Suomen arvostelijain liiton kuvataidejaos järjesti torstaina 26.10. Kuvataidekritiikin tila -keskustelutilaisuuden Helsingissä Galerie Anhavalla. Paneeliin osallistunut kriitikko, jaoksen hallituksen jäsen Petteri Enroth tiivistää keskustelun antia, johon sisältyi rutkasti näkökulmia esimerkiksi valtion roolista kritiikin turvaajana aina siihen, miten kritiikin ja muun kulttuurijournalismin suhdetta voisi ajatella uusiksi.

Taidekritiikin tila ei tunnetusti ole juhlallinen. Yleiset yhteiskunnalliset kehityslinjat yhdessä tietoisten huventamistoimenpiteiden kanssa ovat luoneet jonkinlaisen kierteen, jossa kritiikki ei kuulemma kiinnosta, joten sitä ei julkaista, jolloin sitä ei löydetä, joten siitä ei voi kiinnostua. Kuluvana vuonna tätä suhtautumista on kirkastanut Erja Yläjärvi, joka lausui ensin Hufvudstadsbladetin ja sitten Helsingin Sanomien päätoimittajana, että kritiikki on muodoltaan ja kieleltään hankala, konservatiivinen ja elitismiin taipuvainen juttutyyppi.

SARVin kuvataidejaoksen hallitus totesi loppukesän kokouksessaan, että tilanne kaipaa keskustelua, joka valaisisi erityisesti kuvataidekritiikin tilannetta ja merkitystä useasta ammatillisesta näkökulmasta.

Päätimme järjestää paneelin. Hallituksesta siihen valikoituivat pitkän linjan kriitikko Marja-Terttu Kivirinta ja minä. Lisäksi mukaan kutsuttiin kriitikko Maria Säkö, kuvataiteilijat Teemu Mäki ja Jani Ruscica sekä galleristi Ilona Anhava. Moderaattoriksi valittiin kuvataidejaoksen puheenjohtaja Asta Kihlman.

Keskustelussa kritiikin nykyhetkeä ja mahdollisia tulevaisuuksia lähestyttiin monesta suunnasta. Anhavalle kerääntyi kirjamessuajankohdasta huolimatta yli kahdenkymmenen hengen yleisö, joka osallistui kiitettävän aktiivisesti keskusteluun.

Kritiikki näkyvyytenä, kielenä ja osana kulttuurijournalismia

Tilaisuuden aluksi panelistit esittelivät lyhyesti itsensä ja suhteensa kritiikkiin. Puheenvuoroissa kävi selväksi muun muassa, mitä kritiikin hupeneminen erityisesti suurista medioista voi eri toimijoille merkitä. Galleristi Ilona Anhavalle kyse on arvokkaan asiantuntijatyön katoamisen lisäksi näkyvyysongelmasta, jota sinänsä tärkeät Mustekalan, EDIT Median ja Taide-lehden kaltaiset julkaisut eivät voi paikata. Gallerioilla ei ole teosmyynnin lisäksi muita tulonlähteitä, joten kritiikkinäkyvyys on niille erityisen tärkeää.

Kuvataidekriitikko Marja-Terttu Kivirinta esitti, että gallerianäyttelyiden ja ruohonjuuritason katoaminen päivälehtikritiikin piiristä ei myöskään istu ajatukseen palvelujournalismista tai ylipäätään journalismista tiedonvälityksenä. Kivirinta totesi lisäksi taidehistorioitsijan näkökulmastaan, että päivälehtien korvaamattomat kritiikkiarkistot eivät tule jatkossa kertomaan paljoakaan esimerkiksi vuoden 2023 nykytaiteesta suuria museonäyttelyitä lukuun ottamatta.

Suomalainen kulttuuri ei rohkaise kielelliseen ja keskustelevaan tapaan lähestyä asioita, mitä nykykehitys entisestään ruokkii.

Kuvataiteilija Jani Ruscicalle kehityksessä on kyse muun muassa siitä, että taiteen tekeminen jää tavallaan huudoksi tyhjyyteen, sillä taiteilija ei juuri kohtaa yleisöään, jolloin kritiikki on usein ainoa varsinainen kenttäpalaute. Ruscica myös pohti kritiikkikadon laajempia kulttuurisia ulottuvuuksia: suomalainen kulttuuri ei rohkaise kielelliseen ja keskustelevaan tapaan lähestyä asioita, mitä nykykehitys entisestään ruokkii.

Itse arvelin, että kritiikin tila ei välttämättä tule päivälehdissä paranemaan. Väitin kuitenkin, että kun toimitukset vähentävät kritiikkiä, siihen ei kannata reagoida puhumalla taiteen itseisarvosta, vaan tullakseen kuulluksi olisi hyvä keksiä myyvempiä perusteita sille, miksi kritiikkiä kannattaa julkaista.

Suomen taiteilijaseuran puheenjohtaja ja Euroopan kansainvälisen taiteilijayhdistyksen puheenjohtaja Teemu Mäki suhtautui suoremman skeptisesti mahdollisuuteen, että kritiikin tila kaupallisten medioiden puolella paranisi. Hän esitti yhdeksi mahdolliseksi ratkaisuksi netissä maksumuurin takana julkaistavaa taidemediaa. Mainostuloilla tai pysyvällä rahoituksella toimiva suurilevikkinen, asiallisia korvauksia maksava julkaisu on hänen mukaansa todistetusti mahdoton yhtälö. Lehden voisi Mäen ”puoliutopistisessa” visiossa kytkeä esimerkiksi Museokorttiin, jonka kalliimpi versio sisältäisi lukuoikeuden teksteihin.

Tilannetta lähestyttiin myös tekstilajien näkökulmasta. Tanssi-, teatteri- ja esitystaidekriitikko Maria Säkö esitti alkupuheenvuorossaan, että katoavia ja kadonneita kriittis-esteettisiä juttutyyppejä voitaisiin viljellä nykyajassa kytkemällä ne harkitusti konteksti- ja ilmiölähtöiseen kulttuurijournalismiin esimerkiksi hybridisinä juttutyyppeinä. Hän käytti tapausesimerkkinä Saksassa käytyä keskustelua kirjailija Peter Handken vuonna 2019 saamasta Nobel-palkinnosta.[1] Debatti osoitti Säkölle, miten tapauksen kunnollinen avaaminen vaati sekä kulttuurijournalistisia lähestymistapoja että teoskeskeisiä, lähilukevia tekstejä. Lisäksi se näytti, että olisi tilausta kansainväliselle sivustolle, joka erikoistuisi paikallisten kontekstien avaamiseen ja kielirajat ylittävään ajatustenvaihtoon.

Olisi tilausta kansainväliselle sivustolle, joka erikoistuisi paikallisten kontekstien avaamiseen ja kielirajat ylittävään ajatustenvaihtoon.

Alkupuheenvuorojen jälkeen moderaattori Asta Kihlman tarttui Mäen ajatukseen maksumuurin takana olevasta kritiikkiportaalista kysyen, kuuluuko kritiikki tällöin enää kaikille, vai eriytyykö siinä tietynlainen eliitti. Kihlman rinnasti ajatuksen Ruscican kommenttiin kritiikistä asioiden näkyväksi tekevänä kielellistämisenä. Mäki suuntasi katseen julkisen sektorin suuntaan: rahoitus suuren yleisön tuntemalle, kriitikoille toimeentulon mahdollistavalle ”kritiikkikeitaalle” voisi hänen mukaansa tulla valtion kulttuuribudjetista (450 miljoonaa) tai Ylen budjetista (550 miljoonaa), tai sellaisen voisi implementoida osaksi kirjastolaitosta, jonka kuntien kautta rahoitettu budjetti on 333 miljoonaa. Samalla kritiikiltä katoaisi tarve perustella itseään kaupallisen median kielellä ja arvoilla.

Mäki myös yhtyi Säkön ajatukseen kansainvälisen ammattilaisiin vetoavan taidemedian toivottavuudesta ja mietti, että hänen johtamansa Euroopan kansainvälinen taiteilijayhdistys yli 100 000 jäsenellään voisi pyörittää sellaista veloittamalla jäseniltään esimerkiksi 10 tai 5 euroa vuodessa. Omarahoitusosuus mahdollistaisi vähintään samanmoisen summan kansallista tai EU-rahaa.

Anhava puolestaan ilmoitti, että tällainen kansainvälinen taidejulkaisu olisi toki hieno asia, mutta hänelle riittäisi tällä haavaa kotimainenkin. Anhava otti myös viestinnällisen näkökulman: suurta yleisöä tavoittelevaan julkaisuun täytyisi rahallisten resurssien lisäksi sitouttaa ihmisiä, jotka hallitsevat nykyaikaisen viestintäpolitiikan. Hänen mukaansa julkisuutta saattoi aiemmin saada puhumalla taiteen sisällöistä, kun taas nykyään täytyisi miettiä esimerkiksi, että ”kuinkas tuota Jania nyt pitäisi tarjoilla”, ja vedota taiteilijan taustatarinaan sekä siihen, missä hänen töitään on ollut esillä. Anhava ei itse toimi näin eikä pidä tilanteesta, mutta puheena olevan kaltaisessa, valtavirtaan pyrkivässä hankkeessa ”jonkun pitäisi hoitaa tämä likainen työ”.

Julkisuutta saattoi aiemmin saada puhumalla taiteen sisällöistä, kun taas nykyään täytyisi miettiä esimerkiksi, että ”kuinkas tuota Jania nyt pitäisi tarjoilla”.

Ruscica palasi Kihlmanin kysymykseen näkyvyydestä todeten, että pienet kulttuurijulkaisut ovat hyvin tärkeitä mutta myös prekaareja toimijoita, eivätkä ne syvemmin vakiintuneinakaan voisi vastata valtavirrassa julkaistavan kritiikin sivistykselliseen ja yhteiskunnalliseen funktioon. Tämän funktion ymmärtäminen vaatisi Ruscican mukaan myös arvojen muutosta.

Arvojen muutosten osalta vastasin Rusicalle anekdotaalisesti: montaa kaveriani ei lähtökohtaisesti kiinnosta kritiikki tai mitä teen työkseni, mutta silloin harvoin, kun he somessa klikkaavat jonkin juttuni auki, palaute saattaa olla hyvin kiinnostunutta. On siis ehkä olemassa jonkinlainen hyödyntämätön pohjavirta, jonka kritiikki ja kulttuurikeskustelu voivat tavoittaa.

Paikalle saapunutta yleisöä puhuttivat eniten taiteeseen erikoistuneiden pienten julkaisujen tilanne, mutta myös laajempien yleisöjen tavoittamista ja kritiikkiin sisältyviä valtarakenteita käsiteltiin. Osittain keskustelu havainnollisti, miten haastavaa on puhua samassa tilaisuudessa kritiikistä valtavirtaisena ja ruohonjuuritason ilmiönä. Kyseen ollessa hyvin erilaisista puitteista ja toimintatavoista on kommunikaatiokatkosten vaara selvä: puhutaanko kritiikistä nyt esimerkiksi elinkeinona vai taidealan ammattilaisten keskusteluna? Voisi olla tarkoituksenmukaista omistaa näille tulevaisuudessa omat keskustelunsa.

Mustekala ry:n hallituksen puheenjohtaja Jutta Tynkkynen aloitti huomauttamalla, että keskustelussa haikailtiin kovasti jonkin uuden perään ja kysyi syytä tälle, kun meillä on elinvoimaisia julkaisuja, joihin itse kukin on tervetullut kirjoittamaan.

Mäki vastasi, että jonkin uuden median perustamisen sijaan näkisikin paljon mieluummin Mustekalan ja NO NIINin kaltaisten julkaisujen kehittyvän tavalla, joka mahdollistaisi suuremman yleisön löytämisen ja kunnollisten palkkioiden maksamisen. Kyse on juuri nyt siitä, miten resursseja voitaisiin kasvattaa. Mustekala voisi esimerkiksi siirtyä asteittain kirjastolaitoksen kylkeen omine julkisin varoin kustannettuine budjetteineen.

Valtavirtainen taidekritiikki ja ruohonjuuritoimijat ovat kahden eri tason asioita.

Kivirinta yhtyi tähän toteamalla, että kriitikon on pitemmällä tähtäimellä voitava saada työstään kunnollinen korvaus. Säkö lisäsi, että valtavirtainen taidekritiikki ja ruohonjuuritoimijat ovat kahden eri tason asioita. Samalla hän toivoi, että lukijat nostaisivat näkyvyyden nimissä verkkojulkaisujen tekstejä enemmän esiin somekanavissaan.

Kriitikko ja taidehistorioitsija Asko Mäkelä esitti Tynkkysen kysymyksen hengessä kommentin Taide-lehdestä. Hän muistutti, että Suomen taiteilijaseuran edelleen julkaisema Taide-lehti oli 1900-luvulla resursoitu paremmin, kun sen tilaaminen oli sidottu jäsenmaksuun. Erityisesti seuran puheenjohtaja Mäelle hän kommentoi, että tässä tilanteessa jonkin uuden visiointi on nurinkurista.

Mäki vastasi, että Mäkelä on oikeassa, mutta tarkensi taiteilijoiden itse liitoissaan päättäneen, että Taide-lehden tilaus ei enää sisälly jäsenmaksuun, vaan se maksaa erikseen. Mäen mukaan päätös oli harmillinen mutta demokraattinen. Suurempana haasteena parintuhannen tilaajan varassa toimivalle paperilehdelle hän näkee digitalisaation. Mäen mielestä lehden olisi hyvä olla ensisijaisesti maksumuurin takana oleva nettilehti.

Muistutin tähän, että Taide-lehden digitalisaatio on kuluvana vuonna käynnistynyt ja edennyt niin pitkälle, että lehden voi nyt tilata pelkästään diginä. Tämä ei vielä itsessään ratkaise näkyvyyspuolta, mutta Mäki muistutti, että Suomessa tehdään viisi miljoonaa museokäyntiä vuodessa, joten loogisesti Taide-lehdelle olisi enemmän potentiaalisia tilaajia. Töitä tulisikin nyt tehdä löydettävyyden eteen.

Keskustelussa palattiin myös ruohonjuuritason ja gallerioiden näkyvyysongelmaan. Kohta-taidehallin kehityspäällikkö Saara Klemetti tarttui aiheeseen esittämällä paneelille kysymyksen kritiikistä vallankäyttönä mainiten esimerkiksi Helsinki-keskeisyyden.

Kivirinta taustoitti asiaa muistuttamalla, että maakuntalehtien ongelmat ja mediakentän fuusioituminen ovat johtaneet kritiikin yksiäänisyyteen, jossa samaa kritiikkiä kierrätetään eri julkaisuihin. Ehdotin itse, että koska kriitikkous on joka tapauksessa muuttumassa yhä enemmän apurahapainotteiseksi työksi, joku voisi ottaa tehtäväkseen hakea työskentelyapurahaa kirjoittaakseen sen turvin juuri maakuntalehtiin. Moderaattori Kihlman muistutti Suomen arvostelijain liiton vastikään päättyneen Kritiikki näkyy -hankkeen lähikritiikkiosiosta. Siinä hanke sopi maakuntalehtien ja paikallisten kriitikoiden kanssa jutuista ja maksoi niiden palkkiot. Säkö mainitsi tekstejä lukiessaan useasti ajatelleensa, miten paljon paikallisen kriitikon näkökulma voi jutulle antaa.

Valtaa käsiteltäessä tarkennettiin muutenkin kuvaa siitä, miten suhteellista se nykykriitikolle on. Säkön mukaan etenkin isoissa medioissa päätökset tehdään ”koneistossa”, ja kriitikko tulee mukaan vasta toimituksellisen prosessin loppuvaiheessa, kun suurin osa vallasta on käytetty. Anhava havainnollisti tätä kertomalla erääseen näyttelyyn saapuneesta Hufvudstadsbladetin kriitikosta, joka kirjoitusaikeita kysyttäessä alkoi avata, miten vaikeaa ehdotusten läpi saaminen nykyään on. Palkkion saadakseen olisi kirjoittamisen lisäksi käytävä pitkä taistelu sen eteen, että ylipäätään saa kirjoittaa.

Isoissa medioissa päätökset tehdään ”koneistossa”, ja kriitikko tulee mukaan vasta toimituksellisen prosessin loppuvaiheessa.

Säkö huomioi lisäksi, että vallankäyttöön sisältyvää mahdollisuutta luoda keskusteluja ja tarjota näkökulmia vaikeuttaa toimituksissa yleistynyt asenne, että taidekritiikin kieli teknisine termeineen on liian hankalaa. Säkön mukaan yleisöä on tietysti syytä ajatella, mutta ”erityissanasto kieltämällä kritiikki ei pysy taiteen perässä”. Lisäsin tähän, että lukijoihin voisi myös luottaa enemmän: aikuisen ihmisen törmätessä itselleen uuteen sanaan on kohtuullista olettaa ensireaktion olevan termin googlettaminen eikä esimerkiksi lukemisen lopettaminen. Ruscica lisäsi, että ihmiset oppivat uusia yhteiskunnallisiin ilmiöihin liittyviä sanoja jatkuvasti, joten taiteen nostaminen tikunnokkaan on outoa.

Lopuksi palattiin vielä tulevaisuuden mahdollisuuksiin. Mäen mukaan kritiikistä kannattaa ajatella myönteisesti, sillä mitään erityisiä esteitä sen kehittämiselle laajempien yleisöjen ja parempien korvausten suuntaan ei ole. On turha jäädä harmittelemaan päivälehtien muutoksia ja sitä, ”miksi jokin iso konserni ei ymmärrä taiteen merkitystä”, sillä viime kädessä muutokset eivät johdu toimituksien asenteista vaan siitä, että niiden on vaikea taloudellisesti selviytyä. Kaikkiaan Mäki katsoi, että tilaisuudessa ilmoille heitetyt ideat, Mustekalan ja NO NIIN -lehden kaltaisten julkaisujen saama ylistys sekä Taide-lehden jo satavuotinen selviytyminen antavat syitä suhtautua valoisasti.

Resursointia ja viestintää

Itselleni keskustelusta jäi käteen erityisesti kaksi teemaa. Ensimmäinen on jokseenkin tuttu huomio kriitikkokentän hajanaisuudesta. Paremman resursoinnin, uudenlaisten työskentelyedellytyksien luomisen ja laajojen rakenteellisten muutosmahdollisuuksien muodostama työsarka edellyttäisi sirpaleiselta freelance-kentältä joukkovoimaa ja jonkin konkreettisen näkemyksen taakse asettumista.

Toinen, osittain päällekkäinen urakka liittyy mielikuviin ja keskusteluilmapiiriin. Kriitikon työn erilaisia merkityksiä ei ymmärretä taidekentän ulkopuolella kovin hyvin, ja koko ammattinimikkeellä on monille kielteinen klangi. Populaarissa mielikuvituksessa elää sitkeästi ajatus, että taiteilija ja kriitikko ovat toistensa vastavoimia, ja kriitikko tietysti tapaa olla tässä se ankeampi osapuoli – sympatioiden jakautuminen tullaan huomaamaan taas seuraavan kritiikkikohun noustessa. Myös omat, taidekenttää seuraamattomat kaverini toisinaan kyselevät sen suuntaisesti, että millä pätevyydellä ja pokalla kukaan muka ruotii toisen taideluomuksia julkisesti.

Kriitikon työn erilaisia merkityksiä ei ymmärretä taidekentän ulkopuolella kovin hyvin.

Miten mielikuvia voisi muuttaa ja kriitikon työn merkitystä kirkastaa? Voimme tietysti itse kertoa työstämme mahdollisimman monelle. On kuitenkin ilmeistä ja odotettavaa, että hankaluuksissa olevan ammatin harjoittajat puolustavat työtään, ja ilmeisyytensä vuoksi puolustelu on myös helppo sivuuttaa. Siksi olisi tärkeää jatkossakin osallistaa keskusteluun kriitikoiden lisäksi muita taidekentän toimijoita, joille kritiikillä on merkitystä.

Jos suuren yleisön mielikuvia saadaan edes rahtusen muutettua suuntaan, jossa kriitikko näyttäytyy osana taidekentän ekosysteemiä, toivottuna kielellistäjänä ja keskustelijana vaikka joskus vähän hutkisi ja provosoisi, kritiikkiä on paljon helpompi elvyttää – tapahtuu elvytys sitten mediakonsernien sisäisinä vääntöinä tai uudenlaisina julkiselle sektorille ajettuina rakenteina.

Toisin sanoen tarvitaan myös viestintää. Ehdottamassani moniammatillisessa muodossa se olisi luullakseni sekä mahdollisimman tehokasta että mahdollisimman totuudenmukaista – eikä ehkä edes niin kovin likaista työtä?

Kirjoittaja on kriitikko ja kulttuurialan sekatyöläinen.

Viitteet

[1] Handke on kuuluisa serbinationalisen kiihkoilun puolustamisestaan. Hän on mm. kiistänyt vuoden 1995 Srebrenican kansanmurhan ja verrannut Kosovon itsenäistymispyrkimyksiä holokaustiin. Säkö esitteli, miten palkinto ja sitä seurannut saksankielinen keskustelu kirvoittivat esimerkiksi asiaa käsittelevän tutkimushankkeen, johon kirjoittivat Balkanin alueen kriitikot ja kulttuurijournalistit, sekä dokumentaarisen teatteriesityksen The Handke Project: Or justice for Peter’s stupidities. Säkön mukaan kumpaakin leimasi kriittisyys saksalaisia ja läntisiä medioita kohtaan, joissa keskustelu asettui tutuksi debatiksi taiteen itsenäisyydestä suhteessa taiteilijan moraalisuuteen. Tämän sijaan tutkimushankkeen kirjoittajat ja näytelmä osoittivat Handken kirjoja lähilukien, että niistä itsestään löytyy kirkasta propagandaa, ja että teoksilla on täten suora poliittinen konteksti. Säkön laaja artikkeli ”Balkan on kulttuurijournalismin sokea piste”
The Handke Projectista konteksteineen löytyy Teatterin Uuden Alkukirjaston sivuilta.