Suurteoksia II

Toim. Saara Turunen & Petra Maisonen

Tammi 2023, 303 s.

Saara Turusen ja Petra Maisosen toimittama Suurteoksia ilmestyi 2021. Toimittajat kutsuivat tuolloin 19 naiskirjoittajaa esittelemään mielestään suuria teoksia. Suurteoksia sai jatkoa tänä vuonna. Tällä kertaa mukana on 20 kirjoittajaa, kaikki jälleen naisia.

”Toiveemme kirjailijoille olivat samat kuin aiemmankin Suurteosten kohdalla. Tilasimme tekstejä teoksista ja kirjailijoista, jotka olivat olleet kirjoittajille itselleen jollakin tavalla suuria, vaikuttaneet heidän elämäänsä ja kirjailijuuteensa ratkaisevalla tavalla. Jälleen toivoimme henkilökohtaista lähestymistapaa ja toisaalta myös hieman myös sitä, että mukaan valikoituvat teokset eivät olisi välttämättä niin sanotulle suurelle yleisölle niitä kaikkein tutuimpia. Kirjailijoiden omat valinnat olivat silti tätäkin kirjaa tehtäessä etusijalla.” (s. 7–8)

Nämä tavoitteet toteutuvat varsin hyvin. Suurteoksien jatko-osaan on saatu mukaan melkoisesti vaihtelevuutta, katsottiin sitten esseissä käsiteltyjä teoksia tai esseiden kirjoitustapaa.

Subjektiivisuus korostuu, mikä on ymmärrettävää. Moneen ”suureen” kirjaan liittyy voimakasta tunnearvoa. Esimerkiksi Tuuve Aro sai Jean Rhysin romaanin Herra Mackenzien jälkeen (1931; suom. 2001) syntymäpäivälahjaksi silloiselta rakastetultaan. Jälkikäteen Aro koki Rhysin kirjan enteenä, koska se kuvasi hylätyn naisen ulkoista ja sisäistä elämää rakastajan jätettyä hänet. Myös Aron elämässä seurasi kirjan saamisen jälkeen huonoja aikoja, molemminpuolisia hylkäämisiä ja surua. Eikös siitä jää jälkiä lukukokemukseenkin.

Subjektiivisuus korostuu, mikä on ymmärrettävää.

Esseet pursuavat muutenkin syvälle käyviä henkilökohtaisuuksia. Fiona ’Elone erittelee Kaari Utrion Aatelisneito, porvaristyttö -teoksen (1974) äärellä melkoisesti kotinsa sukupuolikasvatusta ja seksuaalisesti vapaata ilmapiiriä. Hän näkee vanhempiensa sukupuolikasvatuksessa myös sudenkuoppia, joita perkaa avoimeen sävyyn.

Lukemisen miljöö on tärkeä. ’Elone kuvaa havainnollisesti lapsuudenkotiaan, jossa kirjoja oli hyllyissä, pöydillä, pöytien alla ja seinien vieressä. Kirjojen määrä kasvoi kuulemma joka kerta, kun äiti eksyi kirpputoreille.

’Elone otti Utrion romaanin ensi kerran käteensä yhdeksänvuotiaana, hämmentyi seksuaalisväritteisestä kansikuvasta ja vetäytyi kirjan kanssa huoneeseensa. Hän ei poistunut kotoa, ennen kuin viimeinenkin sana oli luettu. Sen jälkeen ’Elone luki intohimoisesti kaikki Utrion kirjat, jotka sai käsiinsä.

”Yksi suurimmista syistä, miksi Kaari Utrio on edelleen tänäkin päivänä yksi lempikirjailijoistani: hänen tarinoidensa hahmot eivät murru, eivät hylkää omia unelmiaan tai luovu itsestään ryhtyäkseen rakastajiksi tai äideiksi. Heitä koetellaan ja haastetaan, mutta he pysyvät omina itsenään.” (s. 47–48)

Tällainen ”elämän sankaruuden” todellinen esittelijä on arvokas kenelle tahansa lukijalle, oli sitten kyseessä tuleva uusi kirjoittaja, metallimies, lääkäri tai poliitikko.

Pokkari opasti vastuuntuntoon

Aina Bergroth erittelee Simone Weilin ajattelua, kuvausta ja lukutapoja lähtien tämän teoksesta Painovoima ja armo (1947; suom. 1957). Suomalaisnaisen taskussa nuhjaantui Otavan Delfiinikirjat-sarjan pokkari. Bergroth jäljittää ristiriitaisia muistikuvia lukukokemuksistaan. Millainen lukija mahtoikaan olla se kaksikymppinen kirjallisuuden ja filosofian opiskelija, joka tutustui Weilin ajatteluun? Weilin ajattelu tarjosi suomalaistytölle jonkinlaiset raamit maailmankuvalle sekä käsityksille vastuusta ja etiikasta.

Painovoima ja armo ei ollut aforistinen kokoelma, vaan keskeneräiseksi jääneen teoksen rakennusaineista koostettu kokonaisuus. Lähde sitten kääntämään tällaista kirjaa! Maija Lehtonen otti haasteen vastaan ja onnistui siinä ainakin kohtuullisesti. Bergroth kantoi suomennosta mukanaan vuosia ja palasi siihen yhä uudestaan.

Emmi Itärannan luenta Susanna Clarken Piranesista (2020; suom. 2021) on kokoelman ansiokkaimpia. Essee alkaa kiinnostavasti kirjeellä, jonka Itäranta kirjoittaa Englannissa suosikkikirjailijalleen luettuaan Piranesin keväällä 2021. Samaan aikaan Itäranta suunnitteli uutta romaania, pyöritteli mielessään romaanihenkilöitä ja jätti hyvästejä maalle, joka oli ollut hänen kotinsa yli vuosikymmenen.

Keskellä mitä kammottavinta eristysaikaa ja kyyneleiden samentaessa usein silmät Itäranta luki Piranesia tavalla, joka tuntui mitä henkilökohtaisimmalta. ”Joskus kohdalle osuu kirja, johon voi astua sisälle kuin rakennukseen, ja sen huoneissa kulkiessaan löytää asioita, jotka tuntuvat juuri itseä varten sinne asetetuista: kämmeneen sopivan sileän kiven, oikeaa kokoa olevat kengät, jotka eivät hierrä mistään, juuri sellaisen tyhjän muistikirjan, jota on aina etsinyt.” (s. 80)

Itäranta tiesi, että Piranesissa oli kyse todellisuudessa kirjailijan kyvystä tavoittaa universaaleja asioita henkilökohtaisen kautta. Silti hän hämmästyi, että tällainen tunne oli mahdollinen jonkin niin rajallisen kuin sanojen kautta. Suuri kirja kertoi tunnistettavasta miljööstä.

Emmi Itäranta ihaili englantilaiskollegansa käsityöläistaitoja kirjoittajana. Lukijan kuljetus uskottavaan mutta vieraaseen maailmaan epäluotettavan kertojan kautta antoi lukijalle etumatkaa päähenkilöön nähden. Lukija tiesi samoja asioita kuin Piranesi, mutta osasi ajatella tarinaa pitemmälle, tehdä pitemmälle vietyjä päätelmiä. Clarken teksti samanaikaisesti kutsui lukijan tekemään tulkintoja ja julisti kaikki tulkintayritykset jollakin tavalla vajavaisiksi.

Sielunsisarten kanssa takaisin luontoon

Anita Konkka aloittaa oman esseensä kertomalla, kuinka hän seitsemäntoistavuotiaana oli toipumassa levottomasta murrosiästä. Kolmisen vuotta katuja vaellettuaan hän eksyi Munkkiniemen kirjastoon, jossa kirjastonhoitaja antoi hänelle käteen Cora Sandelin romaanin Alberte on yksin.

Tuolloin elettiin 1950-lukua, joka oli Suomessa miesproosan vuosikymmen. Sandelin trilogia jäi monelta lukematta, koska oli kerran naisen kirjoittamasta tekstistä kyse. Suomennokseen vuodelta 1956 ei pantu edes suomentajan nimeä.

Trilogian luettuaan Konkka oli häkeltynyt. Koulun kirjallisuuskerhossa hän ei kuitenkaan uskaltanut mainita teossarjaa mielilukemistokseen. Eihän kukaan nyt naisen kirjoittamia kirjoja lukenut tosissaan.

Sandelin trilogiassa Konkka tunnisti sielunsisarensa ensimmäistä kertaa. Sepitteellisiä sielunveljiä hän oli tavannut aikaisemmin jo useampia, muun muassa Arosuden Harry Hallerin ja Maan valon Ólafur Kárasonin. Konkka käy esseessään läpi norjalaiskirjailijan elämänvaiheita ja kertoo trilogian osien valmistumisesta. Juonikuvaukset tulevat mukana. Ensimmäisen ja viimeisen osan ilmestymisen välillä oli 13 vuotta.

Sandelin kutoma tarina kosketti henkilökohtaisuudellaan Konkan tunteita, kun hän luki nuorena trilogian. Näin todesta ja henkilökohtaisesta tarinasta hän ei voinut puhua kenenkään kanssa. Tarina oli kuin suoraan hänen perheestään, hänen äitinsä tarina.

Anni Kytömäki kertoo luontohenkisesti nuoruuden lukukokemuksestaan. 18-vuotiaana hän matkusti Valkeakoskelle ja kiipesi Rapolanharjulle. Reppuunsa tuleva kirjailija oli pakannut amerikkalaisen Jean Heglandin juuri ilmestyneen esikoisromaanin Suojaan metsän siimekseen (1996; suom. 1998). Romaani kuvasi poikkeusaikaa erämaaoloissa. Yhteiskunta oli romahtanut, jossakin sodittiin ja taudit kylvivät kuolemaa toisissa paikoissa.

Yhteiskunta oli romahtanut, jossakin sodittiin ja taudit kylvivät kuolemaa toisissa paikoissa.

Voimakas lukukokemus muistui Kytömäen mieleen, kun korona-aika alkoi. Heglandin romaanissakin osa ihmisistä koki kriisin alussa lähes euforista yhteenkuuluvuuden tunnetta, joka jäi kuitenkin lyhyeksi. Sen jälkeen taikausko, kyräily ja epäluulo alkoivat levitä. Tapahtumat johtivat fiktiivisessä Englannissa väkivaltaan, joka jäi onneksi tulematta todellisuudessa. Kun koronakriisi oli jo päättynyt, Venäjä hyökkäsi Ukrainaan.

Kytömäki luki romaanin nuorena lähinnä vertaistukena unelmilleen ja tulevaisuudennäkymillensä. Hänhän ei kulutusyhteiskuntaa veisi eteenpäin omalta osaltaan. Luonto on säilynyt hänelle tärkeänä. Hän kirjoittaa ja sulkee tietokoneen. Sen jälkeen hän lähtee metsään. Se on kirjailijalle koti.

Lapsuuden idolit lohduttivat yksinäistä

”Kun luen Mio, poikani Mioa, läsnä eivät ole vain lapsuuteni ja aikuisuuteni minä, vaan vielä kaksi muutakin lukijaa. He ovat vierailulla haavemaailmasta: minä mahdollisena tulevana vanhempana ja oma potentiaalinen lapseni.” (s. 223)

Outi Mäkinen lähtee ruotimaan suhdettaan Astrid Lindgreniin omasta lapsuudestaan käsin. Varhainen mielikuva ruotsalaisesta lempikirjailijasta on säilynyt aikuisenakin, osittain siksi, ettei Mäkinen ole halunnut haastaa sitä lukemalla tarkemmin Lindgrenin elämäkertoja. Lindgren on ihmeellinen kirjailija – ja saa ollakin. Hänen taiteensa ansaitsee tulla muistetuksi sellaisenaan, ei tekijänsä kautta.

Lindgrenin kirjoista tärkeimmäksi itselleen Mäkinen on arvottanut Mio, poikani Mion (1954; suom. 1955), johon hän tarttuu aikuisenakin yhä uudelleen. Kunpa emme olisi niin pieniä ja niin yksin. Teoksen äärellä hän vaistoaa omaan elämänhallintaan liittyviä ongelmia kouriintuntuvasti. Hän huomaa, että lapsilukija on hänessä edelleen läsnä, se joka vertailun ja erittelyn sijasta kokee tekstin.

Keskittyminen kirjailijan persoonan sijasta hänen teoksiinsa määrittää Maria Matinmikon esseetä Gloria Watkinsista. Tämä käytti pienillä alkukirjaimilla taiteilijanimeä bell hooks yhtäältä kunnioituksesta äitiään ja isoäitiään kohtaan ja toisaalta siksi, ettei lukijan huomio kiinnittyisi teosten sijasta häneen itseensä.

Rosa Liksom aloittaa oman esseensä Marguerite Durasista muistelemalla elämänsä ensimmäistä interrail-reissua Pariisiin, häämatkaansa Vietnamiin sekä matkaa Kuubaan. Kaikista matkoista jäi muistoksi joko Durasin romaani tai keskustelukokemus hänestä jonkun ventovieraan kanssa. Rakastaja-romaanin lukeminen aktualisoitui purjehdusretkellä Ruotsissa. Ilojen, surujen, halun ja yksinäisyyden sinfonia huumasi Liksomin ja viritti hänen olonsa kevyeksi, jopa puhtaaksi.

Niin, olihan Suurteoksissa paljon muutakin esillä. Mutta edellä kuvattu riittänee osoittamaan, että teoksen sikermä vaikuttavista kirjailijoista on lavea kuin maailmankirjallisuus yleensä ja havainnollisuutta löytyy kosolti. Koin hyväksi sen, että kirjoittajat lähtivät pointeissaan ja tulkinnoissaan liikkeelle itselleen tutuimmasta mahdollisesta kontekstista eivätkä eksyneet harhapoluille, ainakaan kovin pitkäksi aikaa.

Milloinkohan mahdetaan julkaista vastaava miesten kirjoittama suurteosopus?

Kirjoittaja on ulvilalainen opettaja, kulttuurijournalisti ja tietokirjailija.