukuja, viisivuotissuunnitelman ylityksiä vilisi yhtenä virtana. Niistä he jaksoivat kertoilla syvällä rintaäänellä, vaikka ympärillä oli kurjan näköinen kaupunki tyhjine kauppoineen ja neuvostomaalle ominaisine rähjäisine rakennuksineen”, Lappalainen kirjoittaa.

Neuvostoviranomaiset sanovat padon kestävän seitsemän richterin maanjäristyksen. Entä jos maanjäristys on suurempi, ihmettelevät suomalaiset. Sitten laakson kylät hukkuvat, toteavat neuvostoliittolaiset.

Valtuuskunta käy ihastelemassa sosialismin suurta saavutusta, vuonna 1980 valmistunutta Norakin voimalaitosta ja patoa. Kolmensadan metrin korkuinen patorakennelma oli aikanaan maailman korkein.

Suomalaisten ihmeteltyä jättipadon rakenteita neuvostoviranomaiset sanovat sen kestävän seitsemän richterin maanjäristyksen. Entä jos maanjäristys on suurempi, ihmettelevät suomalaiset. Sitten laakson kylät hukkuvat, toteavat neuvostoliittolaiset.

Tämä kuvastaa valloittajan luonnetta; kulttuuria, joka syntyy imperialistisessa katsannossa. Mentaalinen ja kulttuurinen miehitys tarkoittaa vuosikymmenten toipumista. Asuinmaassani Virossa, siis entisen Neuvostoliiton niin maantieteellisessä kuin taloudellisessakin ääripäässä, muutos, toipuminen tapahtui ripeästi. Tadžikistanissa ollaan kuin vuodenvaihde olisi korkeintaan 1993.

Muutoksen estäminen on onnistunut hyvin maassa, jota hallitsee edelleen sama valtaeliitti kuin kolmekymmentä vuotta sitten. Isovenäläinen imperialismi pyrkii samaan vaikutukseen kaikissa naapurimaissaan; jos ei kulttuurisella ja poliittisella painostuksella, niin sitten politiikan äärimmäisimmällä keinolla, hyökkäyssodalla.

Siksi tänä uutenavuotena suren katsellessani juhlaräjähteiden jäämiä kadulta siivoavia tadžikki-isoäitejä. Jos jotain voisi toivoa uudenvuodenlahjana, niin sitä, että Itä-Eurooppa saa kehittyä jatkossa ilman sortovaltaa.

Ettei Ukraina taas heräisi pölyisestä neuvostohotellista tämän vuoden aikana.

• • •

Ville Hytösen aiemmat kolumnit Kritiikin Uutisissa:

”Kotikirjastoni on linnani” (12.11.2022)

”Flow ei ole vain klisee, vaan elämän merkittävin toistuva hetki” (10.10.2022)

”WC-kulttuuri kertoo jotain suhtautumisesta itseen ja toiseen” (11.8.2022)

Ville Hytönen on Virossa asuva kirjailija, käsikirjoittaja ja toimittaja sekä Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtaja. Hänen tuoreimmat teoksensa ovat romaani Johannes-Andreas (Like 2022), lastenkirja Ötökkämaan ihmeet (Tammi 2022) sekä esseekokoelma Grand Tour (Tuuma 2022).

Kuva: Jyri Pitkänen