Tämä on kolmiosaisen Kulttuuriarvojen perikato -esseesarjan päättävä osa. Sarjan ensimmäinen osa ”Sama ainainen tapahtumien meno” ilmestyi Kritiikin Uutisissa 18.12.2022 ja toinen osa ”Papinkaavusta upseerin univormuun ja liituraitapukuun” 12.2.2023.

Robert Musil tapasi ”byrokratiakriitikko” Franz Kafkan huhtikuussa 1916 prahalaisessa sairaalassa. Kuitenkin Musil ammensi taiteeseensa hieman eri lähteistä kuin Kafka. Vaikka Musil ei pitänyt taiteilijaa jumalallisen hulluuden edustajana, hän piti visionäärisiä ja ekstaattisia tiloja luomistyöhön kuuluvina. Musil ja Hermann Broch tarkastelevat historiaa eräänlaisena loukkuna, jonka vangiksi länsimainen ihminen on jäänyt omien tekojensa ja lyhytnäköisen hyötyajattelunsa seurauksena.

Milan Kunderan mukaan kafkalaisuus on loukussa olemisen kokemus, weberiläinen rationaalisuuden rautahäkki. Se on loukattua yksityisyyttä sekä itsensä syyllistämistä. Kafkan kertomuksista puuttuvat käänteet ja ajalliset muutokset. Ne ovat nurinpäin käännettyjä kertomuksia, todellisuuden oikosulkuja, joissa elämän sisältö sekoittuu olemassaolon synkkään hämäryyteen. Jokainen lause synnyttää reaktion ”näin se on” ja pakottaa samalla esiin kysymyksen: ”mistä minä sen tiedän.”

Jokainen lause synnyttää reaktion ”näin se on” ja pakottaa samalla esiin kysymyksen: ”mistä minä sen tiedän.”

Kafka halkaisee vertauskuvan vertauskuvalliseksi esitykseksi. Hän totesi, ettei symboleilla ole mitään käyttöä arkielämässä, joka on se ainoa elämä, mikä meillä on:

Symbolit ilmaisevat pelkästään sen tosiasian, että käsittämätön on käsittämätöntä, ja sen olemme tienneet jo ennestään. Symboleja seuraamalla et voi itse muuttua symboliksi etkä vapautua jokapäiväisistä huolistasi, joita et voi hämätä etkä paeta.

Musilin mukaan sanoilla vaikeasti ilmaistavia elämyksiä voidaan ilmaista vain puolittain verhottuina, symbolien ja vertausten avulla. Näitä hän viljelikin teoksissaan runsaasti. Logiikasta irrottautuminen johtaa unenomaiseen, liukuvaan logiikkaan, sanat saavat maagista moniselitteisyyttä aistivoimaisten kuvien avulla.

Monet Musilin pääteemoista heijastelevat yliherkkien, yksinäisten, sisäänpäin kääntyneiden ja usein neuroottisten henkilöhahmojen sisäisiä tuntoja. He tuntevat elävänsä kahden maailman välillä, jolloin sanat ovat vain tajutun satunnaisia katteita.

Arkiseen hyörinään iloisen hilpeästi suhtautuva, puuttuvia ominaisuuksiaan etsivä Ulrich on poikkeus. Hän ei ole kokonaisvaltainen ihminen vaan ”henkinen dadaisti”, joka suhtautuu elämään kuin palapeliin, tai onnenpyörän tuomaa elämänmuutosta odottava haaveilija.

Vertausten ja metaforien tärkeänä ominaisuutena Musil piti sitä, ettei niiden osat ole tarkalleen yhteismitallisia tai itsestään selviä. Tuloksena on surrealismin yllättäviä yhdistelmiä muistuttava aistivoimainen kuvamaailma, kuten Ulrichin katsellessa 1880-luvun valokuvia:

Se oli sitä aikaa, jolloin valokuvaajat pitivät samettijakkuja ja pujopartaa. Valokuvaaja saattoi pitää itseään nerokkaana siksi että hän joi, käytti avokaulusta ja kaikkein uudenaikaisimman tekniikan avulla osoitti sielunaateluutensa. Saman eleganssin hän halusi näkyvän myös hänen objektiivinsa eteen asettuneissa aikalaisissa. Ja tavalliset ihmiset näyttivät olevan sitä mieltä, että jo oli aikakin keksiä ikuistamismenetelmä myös heitä varten, eivätkä muotokuvat olleet enää yläluokan yksinoikeus.

Eikä tähän sitten muuta lisättävää olekaan kuin se, että tuskin minkään toisen ajan ihmiset ovat tunteneet olevansa niin nerokkaita ja suurenmoisia kuin juuri tämän ajan ihmiset, joissa epätavallisia yksilöitä oli harvemmassa kuin minkään aikaisemman polven keskuudessa – tai sitten heidän onnistui perin harvoin kohota muiden joukosta näkyviin.

Musil piti kirjojen kirjoittamista tärkeämpänä ja huomattavasti vaikeampana kuin imperiumin hallintaa. Koska ihminen koostuu sirpaleista, lopullisen totuuden tavoittelun sijaan Musil laittaa Ulrichin etsimään itselleen ominaisuuksia, rakentamaan minuuttaan osaratkaisujen avulla. Näin todellisuuden maailma asetetaan maailman tarjoamia mahdollisuuksia vastaan.

Ulrich oivaltaa, että lukuisille probleemoille ei nykyajan ihmisen maailmassa ratkaisuja löydy. Ihminen on hukannut ratkaisujen avaimet aiheuttamiinsa ongelmiin. Hän on neuvoton sfinksin arvoitusten edessä. Tästä syystä Ulrich suhtautuu näkemäänsä ja kokemaansa skeptisen humoristisesti. Tämä ei kuitenkaan estä häntä paneutumasta asioihin intohimoisella intensiteetillä. Ja seurattavaa riittää. Yhteiskunnan kaikki kerrokset ovat romaanissa edustettuina murhaajasta pääministeriin. Himomurhaaja Moosberg symboloi jokaisessa piilevää rikollisuutta ja hänen tekojensa herättämä uteliaisuus edustaa päivittäistä sensaatiouutisointia, johon jokaisen on otettava kantaa.

Musil sulautti teksteihinsä lukuisten ajattelijoiden oivalluksia. Filosofi Gabriel Marcelin (1889–1973) mukaan Musilin tapauksessa olemme todistamassa romaanitaiteessa eräänlaista sisätilakokeilua.

Musilin teosten toistuvia teemoja ovat toiseus ja tieto, joita tarkastellaan kaksoiskatselun syväanalyysin kautta. Proustin ja Joycen tavoin hänelle on keskeistä havaitsemisen estetiikka, jolloin ensimmäinen kriittinen katse kohdistuu kirjekuoreen, toinen sympaattinen katse tunkeutuu elämän monimutkaiseen tekstuuriin.

• • •

Lapsuus merkitsi Musilille huoletonta elämänjaksoa, joka suo aikuisena ihmiselle keinon paeta unelmien ja mielikuvituksen kautta toiseen todellisuuteen. Lapsuus on aikuiselle verho, joka erottaa hänet jokapäiväisestä todellisuudesta ja säilyttää hänen sisäisen elämänsä. Samoin Herbert Marcuse (1898–1979) korosti mielikuvitusta ja leikkiviettiä vapautumisen ehtona:

Aidosti inhimillisessä sivilisaatiossa olemassaolo on raatamisen sijaan leikkiä, ja ihminen elää puutteen sijaan lumeessa. Leikki, taide ja lume eivät ole pelkkää todellisuuden estetisointia vaan pyrkimystä vapauttaa ihminen tuskallisten pyrkimysten ja suoritusten paineesta.

Ilman unelmien ja mielikuvituksen tarjoamia porsaanreikiä arjen ikävystyneisyys murskaisi ihmisen. Ikävystyminen onkin keskeisellä sijalla Mies vailla ominaisuuksia -teoksessa. Ihmisen on joka hetki neuvoteltava uusiksi harmoninen sopimus maailman kanssa. Romaanissa tämä Musilin mystiseksi hetkeksi kutsuma harmoninen sopimus luodaan kuviteltujen henkilöiden kautta.

Mies vailla ominaisuuksia tiivistää lyhyesti Musilin aiempien teosten kysymyksenasettelut. Hän määritti romaanikirjallisuuden uudelleen tuomalla romaaniin tieto-opilliset ongelmanasettelut. Samoin kuin Musil, myös Broch nosti esiin ihmisen rajallisen tietämisen absoluuttisen edessä, miten ne jatkuvasti törmäävät arjen kontrolloidussa toiminnassa. Molemmat kirjailijat kuvaavat tätä ristiriitaa nopeilla ja herkillä ”tilannekatsauksilla”, jolloin ihmisen tunteet, aistit, pelot ja toiveet nousevat esiin määrittämään ihmisen tekojen motiiveja ja hänen koko persoonallisuuttaan.

Musilia on kiitelty herkkyydestä naispuolisille elementeille, eräänlaiselle säästävälle alter egolle. Hänen teostensa universumia on kuvattu utopistiseksi, koska hänen jokainen teoksensa on uuden ajatuksen laboratorio, jossa sekoittuu äly ja tunne. Mies vailla ominaisuuksia muistuttaa romanttista kokemusta, jossa näennäisen viileän logiikan omaavat henkilöt hassahtavat tämän tästä omien järjenluomustensa mahdottomuuksiin.

Huomautettakoon tässä, että naiset tekivät molemmista kirjailijoista käännynnäisiä lähes samaan aikaan. Broch kääntyi juutalaisuudesta katolisuuteen vuonna 1909 avioituessaan Franziska von Rothermanin kanssa. Ennen 15.4.1911 Wienissä pidettyjä häitä saksanjuutalaisen Marthansa kanssa, Musilin täytyi muuttaa uskontoa katolisesta protestantiksi.

Teatteria Musil piti 1900-luvun sivilisaatiokriisin symbolina ja näytelmätaiteen uudistamispyrkimykset olivat hänen sydäntään lähellä.

Politiikan vektorit, poliitikot, yhteiskunnan eri instituutiot ja viralliset ideat osallistuivat Musilin mielestä yhdessä ja erikseen yksilön sorron mekanismeihin, joita vastaan taide yrittää epätoivoisesti taistella. Tämän vuoksi teatteria Musil piti 1900-luvun sivilisaatiokriisin symbolina ja näytelmätaiteen uudistamispyrkimykset olivat hänen sydäntään lähellä.

Hänen omat avantgardistiset näytelmäkokeilunsa kuitenkin epäonnistuivat täysin yhteen ainoaan esityskertaan. Hänen vuonna 1921 dadaistis-morgensterniläiseksi huumorikokeiluksi nimittämänsä komedia pääsi oikeuksiinsa vasta vuonna 1962, kun se esitettiin Pariisissa. Olihan yleisö tuolloin ehtinyt jo yli 40 vuoden ajan totutella nykydraaman ilmaisukeinoihin.

Robert Musil 1900, valokuvaaja tuntematon. Kuva: Wikimedia Commons

Musilin tarkastelutapa on psykologinen perustuen vahvasti psykoanalyysiin. Esteettisesti hän on ekspressionisti. Ekspressionistit määrittelivät itsensä pettyneiksi humanisteiksi, joille tietoisuus historian lopusta ja sivilisaation romahduksesta oli hyvin vahva

Psykologia tarjosi Musilille uuden työkalun ymmärtää ja tutkia kirjallisesti yksilön ja massan välisiä suhteita. Matematiikkaa hän piti ongelmallisena tiedon relativismina, koska ihmisyksilön elämää on mahdotonta tunkea tilastollisten keskivertolaskelmien sisään. Eikä voida sanoa, että kaikki pätee vain tiettyjen ehtojen vallitessa. Tuskin voidaan myöskään yksilön näkökulmasta vakuuttavasti todistaa, etteikö elämässä voisi ajoittain olla olemassa jotain ehdottoman totta, hyvää tai kaunista.

Vuonna 1926 Saksan hienojen kirjainten akatemia kieltäytyi ottamasta Musilia jäsenekseen, koska häntä pidettiin liian älyllisenä ollakseen todellinen runoilija. Ranskalaisillekin tuotti vaikeuksia sulattaa Musilin teoksia, koska niiden tavaramerkiksi oli lyöty liiallinen intellektuaalisuus.

Musilin novellin Tonka (1924) päähenkilö enteilee jo ominaisuuksia vailla olevaa Ulrichia. Tämä monipuolisesti lahjakas nuorukainen opiskelee kemiaa ja vastustaa miltei raivokkaasti filosofisia keskusteluja. Hän pysyy kuurona kaikille kysymyksille, joita ei voida ratkaista selkeästi.

Hän on kylmän, kuivan mielikuvituksellisen, kaaria rakentavan uuden insinöörihengen kiihkomielinen opetuslapsi. Hän kannattaa tunteiden hävittämistä vastustamalla runoja, hyvyyttä, hyvettä, sekä yksinkertaisuutta:

Laululinnut tarvitsevat oksan, jolla ne istuvat, ja oksa puun ja puu hailakan ruskean maan, mutta hän lensi, hän oli ilmassa aikakausien välissä. Tämän aikakauden jälkeen, joka hävittää yhtä paljon kuin rakentaakin, tulee toinen, jolla on uudet edellytykset, jonka me luomme kieltäymyksellä, ja vasta sitten tiedetään, mitä meidän olisi pitänyt tuntea – suunnilleen tähän tapaan hän ajatteli: toistaiseksi täytyi olla yhtä kova ja puutteenalainen kuin tutkimusmatkailija.

• • •

Musilin romaanista tekee modernin ja ajankohtaisen päähenkilö Ulrichin välillä epätoivoinenkin elämän tarkoituksen etsintä, sekä romaanin journalistinen muoto, jossa edetään suurien otsikoiden alla. Tapahtumat viipaloidaan ja rajataan kuin lehtiuutiset. Ulrichissa herää kysymys: jos tyhmyys ei sisältäpäin nähtynä niin erehdyttävästi muistuttaisi lahjakkuutta, niin ei kai kukaan haluaisi tyhmä ollakaan eikä tyhmyyttä silloin olisi olemassakaan.

Ulrich miettii, miten hyperamerikkalaisessa kaupungissa ihminen toimittaa vain tiettyä tehtävää, ammatit on koottu ja ryhmitetty määräpaikkoihinsa, syöminen tapahtuu samalla kun liikutaan, huvit on koottu muihin kaupunginosiin. Jossakin muualla seisovat ne tornit, joista löytyy vaimo, perhe, gramofoni ja sielu. Jännitys ja laukeaminen, toiminta ja rakkaus pidetään ajan puolesta tarkoin erillään, niitä punnitaan sopivat annokset perusteellisten laboratoriotutkimusten nojalla. Onnen kannalta merkitsee kovin vähän, mitä kukin tahtoo, tärkeää on vain, että sen saavuttaa.

Utopia on koe, jossa seurataan tiettyjen mahdollisuuksien kehittymistä todellisuudeksi.

Ulrich etsii ominaisuuksiaan ja yhtenäistä maailmankuvaa, mutta päätyy useimmiten älylliseen epäilyyn, aktiiviseen passivismiin tyyliin: Utopiat ovat suunnilleen sama asia kuin mahdollisuudet. Jos tietty mahdollisuus ei ole todellisuutta, ei siitä ilmene muuta kuin se, että olosuhteet, joissa se on kiinni, estävät sitä olemasta todellisuutta. Muutenhan se olisikin vain mahdottomuus. Mutta jos se päästetään siteistään ja sen sallitaan kehittyä, syntyy utopia. Utopia on koe, jossa seurataan tiettyjen mahdollisuuksien kehittymistä todellisuudeksi.

Ulrich itse, kuten kaikki muutkin ovat lopulta kaikenlaisten maailman tuulien heiteltävänä puhuttiinpa paralleeliaktion teeskentelevissä tilaisuuksissa järjen, aatteen, kulttuurin tai hengen voimasta mitä tahansa.

Ulrich ajautuu tarkkailijan rooliin, eräänlaiseksi koelaboratorion hoitajaksi, joka yrittää testata näkemystensä vedenpitävyyttä käytännössä. Kuitenkin unelmat uudesta moraalista, ajattelevasta ja järkevästä ihmisestä tai oikeudenmukaisemmasta maailmasta valuvat kuin rantahiekka varpaiden välistä.

Ulrich tuntee olevansa paralleeliaktion sihteerinä kuin leikkivä pikkupoika, jonka leikki on kaiken lisäksi hieman sopimatonta, koska hän ei jaksa uskoa hankkeeseen, jonka suunnitelmia hän joutuu ylöskirjaamaan:

Sillä kun ajattelee ajatuksia, joilla ei ole käytännöllistä tarkoitusta, niin tokkopa tällainen salapuuhailu oikein vastaa sopivaisuuden vaatimuksia; ja nimenomaan niitä ajatuksia, jotka korkeilla puujaloilla huikein askelin harppoessaan hipaisevat kokemuksen kamaraa vain pienen pienillä anturoilla. Sellaisia ajatuksia sopii epäillä hämärästä syntyperästä.

Ulrichin yhtenä tilinpäätöksenä hengenelämän suhteen on, että ihmisten sydämistä on tietyt kysymykset poistettu. Korkealentoisille ajatuksille on järjestetty eräänlainen siipikarjafarmi nimeltä filosofia, teologia ja kirjallisuus. Siellä ne lisääntyvät omaan tapaansa silmänkantamattomiin, eikä kenenkään tarvitse niistä pitää henkilökohtaisesti huolta. Tästä puolestaan urkenee ura kohti mehiläisvaltiota, missä kuningatar munii, kuhnurit omistavat elämänsä hekumalle ja hengen nautinnoille. Ja pelkästään asiantuntijat ja spesialistit tekevät työn

Korkealentoisille ajatuksille on järjestetty eräänlainen siipikarjafarmi nimeltä filosofia, teologia ja kirjallisuus.

Kakanian sivistyneistön eriskummallinen ja hahmoton paralleeliaktio -hanke vastavetona Saksan hallitsija Vilhelm II:n hallituskauden 30-vuotisjuhlille paljastuu vähitellen koko nykyajan vertauskuvaksi, kakofoniaksi, aatteellisen sekavuuden ja järjen kriisin aikakaudeksi.

Aatteiden ja julkisen elämän tyhjäkäyntiä yritetään peitellä yli-innokkaalla puuhastelulla ja loputtomalla puheella. Tapahtumien sijasta puheen tasolla eletään aatehistoriaa ilman sisältöä. Arjen elämä on sivistyneistön idealistisista aatehaavekuvapuheista kadonnut jäljettömiin.

Saksalaisnuorukaiselta Hans Seppiltä Ulrich saa kuulla, että kaikki suuret rodut olivat luoneet myyttinsä jo hamassa alussa, mutta itävaltalaisilta puuttui oma mytologia, muinaisusko sekä oma kansalliseepos.

Myöskään katolilaisuus enempää kuin protestanttisuus eivät olleet syntyneet Itävallassa. Kirjapaino- ja maalaustaiteen perinteet oli saatu Itävaltaan Saksasta, hallitsijahuoneen olivat Itävallalle hankkineet Sveitsi, Espanja ja Luxemburg ja tekniikan Englanti ja Saksa.

Kaupungeista kauneimmat Wien, Praha ja Salzburg olivat italialaisten ja saksalaisten rakentamat, sotalaitos oli järjestetty Napoleonin mallin mukaan. Tällaisen valtion ei kannattanut pahemmin yrittää mitään omin päin, eikä sillä ollut kuin yksi pelastautumisen mahdollisuus, liittyminen Saksaan. Hans ilmoittaa myös, että Saksa katsoo, että Kakanian suuren paralleeliaktion tavoitteena on häväistä Saksa ja Saksan keisari Vilhelm II.

Ulrich miettii, miten nykyhetken perässä juoksevan hermostuneen aikakauden ihmiset istuvat avuttomina tulevaisuudenkoneissaan ja vaativat, että on lakkaamatta tapahduttava jotain, jotta syntyisi edes vaikutelma siitä, että ollaan saamassa jotain todellista ja kouraantuntuvaa aikaan.

Sanojen tyhjenneisiin kuoriin pannaan uusi täyte päivän muodin mukaan ja kaikki tuntuu jälleen sujuvan loistavasti, joskaan uudelleen täytettyjen sanojen vaikutus ei kestä kauan.

Kaikkina aikoina tämä ihmislaji on omaksunut nimen ”uusi aika”. Se on kuin säkki, johon haluttaisiin vangita Aioloksen tuulet: ”Kun yhteiskunnalliset suhteet monimutkaistuvat, aletaan vaatia yksinkertaisia selityksiä.”

Paralleeliaktioon osallistuvat sivistyneistön edustajat turvautuvat synteesiin ratkoessaan umpikujassa olevan Kakanian ongelmia. Synteesi vaatii kaiken kritiikin kieltämistä. Dynaaminen ajattelutyyli on avainsana. Tutkiva ja erittelevä ote on julistettu museotavaraksi. He vaativat intellektuaalista temperamenttia, urheilun biomekaniikkaan ja sirkusakrobatian täsmällisyyteen perustuvaa elämysnopeuden maksimointia.

Ollessaan ymmällään maailman mullistusten ja sosiaalisten ongelmien edessä, jopa asioiden nimien vaihtaminen tai ongelmista vaikeneminen lasketaan merkittäviksi teoiksi ja saavutuksiksi.

Jopa asioiden nimien vaihtaminen tai ongelmista vaikeneminen lasketaan merkittäviksi teoiksi ja saavutuksiksi.

Kun eräs sosialisti kysäisee, että kumpi on tärkeämpi asia, kymmenentuhatta nälkiintynyttä ihmistä vai yksi taideteos, ei oikein päästä yksimielisyyteen siitä, riittääkö taide tervehdyttämään ihmiskunnan sielun. Kysyttäessä painaako kymmenentuhatta taideteosta vaa’assa yhtä paljon kuin yhden ainoan ihmisen hätä, arvellaan, että kenties nälkää näkevä taiteilija voi nähdä syvemmälle kuin taidetta taiteen vuoksi tekevä hyvin teoksillaan tienaava taiteilija.

Loppupäätelmä on, että nykyinen aika on odotuksen, kärsimättömyyden (missään tapauksessa ei kärsimyksen!), hillittömyyden ja onnettomuuden aikaa; mutta vielä ei ole näkyvissä messiasta, jota se toivoo ja odottaa. Hengeltään tavaramarkkinoita ja peliluolan rulettipöytää muistuttavana aikakautena sen aitona vastakohtana pidetään runoilijoita, joilla ei ole mitään tekemistäkään aikansa kanssa:

Elokuvissa, teattereissa, tanssilavalla, konserteissa, autossa, lentokoneessa, vesillä ja auringossa, räätälinverstaissa ja liikkeiden konttoreissa kehittyy jatkuvasti suunnatonta ulkopintaa, jonka aineksina on impressiota ja ekspressiota, asenteita, eleitä ja elämyksiä.

Uusi aika tarjoaa elämykset valmisteina, vanhat ajatukset uusissa valmispakkauksissa. Vaikka aina saman aina uutena tarjoaminen on kehässä kiertämistä, eikä uusien mahdollisuuksien ajattelemista, konsiili pitää sitä nerokkaan dynaamisena, uuden ajan hermolla liikkuvana ajatteluna.

• • •

Friedrich Hagemann: Immanuel Kant (1801). Kuva: Wikimedia Commons

Taide ja filosofia käsittelevät samoja ongelmia omilla keinoillaan. Filosofia operoi käsitteillä, taide metaforilla. Kantin näkemys taiteen hyödyllisyydestä tarkoitti taiteen määrittelemistä tarkoituksenmukaisuutena ilman tarkoitusta.

Broch kääntyi vuonna 1909 juutalaisuudesta katolisuuteen avioiduttuaan Franziska von Rothermanin kanssa. Avioliitto päättyi eroon vuonna 1923. Juutalaisuuden ja katolilaisuuden asetelman lähtökohdista Broch esitti protestanttisuuden kritiikkinsä Unissakulkijoiden kolmannessa osassa.

Brochin mukaan Kant halusi luoda jälkikäteen protestanttisen teologian, jonka tehtävänä olisi ollut antaa positivististieteelliselle opille uskonnollisplatoninen sisältö. Kantin näkemyksiä Broch kritisoi myös siitä, että Kantin edellyttämät päämäärät vaativat paitsi ”hyvää tahtoa”, myös sitä, että teko on tehtävä vain teon itsensä tähden. Samalla se on myös määräys johtaa kaikki johtopäätökset minän autonomisesta lainmukaisuudesta.

Teon olisi synnyttävä minän ja tämän lain puhtaasta originaalisuudesta, kaikesta dogmatiikasta erillään. Broch arvelee, että päädyttyään tiettyyn pisteeseen, tällaisen minän autonomisuuden on pakko turvautua intuition varauloskäyntiin, eli siihen, että ihmisen on mahdollista ymmärtää toista ihmistä, yksinäisyyden toista yksinäisyyttä.

Tämän osoittaa esimerkiksi se, että kääntäminen kielestä toiseen on mahdollista, eroavatpa ne toisistaan miten suuresti tahansa. Kaikilla kielillä on yhteinen nimittäjä, ihmisen ja hänen inhimillisyytensä ykseys. Jokaisessa luomassaan käsitteessä ja jokaisessa luomassaan ykseydessä ihminen näkee logoksen, oman kuvansa, hän näkee Jumalan sanan kaikkien olioiden mittana. Käsitteet ovat ajattelemisen perusta, ne ovat käsittämisen edellytys yhteiselle kielelle:

Ja vaikka tämän maailman rauha katoaisi, vaikka maailman esteettinen arvo kumoutuisi ja hajoaisi pieniin osiin, hajoaisi epäilykseksi kaikkea lainmukaisuutta kohtaan, tai vielä enemmänkin, velvollisuudeksi kysyä ja epäillä, niin koskemattomana säilyisi yhä käsitteen ykseys.

Koskemattomana säilyisi eettisen arvon ankaruus velvollisuustodellisuuden ankarimpana havainnoitsijana. Siten näkyy ihmisen ja maailman ykseys. Tästä löytyy myös lohtua rationalismille.

• • •

Unissakulkijoiden kolmannen osan viimeisillä sivuilla liikemies Huguenau arvelee, että kulttuurin vallanneen sattumanvaraisuuden ja umpimähkäisyyden vuoksi ihmisiä pitää yhdessä enää korkeintaan samanlaiset urheiluseuran asut tai tuotemerkit, jotka tarjoavat aina samat vanhanpäiväiset puheenaiheet aina uutena.

He lukevat sanomalehtiään ja heidät täyttää sama pelko kuin ihmisen, joka herää yksinäisyyteensä joka aamu.

Kaiken tämän sekamelskan keskellä leijuu ylevänä periaatteena yksilön vapaus. Yksilön mitä surkeimmat ja vähäpätöisimmät teot tehdään uskottaviksi ja merkittäviksi mitä ahtaimpien ”ryhmäteologioiden” suojeluksessa.

Tässä kaikessa on Brochin mukaan kyse mielipuolisuutta hipovasta välinpitämättömyydestä, kun moraalin kahleista irti päästetyt ”minät” temmeltävät mielihalujensa pauloissa. Asianajajamiestään rintamalta palaavaksi odottava Hanna Wending miettii sopusoinnun ja tasapainon katoamista sodan aikana:

Kaikessa oli epäilemättä jonkinlaista sekavuutta, tiettyä synkkyyttä, melkeinpä vaarallisuutta. Etenkin kun ei ollut nähtävissä mitään mikä estäisi arkkitehtonisiin suhteisiin liittyvää epävarmuutta leviämästä tunteiden alueelle tai suorastaan muotiasioihinkin. Se oli omituisen pelottavaa, ja vaikka Hanna Wending oikein hyvin tiesi, että oli paljon tärkeämpiä ja vakavampiakin asioita, ei mikään kumminkaan vaikuttanut niin pelottavalta ja huolestuttavalta kuin ajatus, että muotilehdetkin menettäisivät kiinnostavuutensa, että jonakin päivänä saattaisi jopa näiden neljän sotavuoden aikana niin kiihkeästi kaivattua englantilaista Vogueta selailla ilman suurempaa ihastusta, vailla mielenkiintoa, mitään käsittämättä. Mitä yksinäisemmäksi ihminen käy, sitä pahemmin myös asiat ja esineet hajoavat ja eristyvät, sitä yhdentekevämmiksi muuttuvat esineiden väliset suhteet, ja lopulta hän tuskin jaksaa nähdä niitä. Tilapäisestä oli tullut lopullista.

Maailmassa, missä raha ja tekniikka ovat käyneet arvaamattomiksi, valuutat horjuvat, eivät loputtomat selitykset tarjoa suojaa maailman kauhuilta. Ihmiset seuraavat aamuisin maailman tapahtumia sanomalehdistä. He tuntevat olonsa yhtä epämiellyttäviksi kuin kaikki muutkin lehden lukijat, jotka halukkaasti lukevat uutisia. He kaipaavat asiatietoja, etenkin kuvilla höystettyjä asiatietoja. Samalla he jaksavat päivittäin toivoa, että tosiasioiden paljous kykenisi täyttämään mykistyneen maailman tyhjyyden ja mykistyneen sielun tyhjyyden.

He lukevat sanomalehtiään ja heidät täyttää sama pelko kuin ihmisen, joka herää yksinäisyyteensä joka aamu. Vanhan yhteisön kieli on heissä vaiennut ja uusi on heiltä kuulumattomissa. Vaikka he päivän mittaan keskustelevat toistensa kanssa mielipiteistään, jotka sanomalehdet ovat heille antaneet, he silti seisovat kielettöminä. Toisaalla on ei-vielä ja toisaalla ei-enää. He eivät usko sanojakaan, he haluavat nähdä kaikesta kuvan. He eivät pysty enää uskomaan edes oman puheensa asianmukaisuuteen. Siinä lopun ja alun välissä he tietävät vain, että tosiseikkojen logiikka on vääjäämätön, että laki on koskematon. Apua hän ei kuitenkaan löydä, sillä hän on eksynyt näennäisyhteisyyden huumaavaan hälinään. Hänen etsimänsä syvempi ja salainen yhteisyys hajoaa käteen juuri, kun luulee löytäneensä oikean langan:

Kun hän sitten pettyneenä vihdoin turvautuu rahan ja kaupallisuuden järjestelmään, ei hän säästy pettymykseltä. Vailla arvoja elävän ihmisen päällä lepää kaiken maallisen pakon taakka. Suuri on ihmisen pelko, kun hän tajuaa yksinäisyytensä ja pakenee omaa muistiaan.

• • •

Ranskalainen filosofi Michel Onfray (s. 1959) päivitti Brochin ajatuksia vuonna 1997 ilmestyneessä pamfletissaan Kapinallisen politiikka. Hänen peruskysymyksensä kuului, olemmeko tuomittuja seuraamaan televisiosta loputtomia ”kilometrikorvattuja typeryyksiä”? Onko tiedotusvälineillä mitään mahdollisuuksia paeta markkinoita, ja millaista viestintäpolitiikkaa sellainen vaatisi.

Onfrayn mukaan media myy liberaalia ideologiaa teeskennellen, ettei älyllisillä markkinoilla ole saatavilla mitään muuta kuin vapautta kuluttaa, omistaa, käyttää aineellista omaisuutta, huonekaluja ja kerrostaloja. Vapautta on ostaa käyttäytymistä, arvoja tai tapoja näyttäytyä toiselle. Ajattelu on korvattu ”kaikki käy ja kaikki on yhtä arvokasta” -asenteella. Se oikeuttaa retorisen leikin sekä mielihyvän siitä, että sekoitetaan metafora ja todellisuus, tosiasiat ja mahdollinen.

Tämä umpiossa kiertävä filosofia ei aiheuta mitään vaivaa, eikä mitään vaaraa eikä uhkaa yläluokan etuja. Tämän liberaalin suvaitsevaisuuden ja vapaamielisyyden varjolla tuotetaan hyllykilometreittäin kuvailevaa sosiologiaa, taiteessa tilataideteoksia ja muita kliseitä yhteiskunnan toiminnasta. Tässä keskiaikaista skolastiikkaa muistuttavassa puhtaassa käsitteitä pyörittelevässä spekulatiivisessa arvausleikissä ongelmien syitä etsitään sieltä, mistä niitä ei taatusti löydetä. Tiedotusvälineiden tehtävä on näyttää suurelle yleisölle markkinoiden järjestämien itsensä juhlimisen ja itsetyytyväisyyden seremonioita, ja myydä tätä kautta yleisöjä mainostajille.

Broch esittää taidekäsityksensä Unissakulkijoiden kolmanteen osaan sisällytetyssä esseessä. Numeroiden ja rahanlaskennan aikakauden muuttaessa ajattelun abstraktiksi, olikin äkkiä mahdotonta sitoa yksittäisiä arvoalueita johonkin keskeisarvoon, kuten keskiajalla absoluuttiseen Jumala-käsitteeseen. Kaikesta tulee tarkoituksenmukaista, laskettavaa, mitattavaa ja vaihdettavaa. Yksittäisen arvoalueet erkaantuivat toisistaan, tulivat toisilleen vieraiksi, vaikka olivatkin rinnakkain:

Siinä on talouselämän bisnes an sich -arvoalue taiteen l’art pour l’art -periaatteen vieressä, sotilaallinen arvoalue teknisen tai urheilullisen vieressä, kaikki autonomisina, jokainen an sich, jokainen autonomiassaan ”kahleista päässeenä”, jokainen yrittäen oman logiikkansa mukaan niin radikaalisti kuin mahdollista tehdä lopulliset johtopäätökset ja rikkoa omat ennätyksensä. Mutta ihminen, hän joka kerran oli Jumalan kuva, maailmanarvojen kannattaja ja peili, ei enää ole mitään. Hänet on sysätty äärettömyyden kauhuihin, hän on alati neuvoton näiden itsenäisiksi käyneiden arvojen myllerryksessä.

Brochin mukaan keskiajan kauppamies ei ajatellut ”liikeasiat liikeasioina”. Kilpailua pidettiin keskiajalla tuomittavana, keskiajan taiteilija ei tuntenut periaatetta ”taide taiteen vuoksi” vaan palveli pelkästään uskoa. Keskiajan sodankäynnissä oli absoluuttista arvokkuutta vain silloin kun sitä käytiin ainoan absoluuttisen arvon eli uskon nimissä.

Keskiajalla taiteilijaa ja hänen aikalaisiaan yhdisti aivan toisenlainen elämänyhteys kuin nykyistä taiteilijaa ja ns. suurta yleisöä, massaa. Keskiajalla taidemaalari ymmärsi varmasti räätäliä ja kannustentekijää vähintään yhtä syvästi kuin nämä iloitsivat taiteilijan maalauksia katsellessaan.

Broch pohtii, kykenikö keskiajan ihminen perustelemaan tekonsa itselleen syillä, joita hän piti totuutena, toisin sanoen etsikö hän teoilleen loogisia perusteluja? Osasiko hän epäillä tekojensa motiiveja? Pystyikö hän päättelemään, edeltääkö teko ajattelua vai ajattelu tekoa? Vai ajatteliko Jumala ihmisessä?

Näiden Unissakulkijat-romaanitrilogian vaarallisten ajatusten vuoksi Broch pidätettiin ja vangittiin vuonna 1938. Kirjailijaystäviensä James Joycen ja Aldous Huxleyn avulla hän onnistui vapautumaan nopeasti ja muutti Englannin kautta Yhdysvaltoihin.

Media myy liberaalia ideologiaa teeskennellen, ettei älyllisillä markkinoilla ole saatavilla mitään muuta kuin vapautta kuluttaa.

• • •

Musilin varhaisimpia teoksia arvostelijat moittivat siitä, ettei niiden teemat liittyneet ajan ongelmiin vaan olivat ravintoa vain nirsoille ja heiveröisille esteeteille, joita kohtaan Musil tunsi syvää vastenmielisyyttä.

Musilia syyteltiin patologisen sielunelämän, sadismin, rakkauden kärsimyksen, mustasukkaisuuden ja kuoleman kuvaamisesta. Kriitikoilta jäi huomaamatta Musilin kaksoisvalotus eli ironia, jonka kautta hän kapinoi porvarillista sentimentaalisuutta ja idylliä vastaan. Tämän keskelle ensimmäinen maailmansota osui kuin räjähtävä pommi.

Musilin romaanin huumorin ja ironian lähtökohta, Kakanian sivistyneistön puuhakas paralleeliaktio tarjoaa hänen huumorilleen tolstoilaiset mittasuhteet.

Antti Alasen mukaan Leo Tolstoin huumorin lähtökohtia ovat etiketti, normi, ihanne, tarkoitus, päämäärä ja suuri suunnitelma. Nämä eivät milloinkaan toteudu, koska todellisessa elämässä taistelujen tapahtumia kuljettavat syvemmät virtaukset kuin nerokkaimmatkaan sotastrategiat.

Lihaa ja verta olevat ihmiset eivät voi myöskään sopeutua kulissiavioliittoihinsa. Jos yksilö tai yhteiskunta ottaa Don Quijoten tavoin suuret ihanteet kirjaimellisesti, edessämme on kävelevä ristiriita, samanaikaisesti ihanteellinen ja narrimainen henkilö ja häntä ympäröivä todellisuus. Huumori ja satiiri ovat kuin teräväpiikkinen ja väkeväjuurinen ohdake, joka ei suostu irtoaman maasta, vaikka sitä kuinka revittäisiin ja kiskottaisiin.

Kun Musil sitten kuvasi ensimmäisen maailmansodan ruudinhajujen haihduttua kyseisen sodan edeltäviä kuukausia lähes sekunnin tarkkuudella huumorin ja ironian kaksoisvalotuksessa, suurromaanille Mies vailla ominaisuuksia haluttiin kääntää selkä. Natsit takavarikoivat Musilin teokset Wienissä ja julistivat hänen teoksensa kiellettyjen kirjojen joukkoon niin Itävallassa kuin Saksassa. Musilin tulot ehtyivät täysin.

Musilin teos taisi vaikuttaa sittenkin liian todenkaltaiselta, ollakseen oikea romaani, jonka parissa kansalainen voi hetkeksi unohtaa pahan kavalan maailman ja uusintaa työvoimansa levollisin mielin, pientä, kihelmöivää jännitystä tuntien. Olihan filosofi Immanuel Kant määritellyt taiteen tarkoituksenmukaisuudeksi ilman tarkoitusta.

Musilille kirjallisuus oli kaikista taiteista lähimpänä ajattelua ja tärkein väline taistelussa maailmankatsomuksen muovaamisessa ja olennaisimman esiin saamisessa.

Broch asetti kirjallisuuden aikakauttamme hallitsevaa rationaalista kommunikaatiovälinettä, rahan ja matematiikan kieltä vastaan: ”Kulttuuri on arvoluomus. Jotta kulttuuri olisi mahdollista, tarvitaan tyyliä ja arvoja luova ’kulttuurihenki’ sen arvopiirin keskuksessa, joka juuri on kulttuuri”, Broch linjasi 90 vuotta sitten.

Post scriptum

Kakanian paralleeliaktiota suunnittelevan konsiilin saksalaisen ulkojäsenen paroni Paul Arnheimin elämänasennetta seurapiirirouva Diotima kutsuu imponderabiliseksi. Diotiman mielestä kaikki, mitä Arnheim sanoi, oli aina ajankohtaista.

Vielä 1800-luvun alun tieteessä imponderabilit olivat oletettuja painottomia tai ainakin äärimmäisen kevyitä aineita, joiden avulla selitettiin lämpö-, valo-, sähkö- ja magneettiset ilmiöt.

Konsiilin lehdistötilaisuudessa paroni Arnheim toteaa kevyen rennolla tyylillään, miten nykyään kaikista asioista puhutaan sikin sokin samassa hengenvedossa, kun profeetat ja puoskarit käyttävät samoja fraaseja.

Arnheim pahoittelee, että kiireisille lehtien toimituksille ei jää aikaa jäljittää edes näiden fraasien pieniä vivahde-eroja. Toimituksia rasitetaan koko ajan tiedoilla, että se ja se henkilö on nero. Siksi on kovin vaikeaa saada oikeata käsitystä jonkun ihmisen tai idean arvosta:

”Oikeastaan ei jää muuta neuvoa kuin korvakuulolta päätellä, milloin toimituksen oven takaa kuuluva sipinä ja supatus ja jalkojen kopina on tarpeeksi kovaa käydäkseen suuren yleisön äänestä, joka on päästettävä sisään.”

Siitä hetkestä lähtien neron asema onkin sitten jo toinen. Hän ei ole enää pelkkä joutavanpäiväinen aihe kirja- tai teatteriarvostelulle, jonka epäjohdonmukaisuuksia lehden maun mukainen lukija ei ota vakavammalta kannalta kuin lasten höpötyksiä. Lehden esittämästä kritiikistä lukija saa tosiasian arvon, kaikkine siitä koituvine seurauksineen.

Arnheim piikittelee, että se maailma, jota kirjoittaminen ja kirjoittamisen pakko hallitsevat, on täynnään kohteensa menettäneitä suuria sanoja ja käsitteitä:

”Suurmiesten ja suurten innostusten attribuutit elävät kauemmin kuin niiden aiheet, ja niin jää iso joukko attribuutteja jäljelle.”

Ja kun eloonjääneitä käsitteitä on pakko käyttää johonkin, siksi ollaankin aina etsimässä miestä laatusanojen taakse. Shakespearen ”valtava elämänrunsaus”, Goethen ”universaalinen henki”, Dostojevskin ”psykologinen syvyys” ja sadat muut pitkän kirjallisen kehityksen jälkeensä jättämät mielikuvat roikkuvat pitkin ja poikin kaikkien kirjoittavien ihmisten aivoissa. Niinpä he menekkipulassaan jo ruuhkastakin päästäkseen sanovat tennispelin strategiaa syvälle luotaavaksi tai kehuvat suureksi ketä tahansa muotiin tullutta runoilijaa:

”Ja sen arvaa, että he ovat kiitollisia, kun saavat varastoon kertyneet sanansa sijoitetuksi miestä myöten ilman tappiota.”

Osuuko ilmaus oikean miehen kohdalle, sillä ei ollut Arnheimin mielestä väliä. Pääasia oli, että ilmaisu sai osakseen elävän kohteen.

Suomen arvostelijain liitto ry. myönsi syksyllä 2021 Kopiosto-apurahan tämän esseesarjan kirjoittamiseen, josta lämpimät kiitokset!

Kirjoittaja on tamperelainen toimittaja-kriitikko-kirjailija, jolta on tänä keväänä ilmestynyt mediakriittinen esseekokoelma Varjojen teatteria näkyjen torilla (Atrain & Nord Kustannusliike 2023).

Kirjallisuus

Martti Anhava, Tintti Klapuri ja Mika Pylsy, Mitä Tolstoi todella sanoi. Siltala 2021.

Hermann Broch, Unissakulkijat I, Luutnantti Pasenow eli Romantiikka 1888. Suom. Oili Suominen, Tammi 1988.

Hermann Broch, Unissakulkijat II, Kirjanpitäjä Esch eli Anarkia 1903. Suom. Oili Suominen, Tammi 1990.

Hermann Broch, Unissakulkijat III, Liikemies Huguenau eli Asiallisuus 1918. Suom. Oili Suominen, Tammi 1994.

Arthur C Danto, Taiteen nykyhetki. Suom. Leevi Lehto, Taide 1991.

Wolfram Eilenberger, Taikurien aika – Filosofian suuri vuosikymmen 1919–1929. Suom. Tommi Uschanov, Siltala 2019.

Wolfram Eilenberger, Vapauden tuli – Filosofian pelastus synkkinä aikoina 1933–1943. Suom. Tommi Uschanov, Siltala 2021.

Pertti Karkama, Elämänmuodosta yhteiskuntaan – Georg Lukácsin romaaniteorian perusteet 1907–39. Pohjoinen 1976.

Koivunen, Riikonen, Selenius, Bahtin-boomi, Turun yliopiston taiteiden tutkimuksen laitos 1991.

Jussi Kotkavirta & Ilona Reiners, Konstellaatioita – Kirja Adornosta, Vastapaino 1999.

Milan Kundera, Romaanin taide. Suom. Jan Blomstedt ja Riikka Stewen, WSOY 1987.

Milan Kundera, Petetyt testamentit. Suom. Jan Blomstedt, WSOY 2001.

Pertti Lassila, Keisarin kankurit – ja muita kirjoituksia kirjoista ja kirjailijoista, Yliopistopaino 2002.

Kai Linnilä & Meri Utrio, Meri (toim.), Sata vuotta sitten 1888. Tammi 1987.

Herbert Marcuse, Eros & sivilisaatio – Filosofinen tutkielma Sigmund Freudin ajattelusta. Suom. Mika Pekkola & Sauli Havu, Vastapaino 2022.

Olli-Pekka Moisio (toim.), Kritiikin lupaus – Näkökulmia Frankfurtin koulun kriittiseen teoriaan. SoPhi 1999.

Robert Musil, Mies vailla ominaisuuksia, 1. osa. Suom. Kristiina Kivivuori, WSOY 2006.

Robert Musil, Mies vailla ominaisuuksia, 2. osa. Suom. Kristiina Kivivuori, WSOY 2006.

Robert Musil, Kolme naista. Suom. Hilkka Suomi-Orava, Karisto 1984.

Robert Musil, Oppilas Törlessin harhapolut. Suom. Hilkka Suomi-Orava, johdannon kirjoittanut Irma Rantavaara, Karisto 1984.

Michel Onfray, Kapinallisen politiikka. Suom. Tapani Kilpeläinen, Eurooppalaisen filosofian seura ry:n 23.45-julkaisusarja 2005.

Irma Rantavaara, Robert Musil – Kirjailijakuvan piirteitä. Kirjallisuudentutkijain vuosikirja 20, 1962.

Irma Rantavaara, Robert Musil ja ekspressionismi. Kirjallisuudentutkijain vuosikirja 26, 1972.

Ilona Reiners, Anita Seppä, Jyri Vuorinen: Estetiikan klassikot – Platonista Tolstoihin. Gaudeamus 2009.

Ilona Reiners, Anita Seppä, Jyri Vuorinen, Estetiikan klassikot II – Modernista postmoderniin. Gaudeamus 2016.

Liisa Saariluoma, Milan Kundera – viimeinen modernisti. Faros 2005.

Erkki Sevänen, Liisa Saariluoma, Risto Turunen, Taide modernissa maailmassa – Taiteensosiologiset teoriat Georg Lukácsista Fredric Jamesoniin. Gaudeamus 1991.

Matti Vesa Volanen, ”Mitäs me liberaalit ja ne ’kaikki muut’”, Kansan Uutiset -blogi 3.7.2022.