Tämä artikkeli on ilmestynyt alkujaan Kritiikin Uutiset – Kritikernytt -lehden numerossa 2/2008.

Toisin kuin ihmiset kuvittelevat, lapsipornon kulutus ja levittäminen netissä ovat lain sallimia ja ihmisten suosimia toimintamuotoja, nimittäin jos lapsipornolla tarkoitetaan vapaapääsyisten sivujen teinipornoa, jota nostin esiin teoksessani Neitsythuorakirkko Kluuvin galleriassa.

On oletus, että jos joku tulee ilmoille esittämään metsässä piilevästä salahaudasta, sadasta tai miljoonasta lapsesta, kaltoin kohdeltuna ja hyväksikäytettynä, yhteiskunta syöksyy tarkistamaan tilanteen. Tänä keväänä olen saanut huomata, että oletus on väärä. Tärkeämpää on ajaa ilmiantaja ulos ihantolasta.

Poliisi kyllä tuli paikalle, mutta sen korjattua todisteaineiston parempaan talteen asia taisi jäädä sikseen. Kansa ja taidemaailma älähtivät, mutta ei siitä, mitä alaikäisen rajalle oleville tapahtuu, vaan siitä, että vastedes ei taiteen kaunista rauhaa pilattaisi.

Ainakin kaksi asiaa selvisi minulle. Ensinnäkin: jokainen vastustaa lapsipornoa. Ja toiseksi: vielä enemmän jokainen vastustaa lapsipornon vastustajaa.

Lasten suojelun nimissä on vaadittu, että lapsipornon annetaan lisääntyä rauhassa. Lapsiporno on sana, joka saa välittömästi aikaan paniikin. Jopa siinä määrin, että harva haluaa, että lapsipornon tuottamiselle tehtäisiin jotain.

On toki kuulunut muitakin äänenpainoja, esimerkiksi sellaisia, joissa on ihmetelty, miksi taiteessa ei saa puhua siitä, mikä on paljon julkisemmin esillä keskellä jaettua todellisuutta. Max Ryynänen kirjoittaa: ”Että jaksetaankin keskustella vihaisesti siitä, että joku panee pienelle kriittiselle katsojakunnalle painettuna näkyville kuvia, jotka ovat osa jokapäiväistä julkista tilaa (verkkoa) missä samoilemme. Jotakin vikaa moraalikäsityksissä.”

Teos ja takavarikko

Kun poliisi takavarikoi teoksen, sanoin olevani tavallaan tyytyväinen. Joku muukin kuin minä oli sitä mieltä, että esiinnostamaani ilmiötä ei tulisi olla. Kuvittelin, että asialle, jota ilmiantoni koski, tehdään jotain.

Sama tilanne oli, kun sain syytteen. Katsoin että syyte vahvisti argumenttini siitä, että alaikäisten rajalla olevien vetämiselle pornon piiriin tulee tehdä loppu. Kuvittelin yhä, että nyt asiaan puututaan.

Vähitellen aloin tajuta, että ketään ei ehkä kiinnostakaan se, mistä nuo muutamat kuvat teoksessani olivat todistuskappaleita. Ilmiannettu rikos, lasten kohtalo, näyttää olevan poliisille, oikeudelle, ihmisille toissijainen.

Ei ole kyse siitä, että yrittäisin tekeytyä viattomaksi, välttyä rangaistukselta, kannan kyllä tekoni seuraukset. Mutta minulla on ollut mahdolliseen rikokseeni täysin selkeä motiivi: olen tehnyt tekoni jotta esille tuomaani asiaan puututtaisiin.

Alkujaan en voinut kuvitella, että teos johtaisi takavarikkoon, enkä myöskään että siitä käytettäisiin sanaa ’lapsiporno’. Sehän oli vain minun argumenttini aineistosta, jota pidetään edelleen aivan sallittavana. Kuvittelin päinvastoin, että minua kritisoitaisiin moralistina, kun erehdyn vaatimaan alaikäisen rajalla oleville oikeutta lapsuuteen.

Kuvani olivat siis peräisin kaikille avoimilta sivuilta, nettipornon torilta. Nostin koriin sen, mitä ensiksi tuli esille.

Korin sisältö kertoi kammottavan asian. Lapsen rajalla olevia oli alettu myydä irtopainohintaan. Olin luullut, että jos joku pystyy käyttämään alaikäisiä pornon periaatteen mukaisesti, kyse täytyisi olla hyvin vähäisestä joukosta, ei torista, ei siitä mikä on yleistä, julkista, keskellä kaupunkia. Toria kutsuttiin nimellä ’aikuisviihde’, mutta minusta se oli väärä nimi, eufemismi, jos sen suojissa on tarkoitus pilkkoa lapset lihoiksi pornokauppaan.

Olin ihmeissäni, miksi tori on avoinna. Tuolle torille ei ollut minkäänlaisia kieltokylttejä tai pääsymaksuja. Päinvastoin, vakuutettiin kaiken olevan asianmukaista ja laillista.

Laitoin esille korin sisällön paikkaan, joka on paljon suljetumpi kuin tori. Torilta on galleriaan pitkä matka, monen monta ovea. Kukaan ei eksy galleriaan vahingossa. Galleriassa piilotin kuvat teltan lattialle, seinille laitoin piikkilankoihin saarnatekstejä, jotka selvin sanoin osoittivat mitä ajattelin asiasta. Nimitin lasten kauppaamista vähintään orjakauppaan verrattavaksi rikokseksi, virtuaaliseksi ihmiskaupaksi.

Kävi niin, että avajaisiin saapui minulle tuntematon henkilö, joka näki torilta keräämäni korin sisällön ja järkyttyi. Korutaiteilija löysi itsensä harhailemasta viinilasi kädessä Espan puistosta, eikä hän keksinyt muuta kuin soittaa poliisin hätänumeroon.

Neitsythuorakirkon seinätekstit asettivat teinipornon lapsipornosisällöt orjakaupan ja ihmiskaupan nimikkeiden alle. Teoksen kritisoimassa ilmiössä, avointen nettisivujen teinipornossa, on kyse aivan toisentyyppisestä markkinaperustaisesta ilmiöstä kuin mihin perinteinen lapsipornon käsite viittaa.

Korutaiteilijalle kävi hyvin, poliisin hätänumero auttoi häntä pääsemään loukatuksi tulemisen tunteesta. Jukka Kemppinen onkin blogissaan huomauttanut, että lapsiporno-asiassa on paha käsitteellinen virhe: ”Pitäisi suojella lapsia joutumasta pornografisiin kuviin. Keskustelusta päätellen suojellaan aikuisia loukatuksi tulemisen tunteelta.”

Minunkin on tehnyt mieli soittaa jumalan tai muun ylimmän oikeusistuimen hätänumeroon, ja kysyä, eikö kukaan piittaa siitä mitä todellisuudessa tapahtuu.

Ilmiannon tehnyt ei halunnut nähdä taiteessa sitä, mikä on totta todellisuudessa. Ajastaan jälkeenjäänyt rikoslaki auttoi häntä tässä. Rikosta ei kuitenkaan olisi ollut, jos paperitulosteiden sijaan olisi ollut pelkät päätteet ja niillä avoinna nettisivut. Rikoslain mukaan virtuaalinen, netin tavanomainen olemisen tapa, ei ole hallussapitoa eikä levittämistä, vaikka se tarkoittaa samanaikaista monen ihmisen hallussapitoa ja tehokkainta mahdollista levittämistä. On ajatusharha ja jäänne liittää hallussapito ja levittäminen vain vanhaan tekniikkaan, paperitulosteisiin ja monisteisiin.

Teinihuorat, eli se mikä ylittää korutaiteen rajat

Teoksellani ei välttämättä ollut mitään tekemistä lapsipornon traditionaalisimman käsitesisällyksen kanssa. Kuvissa oli poseeraavia nuoria neitoja, osa kuvista oli hyvin siistejä ja vailla jopa alastomuuttakin. Mukana oli myös eksplisiittistä seksuaalista toimintaa, koska ei ollut mieltä jättää tulkinnanvaraiseksi sitä, että kuvat olivat peräisin pornosivuilta. Jos kuvat käytäisiin yksitellen läpi, voisi käydä niinkin, että monet pitäisivät toimintakuvia aikuispornona ja poseerauskuvia liian kiltteinä, jotta pitäisi puhua pornosta laisinkaan.

Kuvissa ei siis ollut pikkulapsia eivätkä ne olleet jäljenteitä aktuaalisista rikostilanteista – silti kuvat ovat todisteita rikoksesta, mutta se tapahtuu toisaalla, länsimaisessa yhteiskunnassa, joka pornoistaa paremman myynnin toivossa lapsetkin. Teoksen kuvat, silloinkin kun niissä oli väkivaltaisia kohtauksia, olivat selvästi näyteltyjä, poseeraavia, selkeästi pornoteollisuuden ja pornoyritteliäisyyden tuotetta. Mitä ilmeisimmin kaikki mallit ja näyttelijät ovat mukana omasta suostumuksestaan.

Kuvat todentavat ilmiötä, joka liittyy pikemminkin markkinatalouden ja visuaalisen yhteiskunnan erääseen kyseenalaiseen leikkauskohtaan, kuin varsinaiseen pedofiilien toimintaan. Kuvat todentavat lapsen seksualisoimista ja aikuisen erotisoimista lapsekkuuden tuntomerkkejä lisäämällä.

Nettipornon teinisivuilla huoraaminen on tytön perusnimittäjä. Sivut puhuvat teinilutkista, teinibeibeistä, teinihuorista, nuorista kurkuista, neitsythuorista ja niin edelleen. Ääriesimerkkinä karuista sukupuolirooleista voisi mainita, että yllättäen netistä näytti löytyvän kasapäin isoisäsivustoja, joissa väitetään että teinitytöt rakastavat tulla isoisänsä raiskaamiksi.

Teokseni vastaanotossa oli karkeasti ottaen kaksi vaihetta. Ensiksi nousivat ääneen lapsipornon kauhistujat, vastustajat. Toiseksi lapsipornon puoltajat.

Teokseni onnistui siis yhdistämään – vastustajikseen – vastakkaiset kansalaispiirit.

Ensin ihmiset reagoivat siihen, millä tavalla lapsiporno yleensä mielletään, käsitykseen suorista hyväksikäyttökuvista. Toisessa vaiheessa ääneen nousi vastakkainen taho, teinipornon puoltajat. Esitettiin, että lapsiporno on paha, mutta tyttölapsiporno hyvä.

Mielestäni jo tuo asia, että tietyissä piireissä, mitä ilmeisimmin käyttäjien keskuudessa, herää paniikinomainen hyökkäysreaktio teinipornon oikeutuksesta, kertoo osaltaan siitä, miksi ilmiöön ei haluta puuttua. Kysymyksessä on monille saavutettu etu, monet ovat jo identiteetiltään ajautuneet aineiston käyttäjiksi ja haluavat puolustautua asian esille nostanutta kivittämällä.

Ilmiö jota ei tunneta

Teostakavarikkoa seurannut laaja keskustelu on viimeistään todistanut, että esi-innostamani ilmiö ei ole tiedossa.

Nettisensuuria koskevassa keskustelussa on noussut esille, että lapsipornoon on vaikea törmätä vahingossa. Lasten hyväksikäyttötilanteita dokumentoivan materiaalin, traditionaalisen lapsipornon, kohdalla se varmasti on totta.

Sen sijaan teinipornoon törmää todella helposti. Sitä on todennäköisesti satoja miljoonia sivuja. Sivut mainostivat olevansa sataprosenttisen laillisia. Yhdysvaltalaiset sivut vetoavat siellä käytettyyn tarkastus- ja valvontamenettelyyn, jossa esiintyjiltä vaaditaan todistukset syntymäajasta.

Osassa kuvia teinipornotähdet ovat varmasti täysi-ikäisiä. Osassa näyttäisi olevan todennäköistä ettei. Sivustot näyttävät käyttävän myös malliensa lapsellistamisen estetiikkaa: tytölle laitetaan hammasraudat, saparot, lapsekas kolttu ja sitten vain pornotähdeksi.

Olivat mallit täysi-ikäisiä tai eivät, ilmiö kertoo lapsipornoistumisesta. Porno vetää yhä nuorempia ammattimaisiksi tähdikseen ja lapsellistamalla myös täysi-ikäisiä yrittää tehdä lapsuuden pornon valtakunnaksi.

Kun nostin kuvat aktivistisen taiteen teokseni osaksi, tavoitteenani oli kulttuurikritiikki tuota ilmiötä ja sen taustoja kohtaan. En ollut kiinnostunut ikärajoista, mutta ihmettelin, miksi tuollaista sallitaan, miksi tori on täynnä lapselta näyttävien pornoksi tehtyä viattomuutta.

Minusta nuo kuvat, olivat ne laillisia tai eivät, olivat merkki rikoksesta. Mutta varsin erilaisesta rikoksesta kuin mihin lapsipornon perinteinen käsite viittaa. Nimitin ilmiötä virtuaaliseksi ihmiskaupaksi, koska siinä on kyse myös tuotteistuksesta, kaupasta, taloudesta, tähteydestä. Nuo tytöt eivät ole vastentahtoisesti hyväksikäytettyjä lapsia, vaan tietoisia teinitähtiä, menestyksekkäitä bisneksen tekijöitä; tavallaan siis juuri sellaisia, joita yhteiskunta arvostaa. Kyse on media-ajan tähtikultista ja teinipornon liukumisesta ihanteelliseksi tavaksi toteuttaa innovatiivisen tuloksenteon ideaalia.

Lapsipornon kaksi lajia ja lainsäädännön puutteellisuus

Lapsipornoa on siis kahta, toisistaan selvästi eroavaa lajia. Perinteinen lapsiporno, lapsiporno A, on lasten hyväksikäyttöä dokumentoivaa rikosmateriaalia. Lapsiporno B on vapaana netissä teinipornon osana vellovaa, laillisuuttaan vakuuttavaa, teollistunutta pornon tuotantoa.

Lapsiporno A:ta tuottavat ja kuluttavat pedofiilit. Ilmiö lienee varsin marginaalinen. Lapsiporno B:tä, teinipornoa, taas tuotetaan kuten muita pornon alalajeja, ja ilmiö on laajamittainen.

Myös tutkijat ovat esittäneet kantanaan, että teiniporno ei voi olla lapsipornoa. Visuaalisen kulttuurin tutkija Annamari Vänskä kirjoittaa teinipornosta näin:

”Siinä esiintyy täysi-ikäisiä pornonäyttelijöitä, jotka kuitenkin esiintyvät lapsina. Tähän pornografian alagenreen ei kukaan saa lain nimissäkään koskea, sillä se on täysin laillista.”

Nyt poliisi ja syyttäjä ovat kuitenkin olleet toista mieltä. Poliisi ja syyttäjä ovat tarttuneet siihen, mikä Vänskän ja monen muun keskustelijan mielestä on lain suojeluksessa.

Näyttelyä puretaan. Kuva: Ulla Karttunen. Päätoimittajan kommentti: Helsingin kaupungin taidemuseo kiirehti purkamaan lailliset teosrakenteet tekijän lupaa kysymättä. Taiteilija ei ehtinyt saada kuvaa teoksestaan ja tuli paikalle vasta, kun teos oli jo kasassa. Museonjohtaja halusi kieltää kuvan käyttämisen, koska sanoi olevansa paikalla yksityishenkilönä. Yleensä sellaista, että joku ulkopuolinen tulisi kaupungin galleriaan purkamaan teos, pidettäisiin vandalismina ja rikosasiana. Myöhemmin museonjohtaja totesi olleensa paikalla johtajana mutta vetosi, että museo ei pidä tiloissaan keskeneräisiä töitä. Prosessinomaisen taiteen tekijöiden kannattaa varoa Helsingin kaupungin taidemuseota, sillä vaikka museo vain vuokraa tiloja, se halutessaan astuu taiteilijaksi tekijän paikalle ja päättää teoksen muodosta ja valmiusasteesta. Purkamalla rakenteet museo esti teoksen jatkamisen käsitteellisessä muodossa, pelkkiä ilmiötä kritisoivia tekstejä sisältävänä. Samalla museo esti näyttelyn toisen käsitteellisen puolikkaan ja koko sovitun näyttelysuunnitelman toteutumisen. Museon tehtävänä on yleensä suojata ja edistää taidetta, tässä se päätti nihiloida taiteilijan vuosien työn ja vaatia sopimusrikkomuksestaan, jossa sovitun näyttelysuunnitelman toteutuminen estettiin, silti vuokrarahat.

Rikoslain 17. luvun pykälät 18 ja 19 säätelevät lapsipornoa. Laki on peräisin vuodelta 1998. Tutustuttaessa lakiin ja sen säätämisen yhteydessä esitettyihin perusteluihin käy ilmi, että laki tuntee pedofiiliaineiston, lapsiporno A:n, mutta ei teinipornoa, lapsiporno B:tä.

Lain perusteissa sanotaan lapsipornografian kaupan olevan salaista, ostajien poikkeavia ja hallussapitokriminalisoinnilla olevan pyrkimys suojata lapsen yksityisyyttä (”pyrkimys suojata kuvassa esitettyä lasta joutumasta sen yksityisyyteensä kohdistuvan loukkauksen kohteeksi, jota kuvan levittäminen muiden nähtäville merkitsee”).

Nämä perusteet sopivat pedofiilimateriaaliin, mutta ne eivät tavoita lapsiporno B:n luonnetta. Esimerkiksi viimemainittu peruste laille suojata kuvan joutumista muiden nähtäville on täysin vastakkainen sen teinipornoon kuuluvan periaatteen kanssa, että pornotähdet pyrkivät levittämään kuviaan mahdollisimman laajalle lisätäkseen tunnettuuttaan. Tämän materiaalin kauppa ei myöskään ole salaista, sillä teinipornotähdillä on maksullisia sivustoja.

Laki ei ole ajan tasalla myöskään siinä, että se ei ymmärrä kuvan immateriaalisuutta, nettiä julkaisukanavana ja kaupallisen pornon tuotannon tapoja. Lakia valmistellessa vuonna 1997 nettiporno on ollut vielä varsin nuori ilmiö. Nettiporno vakiintuu laajamittaiseen käyttöönsä vasta 2000-luvulla ja laajakaistayhteyksien myötä.

Tällä hetkellä laki kriminalisoi paperitulosteiden hallussapidon ja levittämisen, mutta ei tartu paljon laajempaan, netissä julkaisemiseen, levittämiseen ja käyttämiseen. Lapsipornon käyttö on täysin laillista, ja kuitenkin käytöllä luodaan tarjontaa.

On ajastaan jäänyttä liittää hallussapito pelkkään paperitulosteeseen digitaalisen, immateriaalisen kuvan aikana. Digitaalinen kuva voidaan lähettää netin kuvavirtoihin ilman että materiaalista originaalia jää jäljelle. Immateriaalinen, digitaalinen kuva on syytä mieltää rinnasteiseksi ja vastaavaksi materiaalisen kanssa. Ei elektronisesta laskusta sanota, ettei sitä ole olemassa, jos sitä ei ole tulostettu.

Perinteisen lapsipornon uhreja on tietysti syytä suojella kuvien leviämiseltä. On kysytty, miksi teokseni kuvat ovat tunnistettavia ja eikö tämä ole rikoksen jatkamista lasten yksityisyyttä kohtaan. Kysymys paljastaa täydellisen tietämättömyyden teinipornon luonteesta. Tietysti nuoren pornotähden kuvat ovat tunnistettavia, koska tähti pyrkii levittämään niitä mahdollisimman tehokkaasti, ja menestyvä tähti tunnistetaan brändinsä leviämisestä.

Lapsipornolainsäädännön kriteerinä on suojella lasta kuvien leviämiseltä – tämä hyvä periaate on kuitenkin ristiriidassa koko netin teinipornoilmiön kanssa. Teinipornomallien elinkeino on leviämisen varassa, kuvien leviäminen ei ole ”uhrien” kannalta laisinkaan negatiivista.

Netti on globaalein julkaisukanava, kuvien ja tiedon levityskanava. Pornon kohdalla netti on mullistanut täysin pornon tuottamisen tilanteen. Juuri nettilevitys on mahdollistanut teinipornon alaisen lapsipornon laajan leviämisen. Virtuaalinen hallussapito ja levittäminen ovat tehokkaimmat lapsipornon edistämisen muodot. Niitä tämänhetkinen laki kuitenkin suojelee.

Hieman taidemaailman suhtautumisesta

Kun kulttuurisodissa taiteilija on saanut syytteen teoksestaan, taustayhteisöt, esimerkiksi kustantajat ovat yleensä asettuneet teosta puoltamaan. Minun tilanteessani kävi päinvastoin. Helsingin kaupungin taidemuseo kiirehti vetäytymään, väitti vain vuokranneensa tiloja. Mutta museo toimi myös aktiivisesti, reippaasti se astui tekijänoikeuksieni yli ja kiirehti purkamaan autotallikappelin teosrakenteet, vaikka niissä ei ollut mitään laitonta. Näin museo teki mahdottomaksi sen, että olisin voinut jatkaa prosessinomaista teostani ilmiötä kritisoivilla teksteillä.

Kaikkein aktiivisin museo oli teokseni tiedottamisessa, vääristävässä tiedottamisessa. Jos kaupungin taidemuseo olisi toiminut samalla tavoin Sally Mannin tutkintapyynnön yhteydessä, se olisi kiirehtinyt murskaamaan teosten kehykset ja ilmoittamaan jo tutkintapyyntövaiheessa, että selvää pornoa se oli, sieti mennä. Silloin museo kiirehti vakuuttamaan että kyse on taiteesta.

Nyt museo toimi toisin, ja oikeudenkäynti on varmasti tarpeeton. Museonjohtaja katsoi oikeudekseen tiedottaa teokseni sisällöistä ja samastaa käsitteellinen installaatio ja prosessinomainen teos pelkkiin kuviin, vaikka teos oli toki aivan toisenlainen kokonaisuus, ja palauttaa kuvat rankkaan ja tavanomaiseen lapsipornoon.

Muutamat äänet ovat kyllä taidemaailmassa ihmetelleet museon toimintaa ja pitäneet sitä moraalittomana. Riiko Sakkinen esittää Taide-lehdessä, että museonjohtajan olisi erottava.

Taidekritiikissä teokseni varmaan saavutti lyömättömän huhupuheella lyömisen tason. Kulttuuri-ihmiset paheksuivat kovasti viime syksynä, kun poliitikot saattoivat moralisoida Kristian Smedsin Tuntematonta sotilasta sitä näkemättä. Kukaan itseään arvostava teatterikriitikko ei tietenkään olisi vastaavaan syyllistynyt. Mutta seuraavana keväänä, teokseni yhteydessä, huhu- ja mutu-kritiikki näyttelyä näkemättä oli vakiintunut ammatilliseksi tavaksi. Koko näyttelyni, vaikka jäljellä oli iso joukko teoksia, saatettiin arvioida ihan vain ennakkoluulojen perusteella, palauttamalla se yhden teoksen vääristyneisiin uutistietoihin. Antaumuksellisin esimerkki tästä on Mustekala-nettilehti (www.mustekala.info), joka julkaisi peräti neljä artikkelia, vaikka toimitusneuvosto oli yhteispäätöksellä – näyttelyä näkemättä – todennut, ettei näyttely kuulu taiteeseen eivätkä teokset käytä taiteen keinoja. Harvoin taiteen ulkopuolinen saa taidemaailmalta näin paljon huomiota.

Laittomuutta siunailtiin niin innokkaasti, että oikeudenkäynti taaskaan ei ehkä ole tarpeen. Päätoimittaja kirjoitti syytetystä jo tuomion saaneena, vaikka sellainen on itsessään laitonta ja vastoin Julkisen sanan neuvoston ohjeita. Asiaan liittymättömiä lakipykäliä tempaistiin myös mukaan, joko huolimattomuudesta tai siinä toivossa, että tuomio singahtaisi varmemmin.

Mielenkiintoinen episodi on sekin, miten taiteilijat nykyään voivat arvioida toistensa teoksia kuulopuheiden perusteella. Osmo Rauhala kertoi televisiossa erittäin luotettavasta lähteestä, siis ilmeisesti museonjohtaja Janne Gallen-Kallela-Siréniltä, saaneensa kuulla mitä teoksessani oli.

Juuri ilmestyneen Taide-lehden pääkirjoituksessa Arja Elovirta esittää, että varsinainen lapsipornokeskustelu ei ole vielä edes alkanut. Olen täysin yhtä mieltä. Keskustelu ohjautui laittomuuden siunailuun, ja kulttuurikritiikin sijaan saatiin tukku vääriä tietoja ja kunkin oman hyveellisyyden ja lainkuuliaisuuden hymistelyä.

Lapsipornoistuminen

Lapsipornoa vastaan ovat kaikki. Mitä varten sitä sitten on olemassa?

Lapsiporno on olemassa monestakin syystä. Siksi että me ihmiset olemme liian laiskoja ja mukavuudenhaluisia tekemään asialle mitään. Ja siksi että pornon lapsipornoistuminen on vain esimerkki yhä nuorempia koskevasta erotisoinnista.

Ja siksi että tuloksenteko on kaikki markkinataloudessa ja mediayhteiskunnassa. Lapsipornoistumisen taustalla ovat ne arvot ja rakenteet, joihin kulttuurin kehitys 2000-luvulla on yltänyt. Tai kuten Teemu Mäki asiasta tiivistää: ”Kun lapsi seksualisoidaan, on hänellä helpompi tehdä rahaa.”

Markkinatalous yrittää myydä viimeistään teini-ikäisille käsityksen, että menestys on yhtä kuin kuvan toistuminen maailmalla. Tätä erotisoidun kuvan toisteisuutta todistaa kovin moni muukin ilmiö kuin teiniporno. Netin nuorisogallerioissa jo varsin nuoret poseeraavat pornomallien tapaan. Mallit, julkkikset, juontajat ja aikuisviihdetähdet ovat uusia roolimalleja. Mainokset myyvät ennen kaikkea erotisoidulla ilmapiirillään. Julkinen elämä toistaa koomisia kohtauksia arjen pornoistumisesta.

Lapsipornoistuminen on laaja yhteiskunnallinen ilmiö, jossa on kyse talouden ja vallan kentistä. Kysymys lapsipornon tuottamisen estämisestä on myös laajasti globaali ja kansainvälinen. Asian hallintaan saamiseen tarvitaan kansainvälistä lainsäädäntöä ja yhteistyötä sekä myös globaalin taloudellisen ja sukupuolten välisen tasa-arvon kehittymistä.

Poliisi, syyttäjä, kansalaiskeskustelijat ja taidemaailmakin ovat heittäneet oletuksen, että esille nostamani aineisto on laitonta. Varmasti aineiston tuottajat siis edes pyritään asettamaan syytteeseen. Niin ei kuitenkaan tapahtune.

Poliisilla on kyllä tarvittava tieto tekijöiden perään pääsemiseksi. Tulostamillani sivuilla oli näkyviä nettisivuosoitteita, samoin nuoret pornotähdet mainostivat nimiään tai toiminimiään avoimesti.

Poliisitutkinnassa kuvistani ei ole selvitetty minkäänlaisia taustoja. Ei ole yritetty tutkia, ovatko tähdet alaikäisiä vai kenties vain nuorelta näyttäviä. Selvittääkseni muutaman materiaalissani olleen teinitähden iän, googlasin nimen antamat viitteet. Parista nimestä tuli yli miljoona viitettä, parista muusta satoja tuhansia, kyse oli siis megaluokan tähdistä, joiden sivuja kukaan ei pitänyt laittomina. Ja iät, ainakin mainitut iät ja syntymäajat, olivat tietysti lainmukaisia, 18–21 vuoteen.

Laki ja oikeus tyytynee siis siihen, että ilmiantaja saadaan kiinni, mutta muuten asian voikin jättää sikseen. Ehkä pelätään, että jos tarkemmin ikätietoja tutkittaisiin, moni malleista osoittautuisikin täysi-ikäiseksi ja silloin takavarikko näyttäisi liioitellulta. Nuorisoyhteistyöjärjestö Allianssi vaati tällä viikolla laitonta materiaalia sisältävien sivujen, ei estämistä vaan sulkemista kansainvälisen yhteistyön avulla. Järjestö vaati myös varoja uhrien tunnistamiseksi – eikö Suomi voisi siis aloittaa jo tunnistetuista uhreista, heistä jotka ovat kuvissa jotka tekevät minut syytetyksi.

Yhden paperikuvan esittäminen galleriassa ilmiön kritisoimiseksi on rikos, mutta samanaikaisesti samasta alaikäisen rajalla olevasta on aivan lainmukaista olla netissä levitettävänä miljoona paljon raaempaa kuvaa – tässä tapauksessa ei voi lakien enää sanoa olevan ajan tasalla, tai asian tasalla.

Lakien tarkoituksena on oikeudenmukaisuuden toteuttaminen. Mutta ehkä lait ovatkin epähuomiossa ottaneet lapsipornoon markkinataloudellisen näkökulman: kiihdytetään ja kiitetään lapsipornon valmistamista ja netissä levittämistä ja otetaan kiinni näennäisiä rikollisia, jotta näyttäisi siltä että jotain tehdään. Menestyvä lapsipornotähti on ideaalinen tuloksentekijä, eikä hänen kuluttajiaan tule hillitä.

Tällä hetkellä ilmiön annetaan laajeta ja lisääntyä. Lapsiporno on hyvä, pyhä ja lain suojelema bisnes, sen pitää antaa kukoistaa rauhassa. Jahka saadaan yksi asian arvostelusta syntynyt oikeudenkäynti ohi ja ilmiön kritiikki vaimenemaan, niin markkinat voivat pyöriä entistä paksummin, raaemmin ja tehokkaammin.

Kirjoittaja on helsinkiläinen tutkija ja taiteilija. Teksti perustuu SARV:n Kritiikin päivänä Helsingissä 19.4.2008 pidettyyn alustukseen. Kirjoittaja tuomittiin 16.5. Helsingin käräjäoikeudessa syylliseksi ilman rangaistusta. Hän valittaa päätöksestä.