Tämä artikkeli on ilmestynyt alkujaan Kritiikin Uutiset – Kritikernytt -lehden numerossa 4/2013.

Yhtäkkiä kriitikkokissa hyppäsi pöydälle ja innostui aivan hirveästi juttelemaan, polemisoimaan ja kommentoimaan kritiikin ja kulttuurin nykytilannetta.

Oli kiinnostavaa lukea Helsingin kirjamessujen aikana Suomen Kuvalehdessä (nro 43) ilmestynyttä laajaa artikkelia, jossa eri tahot pohtivat kirjallisuuden tämänhetkistä vointia Suomessa. Huvittavaa oli myös todeta, että lehti poistettiin telineeltään Otavamedian messuosastolla provosoivan kantensa johdosta. Kansi koostui vessapaperirullasta kirjan muodossa.

Helsingin Sanomat uutisoi, että Suomen Kuvalehden poistaminen johtui Otava-kustantamon toimitusjohtajan, Pasi Vainion määräyksestä. Selitys kuului: ”Päätin asiasta kunnioituksesta suomalaisten kirjailijoiden työtä ja lukijoita kohtaan.” Tällainen itsesensuuri, kaupallisine implikaatioineen, tuntuu aika naurettavalta kaiken kohun jälkeen.

Helsingin Sanomat puolestaan tarttui kirjallisuusruoskinta-aiheeseen ja julkaisi jutun mielipidesivuillaan (16.11) otsikolla ”Kirjallisuus voi sittenkin hyvin”. Tässä jutussa eri alojen auktoriteetit ilmaisevat mielipiteensä suomalaisesta kirjallisuudesta. HS-raati on sorvattu myös prosenttiympyrään, joka osoittaa että ”melkein kolme neljäsosaa vastaajista on sitä mieltä, että Suomessa julkaistaan riittävästi hyvää kotimaista kirjallisuutta”. Tämä arvio, joka siis rakentuu eri sivistysalojen edustajien mielipiteistä, ei ehkä välttämättä vastaisi kirjallisuuden ammattikriitikoiden kriittisiä näkemyksiä vaan ilmaisee pikemmin mutu-tyyppistä optimistista populismia.

Hyvä sinänsä, että kirjallisuudesta keskustellaan monella tavalla – olipa sitten kyse asiantuntevasta kritiikistä tai mielipidetasoisesta kommentista. Varsinkin kun nyttemmin ollaan huolissaan ylipäänsä lukemisesta ja mahdollisesti hiipuvasta kiinnostuksesta kirjallisuuteen nuorempien polvien keskuudessa.

Helsingin Sanomat teki myös toisen kiinnostavan jutun (9.11.), jossa Esa-Pekka Salonen pääsi esittämään huolestumisensa siitä, että Suomi olisi sortumassa ”uustyperyyden aikaan” ja kauhisteli blogeja ”toimitusten korvaajina”. ”Kulttuurikeskustelun sijaan heitellään vessakirjoitusten tasoisia argumentteja. Korkeakulttuuria jopa halveksitaan.”

Voidaan spekuloida sillä, onko blogiin kirjoittaminen tuhoisaa vai eikö. Tietysti sana on vapaa ja tietysti uusmediatilanteessa voidaan huomioida mitä erilaisimpia muotoja esittää kommentteja kulttuurista. Salonen kuitenkin totesi, että hänelle on sama, ”saako sisällön printistä tai vaikka iPadista, kunhan on oikea toimitus, jossa on editointiporras ja vastaava päätoimittaja juridisine vastuualueineen” ja että tämä on tärkeää ”niinkin harmittomassa asiassa kun taidekritiikki ja erityisen tärkeää yhteiskunnan keskeisten toimijoiden kriittisessä seurannassa”.

Myös kriitikkokissa on ollut huolestunut näistä erilaisista kulttuurielämän ja kulttuurikritiikin tilanteista, mutta samalla superinnostunut, kun on päässyt katsomaan ihan mielettömän avantgardistisia esityksiä liittyen joko Liikkeellä marraskuussa -festivaalin ohjelmistoon (1–9.11) tai kansainvälisen Baltic Circle -teatterifestivaalin (13–17.11) postpostmodernistisiin esityksiin johon muun muassa kuului haastava valokuvateatteri.

Tällaisissa yhteyksissä, kun näyttämölle tuodaan jotain aivan uutta, niin esteettisesti kuin sisällöllisesti haastavaa, kriitikko on haltioissaan. Hän voi tehdä löytöjä, ja hän joutuu haastamaan itseään tulkintojen ja analyysien suhteen sekä parhaassa tapauksessa toteamaan, että nyt on luotu jotain aivan ennenkokematonta, ennennäkemätöntä.

Vastaavia löytöjä voi tietysti myös tehdä kuvataiteen, musiikin ja kirjallisuuden puolella, missä rikotaan raameja, ollaan haastavia, luovia, kokeellisia. Ja vaikka koirat haukkuvat siellä taustalla, niin kriitikkokissa voi ainakin tyytyväisenä todeta että hän parhaansa mukaan hoitaa tärkeätä tehtäväänsä.

Kirjallisuudessa näitä raamien rikkomistrendejä on jo ollut esillä mm digirunoudessa, joka jo muodoltaan lähestyy kuvataidetta – sekä erinäisissä absurdeissa runokokoelmissa, missä sekä taitto, sivujen ulkonäkö, piirustuksen käyttö että eräänlainen loputon sanatulva, sanojen sijoittuminen visuaaliseen muotoon luo jotain aivan uutta.

Kirjoittaja oli SARVin puheenjohtaja vuonna 2013.