Journalisti-lehti uutisoi tällä viikolla, että Helsingin Sanomat luopuu televisiosta kirjoittavista freelancereista (13.4.). Säästösyistä televisiosta kirjoittaminen aiotaan hoitaa jatkossa entistä enemmän ”talon sisällä”. Sanoma Media Finland Oyj:n liikevaihto kasvaa, kulttuuritoimituksen budjetit kutistuvat. Entinen teatterikriitikko Suna Vuori muistelee Ylen viime viikolla julkaisemassa Kuinka monta tähteä? Ohjelma taidekritiikistä -dokumentissa aikoja, jolloin kulttuuritoimitus oli Helsingin Sanomien toimituksista suurin. Kulttuuritoimitus on kutistunut, eivätkä sen toimittajat saa Vuoren mukaan kunnolla aikaa yksittäisten juttujen tekemiseen. Tekstejä tilataan freelancereilta, mutta heille ei makseta työstä kunnolla, kun pitää säästää. On kuin kaikki olisi tehostettu jatkuvan loppuunpalamisen partaalle.
Sanoma Media Finland Oyj:n liikevaihto kasvaa, kulttuuritoimituksen budjetit kutistuvat.
Ylen kritiikkidokumentissa julistetaan useaan kertaan Hesarin taidekritiikin ”siis ihan valtava” merkitys. Helsingin Sanomien kritiikin painoa ei käy kiistäminen, mutta ohjelmassa siitä puhutaan kuin sillä olisi monopoliasema taidekritiikissä. Näin ei kuitenkaan ole, vaan tasokasta kulttuurikritiikkiä julkaistaan myös esimerkiksi Suomen Kuvalehdessä, Imagessa, sekä erilaisissa sanoma- ja kulttuurilehdissä. Lähes kaikki asiantuntevimmat Helsingin Sanomiin kirjoittavat kriitikot eivät ole myöskään kasvaneet työhönsä pelkästään broileroimalla itseään Sanomatalon sisällä, vaan kirjoittamalla ensin pitkään (usein järkyttävän pienillä tai olemattomilla palkkioilla) erilaisiin kirjallisuuden, elokuvan, kuvataiteen tai musiikin erikoismedioihin.
Jos kulttuurilehdet, ylioppilaslehdet ja vaikkapa kirjallisuuden ainejärjestölehdet ajautuvat entistä ahtaammalle ”luovan tuhon” hengessä (Eihän siinä mitään menetetä, kyllähän teoksia käsitellään mielenkiintoisesti vaikkapa Insta-postauksissa, Goodreadsin tai lukuaikapalveluiden ”arvosteluissa” tai markkinointiviestinnässä!), suomenkielisellä kritiikillä on ylipäätään vaarana surkastua.
• • •
Taidekritiikissä tähtiarviot näyttäytyvät tarpeettomana vallankäyttönä, joka halventaa teokset kauden uutuusnakkien tai pehmytvessapaperien kaltaisiksi kulutustuotteiksi.
Taidekritiikin arvoa ei ihan ymmärretä lukijan palveluun keskittyvässä Hesarissa. Ylen Kulttuuriykkönen-radio-ohjelman huhtikuisessa kritiikkikeskustelussa Suna Vuori toi esiin mielipiteensä siitä, etteivät tähtiarviot sovi teatterikritiikkiin. Tätä Hesarin kulttuuritoimituksen esihenkilö Aino Miikkulainen kommentoi kertomalla, että toimituksessa mietitään tällä hetkellä, pitäisikö muistakin taiteenlajeista alkaa julkaista tähtiarvioita, koska niiden avulla ”lukija pystyisi paremmin hahmottamaan, onko jokin suositeltavaa vai ei”. Eli siis: kirjallisuudesta, kuvataiteesta, tanssista? Kauhea ehdotus! Popmusiikissa ja elokuvassa tähtiarvioilla on toki pitkät perinteet, ja kyseiset kulttuurialat ovat usein joko hyödyntäneet arvioita markkinoinnissa tai menestyneet niistä riippumatta. Yleisesti taidekritiikissä tähtiarviot näyttäytyvät kuitenkin tarpeettomana vallankäyttönä, joka halventaa teokset kauden uutuusnakkien tai pehmytvessapaperien kaltaisiksi kulutustuotteiksi, joiden laatua arvostelija testailee.
Hyvä kritiikki ei puhu lukijalle, kuin tämä olisi tyhmä, eikä se ole mielipidekirjoitus tai ”suositus”. Arviossa voi olla mukana voimakas mielipide, mikäli kirjoittaja kokee tarvetta artikuloida sellaisen, mutta usein ei sekään ole tarpeellista. Tärkeämpää on kontekstointi, näkökulmien tarjoaminen ja teoksesta keskusteleminen. Kritiikki voi olla toki melkein mitä vaan, eikä kritiikkiä tarvitse aina ottaa niin vakavasti, vaikka kritiikin tulee ottaa taide vakavasti. Ajateltu ja kiinnostavia teemoja esiintuova kritiikki voi saada uudet ihmiset kiinnostumaan kritiikistä, mutta myöskään kaiken ei tarvitse kiinnostaa mahdollisimman suuria ihmisjoukkoja. Sillä ei taida kuitenkaan olla juuri väliä algoritmiaikana, jossa maksimaalisen suuri näkyvyys ja ”keskustelun herättäminen” on yhtä kuin suuri onnistuminen.
Essee on kutkuttava diili toimituksille, koska se tarjoaa lupauksen nimekkään kirjoittajan henkilökohtaisesta pohdinnasta.
Helsingin Sanomat hakee myös kulttuurijournalismille uutta nostetta ”pohdiskelevammista esseemäisistä teksteistä”. Verkossa julkaistava essee on kutkuttava diili toimituksille, koska se tarjoaa lupauksen nimekkään kirjoittajan henkilökohtaisesta pohdinnasta liittyen ajankohtaisiin puheenaiheisiin, eikä esseen oleteta vaativan vastaavaa budjettia kuin vaikkapa työlään feature-artikkelin tekemisen. Kulttuurilehtien nimelliset palkkiot voi ymmärtää, sillä sitä työtä tehdään intohimosta ja kiinnostuksesta taiteenlajiin, sen elävyyden ylläpitämiseen, usein apurahojen ja tukien turvin. Vaan ei ole hyvä suunta, jos jopa pääosin Suomen suurimpaan, osakkeenomistajilleen voittoa tuottavaan sanomalehteen kirjoittavan freelancerin pitäisi saada työnsä tueksi vielä henkilökohtainen työskentelyapuraha, jotta voisi keskittyä kulttuurijournalismiin ja kritiikkiin huolellisesti.
• • •
Iida Sofia Hirvosen aiemmat kolumnit Kritiikin Uutisissa:
”Luokkatietoisuus kaupan” (18.2.2023)
”Moralistista kritiikkiä” (4.12.2022)
”Lomalla viimeinkin” (18.10.2022)
”Klassikot pitävät pintansa” (28.8.2022)
Iida Sofia Hirvonen on helsinkiläinen vapaa toimittaja ja kirjailija, jonka esikoisproosateos Radalla ilmestyi keväällä 2022.
Kuva: Santtu Mäkelä