Markku Paasosen ja Jukka Koskelaisen debatti jatkuu! Keskustelu sai alkunsa Herman Raivion kritiikistä ”Käsitettä vastaan” (12.9.2023), joka koski Paasosen esseeteosta Lykätty salamurha.

Aiemmat keskustelupuheenvuorot:

Markku Paasonen, ”Kyllä, Hertsi, ihan tosissaan” (12.10.2023)

Jukka Koskelainen, ”Oikeaa ja väärää käsitteenkäyttöä” (13.10.2023)

• • •

Markku Paasonen: Runoudesta ja vaikuttumisen vallasta (18.10.2023)

Kiitän Jukka Koskelaista kommenttiani koskevasta valistuneesta puheenvuorosta. Enpä osannut odottaa, että kieltä koskeva filosofissävytteinen pohdiskelu herättäisi intohimoja! Sellainen toki ilahduttaa. Syksy on täällä; ilma on kirpeää ja hapekasta. Toivoa siis yhä on! Mutta myös ongelmia on monia. En käy niitä kaikkia nyt ratkomaan. Mitä hän siis sanoo?

Ensinnäkin hän väittää, että jos holokausti edellytti käsitteellistä rationaalisuutta, sen olisi pitänyt tapahtua kaikissa länsimaissa ja moniaalla muuallakin. Tämä sekoittaa riittävän ja välttämättömän ehdon. Jos käsitteellinen ajattelu olikin välttämätön ehto sille, että ihminen voitiin erottaa ainutkertaisesta olemassaolostaan ja nähdä ensisijaisesti rotukäsitteen edustajana ja vieläpä surmata sellaisen käsitteen perusteella, riittävä ehto se ei ollut. Tarvittiin muutakin. Tämän vuoksi väite ei pidä paikkaansa.

Toiseksi hän korostaa, että eri puolilla maailmaa on tapahtunut hirmutekoja oletettavasti käsitteellisen ajattelun ulkopuolella. Tuskinpa mikään sanomastani kiistää sellaisten hirmutekojen mahdollisuutta, eikä niihin vetoaminen siksi oikein kelpaa vasta-argumentiksi. En myöskään etsi käsitteellisestä ajattelusta ”pahuuden juurta”.

En etsi käsitteellisestä ajattelusta ”pahuuden juurta”.

Kolmanneksi hän vihjaa, että Blanchot’n ajattelu on epäilyttävää, koska hän sai vaikutteita Heideggerilta, joka oli kansallissosialisti ja antisemiitti. Olkoon niin! Tällä perusteella täytyisi hylätä melkein kaikki myöhempi eurooppalainen filosofia ja ehkäpä myös suuri osa amerikkalaista, aasialaista ja afrikkalaista filosofiaa ja kirjallisuutta. Eipä olisi Eeva-Liisa Mannerkaan turvassa. Todtnaubergin tontulla on pitkän pitkä varjo. Blanchot’n käsitystä kielestä voi toki lähteä avaamaan moneen suuntaan, kriittisestikin, mutta ad hominem -pohjalta se ei välttämättä ole mielekästä.

Neljänneksi Koskelainen tuntuu olettavan, että uskon runouden käyvän parannuskeinoksi maailman ongelmiin. Tai ehkei hän oleta? Sanottakoon silti: en usko mitään sellaista.

Viidenneksi hän esittää, että ekologisten kriisien ratkaisemiseksi tarvitaan käsitteellistä ajattelua. En osaa sanoa, mitä kaikkea siihen tarvitaan, mutta saattaisimme olla samaa mieltä tuosta. Ehkä kuitenkin vain sillä ehdolla, että käsitteellinen ajattelu epäilee itseään, muuttuu heikoksi, on valmis menettämään hallitsija-asemansa ja altistumaan sille, mikä jää sen horisontin ulkopuolelle. Vaarana on muuten, että se liittoutuu juuri niiden voimien kanssa, joita se vastustaa.

Lopuksi hän arvelee, ettei hänen runoillaan – tai minun – tai kenties runoudella yleensä – ole kummoistakaan yhteiskunnallista merkitystä. Miksi hän siis kirjoittaa? Ei se edellytä poliittista sanomaa, ei mitään sisältöjä – mutta että kielen voimat eivät voisi saada ihmistä – lukijaa tai kirjoittajaa – kokemaan ja näkemään asioita, liikahtamaan hieman uuteen asentoon? Eikö sellainen olisi mitä suurimmassa määrin yhteiskunnallista? Ja ehkäpä yhteiskunnallista on myös se, että kaihtaa selvää yhteiskunnallista roolia?

Vallankumouksellinen energia alkaa sieltä, missä kuva ja ruumis läpäisevät toisensa.

Walter Benjamin sanoi jotakin sen suuntaista, että vallankumouksellinen energia alkaa sieltä, missä kuva ja ruumis läpäisevät toisensa. Ei tarvitse kuitenkaan mennä niin pitkälle. Riittää kun toteaa: vaikuttumisen valta on vahvempi kuin vaikutusvalta.

En halua lukittua asemiin; ajattelu on jonkin sellaisen pisteen lähestymistä, joka kaiken aikaa pakenee. Ja saattaa olla niinkin, että runous menee menojaan ja vähät välittää siitä, mitä me sen kantapäillä turisemme.

• • •

Jukka Koskelainen: Tarvitaan erilaisia tapoja käyttää kieltä (18.10.2023)

Mielestäni on ilahduttavaa, että Markku Paasonen käyttää kieltä juuri niin kuin sitä ei hänen kirjansa Lykätty salamurha perusteella juurikaan tulisi käyttää. Kiitos siis teräväsanaisesta vastineesta!

Paasonen siis kirjoittaa selkeästi ja käsitteellisesti. Oikeastaan tämä olikin pääväitteeni: sellaisessa kielessä ei ole mitään vikaa.

(Jätän nyt sikseen, että mielestäni Paasonen esitti nyt holokaustista ja kielestä vähän toisentuntuisen väitteen kuin aiemmin. Ihmistä kun on käytetty yläkäsitteenä vähän siellä sun täällä ns. luonnonkansoista lähtien).

Näen nimittäin ”performatiivisen ristiriidan” vielä syvemmin kuin hän kirjassaan. Siis sen, että joutuu turvautumaan sellaiseen selittävään kieleen, josta tahtoo eroon.

Paasonen suosittelee, että kirjailijoiden tulisi kirjoittaa toisin kuin kieltä yhteiskunnassa yleensä käytetään, suosia runollisuutta, kielen materiaalisuutta, joka katkaisisi asioita hallitsevan, käsitteellisen kielenkäytön.

Tällöin vain kommunikatiivisen kielen kenttä jäisi vapaaksi kaikenlaisten populistien ja muiden kiihottajien mellastaa.

Kommunikatiivisen kielen kenttä jäisi vapaaksi kaikenlaisten populistien ja muiden kiihottajien mellastaa.

Ymmärrän Paasosen pyrkimyksen tietynlaiseen runolliseen kieleen, joka rikkoisi selkeää jäsennystä ja käsitteellistä hallintaa. Siksi minäkin olen kirjoittanut runoja, koska kaipaan myös sellaista kieltä.

Mitään selkeitä rajoja ei vain voi vetää sen suhteen, milloin ”käsitteellinen ajattelu epäilee itseään, muuttuu heikoksi, on valmis menettämään hallitsija-asemansa ja altistumaan sille, mikä jää sen horisontin ulkopuolelle.”

Sellaistakin ajattelua ja kieltä on vaikea perustella ja motivoida muuten kuin käyttämällä kieltä, joka jää tuon horisontin tälle puolen. Kun Paasonen jatkaa vielä, että ”vaarana on muuten, että se liittoutuu juuri niiden voimien kanssa, joita se vastustaa”, lauseet tuovat mieleen vahvasti sen, miten Mark Taylor selitti New York Timesissä Jacques Derridan filosofian oleellisinta antia tämän kuoltua.

Kirjoituksen nimi oli ”Mitä Derrida todella tarkoitti”, koska Derridan tapa käyttää kieltä oli Taylorin mukaan aiheuttanut valitettavia väärinkäsityksiä, jotka tuli oikaista. Ongelma piilee vain siinä, että miksi Derrida – joka varmasti painiskeli kovasti juuri tuon ”performatiivisen ristiriidan kanssa” – ei sitten itse ilmaissut omaa ajatustaan yhtä selkeästi kuin Mark Taylor. Tai Markku Paasonen.

Tarvitaan kieltä, joka epäilee itseään. Tarvitaan yhtä lailla myös selkeää, kommunikatiivista kieltä, sitä, jolle Paasonen suo kirjassaan vain ”hetkellisen” aseman. Ilman sitä ei voi mitenkään motivoida toisenlaista, virtaavaa, materiaalista kieltä.

Tarvitaan kieltä, joka epäilee itseään.

Kaikkein tärkeintä on kuitenkin kehittää kommunikaatiota, vuoropuhelua. Paasosen hienosti kirjoittamassa esseekirjassa paraskin hänen suosittelemansa kielenkäyttö tuntuu lähinnä monologilta.

Myönnän, että minua kiinnostavat juuri ne yhteydet, jotka Paasosta eivät näy kiinnostavan. Esimerkiksi hän siteeraa kirjassaan Pablo Nerudan mainiota epäpuhtaan runouden ohjelmaa. Kiinnostavaa on, että Neruda kirjoitti 18 vuotta myöhemmin ylistysoodin Stalinille. Paasonen siteeraa myös Rainer Maria Rilken runoa, jossa puhuja valittaa ihmisten ongelmatonta suhdetta kieleen. Kiinnostavaa on, että Rilke ehti ennen kuolemaansa ihailla Mussolinia.

Nämä poliittiset kannanotot eivät siis johdu tavasta käyttää kieltä. Se mitä tahdoin sanoa Heidegger-viittauksellani oli juuri tämä. Vaikka kieltä käyttäisi niin kuin Paasosen mukaan tulisi käyttää, se ei ollenkaan suojaa sen käyttäjää seurauksilta, joita voimme pitää melkoisen vahingollisina.

En myöskään pidä Blanchot’n ajattelua sinänsä epäilyttävänä, ajatuksenani vain oli, että on hyvä myös käyttää erilaisia kielen rekistereitä asettamatta niitä hierarkkiseen järjestykseen. Filosofiaan kuuluu myös argumentoinnin taito – vaikka se itselläni, myönnän, ehkä onkin retuperällä – ja juuri se on eurooppalaisen filosofian tärkein anti, ei heideggeriläinen tai blanchot’lainen kielen mystifiointi.

Sama pätee Walter Benjaminiin. En itse odota mitään vallankumousta, vain reformeja. Benjaminilla oli paljon sanomista kapitalismista mutta hyvin vähän sanomista neuvostokommunismin kauheuksista, ei oikeastaan mitään. Mihin ajatusten tulisi vaikuttaa, ellei ihmiseen? Ad hominem, juuri niin. Ihminen itse ja hänen tekonsa ovat myös tärkeä ulottuvuus, jota emme pääse pakoon, vaikka ad hominem filosofiassa onkin se ensimmäinen argumentaatiovirhe.

Teen sen mielelläni, jos kyse on siitä, ja jos voin siten ilmaista, että virtaava ja materialistinen kielenkäyttö ei tee kenestäkään parempaa ihmistä eikä luo parempia yhteiskunnallisia oloja.

En ole samaa mieltä siitä, että melkein kaikki eurooppalaisesta filosofia olisi saanut vaikutteita Heideggeriltä – jota itse pidän kiinnostavana ajattelijana, vaikka suhtaudunkin häneen kauniisti sanottuna varauksellisesti.

Ja minusta kirjallisuus yleensäkin voi saada ihmisen ”kokemaan ja näkemään asioita, liikahtamaan hieman uuteen asentoon”. Myös juoniromaani, jota en sulkisi ollenkaan pois, voi tehdä näin, vaikka Paasonen hylkii sitä kirjassaan. Samoin kuin selkeästi kirjoitettu essee, ja saihan Paasosen esseekirja myös minut kokemaan asioita ja liikahtamaan.

Romaanin suhteen on vain vaikea vetää rajoja sen välille, missä määrin juoni hallitsee mitäkin romaania ja onko se sitten paheksuttava asia. Minusta ei lainkaan. Monissa romaaneissa on juoni ja silti kohtia, joissa on Paasosen kaipaamia kielen piirteitä.

Runous on tosiaan jo mennyt menojaan eikä tottele minunkaan onnettomia hallintayrityksiäni. Eikä muukaan kirjallisuus tai ajattelu.

• • •

Jukka Koskelainen: lisähuomio debatista (19.10.2023)

Ihmettelin, mikä tässä debatissa on pielessä. Sitten tajusin, että outo oloni ja vähän likainen omatuntoni johtui siitä, että väittely ei kuulu tämän maan nykyisiin tapoihin, ellei kyse ole tekijänoikeuksista ja muusta omasta edusta. Tunsin rikkoneeni jotain sääntöä, joka on esitetty minulle seuraavasti: älä sano mitään, ei kannata vastata.

Väittely ei kuulu tämän maan nykyisiin tapoihin.

Voi olla, että jossain käydään debatteja, mutta minuun silmiini niitä ei ole muita osunut. Arvostan jo siksikin kovasti Markku Paasosen puheenvuoroja tässä pienessä väittelyssä.

• • •

Markku Paasonen on helsinkiläinen kirjailija, jonka uusin teos Kaikki on tuhoutunut (Teos 2023) ilmestyi syyskuussa.

Jukka Koskelainen on runoilija ja kriitikko.