Tämä artikkeli on ilmestynyt alkujaan Kritiikin Uutiset – Kritikernytt -lehden numerossa 4/2013.

Mitä silmät ei nää

sen sydän ymmärtää

– Juha Tapio

Perjantai-iltaisin Suomen kansa kokoontuu television ääreen itkemään yhdessä. Vain elämää -ohjelmassa suositut artistit viettävät aikaa yhdessä, esittävät toistensa kappaleita ja pyyhkivät silmännurkkiaan. Miljoona suomalaista katsoo ohjelmaa.

Minkä ihmeen takia kansa fiilistelee artistien elämän tavallisia tapauksia ja heikkoja cover-esityksiä? On kuin televisioviihteen kohteena olisi yhtäkkiä vanhusten joukko, joka tirauttelee kyyneleitä yhtenään liikuttuessaan jostain triviaalista ja jokapäiväisestä, jostain täysin tavanomaisesta asiasta. Kun tavanomainen piirtyy kaiken katoavaisuutta vasten.

I will try and fix you. Näin heikoilla ollaan. Coldplayn kappaleesta on tullut tärkeä uniriepu katastrofaalisen pelottavaan maailmaan – se käy 9/11-muistotilaisuuksiin, Steve Jobsin hautajaisiin ja tukemaan hyväntekeväisyysjärjestö Oxfamia. Prinssi William soittaa Coldplayta pikku-Georgelle unimusiikiksi. Tätä kuuntelee Englannin tuleva kuningas.[1]

• • •

Jos olet koskaan lohduttanut ketään, jonka menetystä tai surua et voi millään teolla tai sanalla tasoittaa, pehmentää tai korvata, tiedät miten naurettava olet riittämättömyydessäsi. Saatat rikkoa jotain hyvine aikeinesi. Ei tarvitse ajatella edes sitä, kuinka meidän surumme ovat niin pieniä universumin hirmuisessa mittakaavassa, vaan sitä, kuinka pientä lohtu on tuon ihmisen surun mittakaavassa. Kuin antaisi pääsiäisvarvun pajunkissoineen rammalle kyynärsauvaksi. Kuin kuroisi umpeen parikymmensenttisen avohaavan lasten kuviolaastarilla. Kuin sammuttaisi tulipaloa hakkaamalla liekkejä rintaliiveillään ja päätyisi polttamaan ne. Yrität korjata ihmistä. Voisit yhtä hyvin korjata koko planeetan samalla, suojella sitä pahalta ja paikata sen haavat.

Sadat tuhannet suomalaiset tirauttivat kotisohvillaan, kun Jukka Pojan Mitä silmät ei nää -esitys purkautui artistien kyynelvirraksi. Kuva: Nelonenmedia

Kollektiivinen todellisuus on järkyttävistä uutisista rakennettu. Maailma on pieni ja me olemme pieniä. Ihmiskuntaa koettelevat jatkuvat kärsimykset, elämän arvon häviäminen tai koko elämän häviäminen eivät ole vain teoreettisia kysymyksiä. Ne ovat mahdollisuuksia. Elintason paraneminen kärsimyksen vähentymisen myötä ja kuolleisuuden globaali pieneneminen saattavat tarkoittaa vain elonkehän romahdusta.

Consolatio on vanha nimi lohdun kirjallisuudelle. Maanpakoon joutuneet, koettelemusten uhrit, kuolevat, köyhtyneet, yksin jääneet, rakkaudessa pettyneet ovat aina tarvinneet lohtua. Läheiset hautajaisissa yhteisöt katastrofien jälkeen ja niiden partaalla. Kyky lohduttaa ja ottaa lohtua vastaan ovat varjelleet juuttumasta kärsimykseen.[2]

Kristillisessä hautajaisretoriikassa consolatio-retoriikka on säilynyt muuttumattomana – kuin ruoho, jonka yli käy tuuli eikä häntä enää ole; tai auringon alla kaikki on turhaa. Juhlakoristeita, joiden lohdullisuus on tuttuudessa ja jatkuvuudessa.

Stadionkeikat ovat mammuttimaisia massatapahtumia, kuin profaaneja messuja. Rockballadit eivät ole vähäisiä lohduttajia suuressa maailmassa, ne ovat hyvin pienten ihmisten kehtolauluja. Coldplay on stadionrock-bändi, vaikka yleisesti nykyinen musiikkiteollisuus houkuttelee pienehköjä osayleisöjä kerralla. I will try and fix you. Laulun tarjoaman lohdun hylkääminen olisi kuin heittäisi pikkulapsen pihalta tuoman voikukan roskiin, ja sen myötä toivon maailman pelastumisesta.

Vain elämää perustuu pitkälti sille, että artistit esittävät toistensa kappaleita. Ei sillä väliä, että Neumann onnistuu päästämään ilmat pihalle Jari Sillanpään ”Bum Bum Bumista”, vaan merkitystä on sillä että tuttu laulaja tulkitsee toisen tutun laulajan tuttua kappaletta. Turvallista, varmaa ja yllätyksetöntä kuin Coldplayn pitkäsoitto. Kuin kristillisen lohdun liturgia.

Nykyihminen on tyynen tietoinen maailmanlopusta. Siksi hän itkee kuin vanhus toisten ihmisten kiitollisuudesta elämää kohtaan.

• • •

Yhtäaikainen edistys ja maailmansotien aiheuttama valtava hävitys synnyttivät paradoksin 1900-luvulla. 1800-luvun aikana opittiin aina vaan paremmin hallitsemaan sairautta ja kuolemaa, ja silti modernin ihmisen historia on ollut jatkuvaa epävakaan ajan tajuamisen ja sietämisen historiaa. 1900-luvun suursodat mursivat illuusion elämän vahinkojen minimoimisesta. Samalla ne tekivät maailmasta pienemmän kuin se oli ollut, kutistivat sitä niin, että sana ”sota” pystyi kuvaamaan riittävän tarkasti koko maailman tilaa.

Nyt maailma on vielä pienempi, jokainen sen kolkka on yhteydessä toiseen reaaliaikaisesti. Unelmat ja utopiat hävisivät aina vain paremmin tunnetusta maailmasta samaa tahtia kuin valkoiset alueet kartalta. 1900-luvun tavoitteet hävittää sorto, kärsimys ja sodat, vaikka kuolemakin, ovat edistyneet hitaasti mutta jatkuvasti. Fantasia turvallisesta, pitkästä, tuskattomasta, vapaasta ja helposta elämästä elää rinnan totaalisen lopun fantasian kanssa.

Uuden vuosituhannen ihminen on tyynen tietoinen maailmanlopusta. Siksi hän itkee kuin vanhus toisten ihmisten muistoille kauniista hetkistä ja kiitollisuudesta elämää kohtaan.

Atomipommit ja keskitysleirit muokkasivat ihmisen suhteettoman suureksi. 1900-luvun ihminen osasi rakentaa ja tuhota tehokkaammin kuin kukaan ennen häntä. Hän säpsähti voimiaan. Sittemmin on muodostunut käsitys ihmisen vaikutuksesta ekosysteemiin. 1900-luvun alun humanismi vielä saattaa puhua ihmisen mittakaavasta, mutta me olemme on kadottaneet tuon mittakaavan. Paljonko se painaa – montako kättä sillä on – kuinka pitkälle ne yltävät – kenen taskuja ne kaivavat? Emme voi enää olla toiveikkaita uuden etsimisessä ja löytämisessä: uusi maa ja toiset territoriot ovat epäinhimillisten matkojen päässä, eikä meillä ole enää varaa avaruusohjelmiin, kuten viime vuosisadalla.

1900-luvun myötä tuli selväksi, että ihmisen tuhovoima voi muuttaa koko tuntemamme maailman. Kapitalismin ja länsimaisen demokratian yhteiset voitot alkavat vaikuttaa Pyrrhoksen laakeriseppeleeltä. Universaalien oikeuksien julistaminen ja kyky laatia hyväätarkoittavia sopimuksia maailmanlaajuisella tasolla ovat ihailtavia mutta vajaita, aina epäonnistuvia yrityksiä, jotka muuttuvat kyvyksi hyötyä ympäristöstä ja ihmisestä maailmanlaajuisesti, tarkoitukselliseksi tietämättömyydeksi toisten olosuhteista. Kukaan ei voi pelastaa. Kapitalismin reuna-alueet vuotavat happoa, joka syövyttää ihmiset ja maan. Kärsimys ei lopu. Euroopan linnakkeessa pelkäämme syystäkin, että se saavuttaa meidätkin vielä.

• • •

Coldplay on maailman menestyneimpiä yhtyeitä, joka tekee jaksamismusiikkia fiksuille ihmisille. Kuva: www.coldplay.com

Mutta parhaamme ollaan yritetty! Tarkoituksella ei olla rikottu! When you try your best but you don’t succeed. Hedelmätön yritys, siinä lohdun paikka. Menetykset voivat olla absoluuttisia, täysin korvaamattomia. When you lose something you can’t replace. Meidän parhaat yrityksemme eivät ole riittäneet, vaan menetämme jotain korvaamatonta ja korjaamatonta.

Kukaan ei siunaa eikä varjele tämän kulttuurin ihmisiä. Suhtaudumme toistemme suruihin kuin supersankarikompleksia täysillä elävä lapsi: minäpä korjaan sinut, halitaanko. Aivan kuten Chris Martin laulaa. Siinä koko vähä usko. Tuhossa suuret, lohdussa heikot.

Kristillinen maailmanselitys ja sen myötä hengellisyys ei enää määritä kulttuurin kokonaisuutta. Kokemastaan vääryydestä ei saa korvausta tuonpuoleisessa, hyvät teot eivät kirkasta ketään korkeamman olennon silmissä. Teot, sanat ja ajatukset eivät seuraa ajasta ikuisuuteen. Maallistuneessa yhteiskunnassa ihminen on oma mittansa, ja siihen huono. Ehkä sen mitan alkaa oppia.

Miten tällaista olentoa voi lohduttaa? Se viihtyy brutaalin ja banaalin, aikaatäyttävän väkivallan äärellä tai brutaalin ja banaalin, aikaatäyttävän pornon äärellä. Se kaipaa jatkuvaa seikkailua kunhan saa olla kotonaan. Se joutuu näkemään paljon vaivaa vain rauhoittuakseen. Se on neuroottisen huolestunut omasta terveydestään mutta kyvykäs huolehtimaan siitä vain puuskittain. Se on valmis suuttumaan toisille väärin asetetuista sanoista tai väärään paikkaan joutuneesta kohteliaisuudesta.

Samalla se olento on oppinut etsimään voimaa toisista samanlaisista. Kysymys ei ole enää pelkästä emotionaalis-sosiaalisesta yhteydestä läheisiin, vaan joukkohaleista, joukkoempatiasta, joukkoitkusta. Siten Vain elämää toimii yhteisöllisenä lohtuna. Miljoonalle. Elämänkokemus ja sen artikulointi, samanlaisten ja samastuttavien kokemusten emotionaalinen löytäminen puhdistavat ja voimauttavat, lohduttavat. Siinäpä itkeä tihuutat Neumannin kanssa kun Cheek vetää ”Levotonta Tuhkimoa”.

• • •

Kun nykyihminen kaipaa lohtua, hän hakeutuu ystävien puheille tai terapeuttiseen kriisiapuun. Tärkeintä on, että joku kuuntelee ja osoittaa ymmärtäneensä. Perinteisessä merkityksessään consolatio ei kuuntele, vaan se tietää miltä lohdun kohteesta tuntuu. Se tietää, mitä surevan pitää tehdä löytääkseen liennytystä. Ihminen on mato matkamies maan, ei erityisempi kuin ne sokeat olennot, jotka ryhtyvät hajottamaan ruumistasi kuoltuasi.

Consolatio on yksisuuntaista. Tekstille ei voi kertoa miltä tuntuu, se ei kirjoita lähetettä terapiaan eikä reseptiä nukahtamislääkkeisiin. Kenenkään tunteet eivät ole sille yksilöllisiä, vaan yleisiä. R.E.M:in ”Everybody Hurts” (Automatic for the People, 1992) suuntautuu juuri yleisen ja yksityisen rajoille. ”Night is yours alone” merkitsee eksistentiaalisen yksinäisyyden tilaa, mutta laulun kertosäe, lohdun ydin, sanoo että kaikki itkevät, kaikkiin sattuu, et et et et et ole yksin. Videossa ihmiset nousevat ulos autoistaan ja lähtevät kävelemään kohti yhteistä päämäärää.

Chris Martin (ilmassa) on populaarikulttuurin pastori. Kuva: www.coldplay.com

Tällä vuosituhannella ei tarvitse sanoa, että et ole yksin. Tiedämme sen. Jopa omituisimmat ongelmamme löytävät vastakaikua. Uneton ei ole yksin, vaan niin mukavasti muiden samanlaisten seurassa, että hän voi elää vakuuttuneena siitä, että on olemassa hänenlaistensa maailma.

”Fix youn” videossa Martin ilmestyy laulamaan kappaleen lopun yleisön eteen keikalle. Yleisö laulaa mukana. On yhteishalin aika.

Coldplayn missio on tehdä jaksamismusiikkia fiksuille ihmisille. You’ll never know if you’ll never try. Se sanotaan ”Fix youn” aikana, ja muissakin Coldplayn kappaleissa. Lohtua ja rohkaisua.

”Fix you” alkaa seremoniallisesti uruilla. Video asettaa mustaan hölkkäpukuun sonnustautuneen Martinin hahmon keskiöön. Falsettilaulullaan hän esiintyy kuin poikakuorolainen ja pastori yhtä aikaa. Laulun puhuttelu voi kohdistua joko ”sinuun” tai ”teihin”. Pastori-Martin korjaa meidät. Juuri pastori, ei pappi – kaitsija tai paimen, ei isä – johtaa lampaansa läpi kylmän, kostean, epävarmuuden jäytämän Lontoon yhteisöllisyyden lämpöön stadionille, jossa aaltoilevat kännyköiden näyttöjen pienet valot.

• • •

”Fix you” on lohtua tilanteessa, jossa kaikki on perseellään. Martin kirjoitti sen vaimolleen Gwyneth Paltrow’lle kun tämän isä, Bruce, kuoli. Taustalla on maineikkaan perheen suru, joka on kirjoittamalla työstetty niin yleisluontoisiksi piirteiksi, että sen varaan voi perustaa filosofian. Tusculumin keskusteluissaan Cicero muuntaa henkilökohtaisen surun yleisiksi, filosofis-eettisiksi kysymyksiksi. Martin on taas pukenut lohdun yleiseen emotionaaliseen kaapuun. ”Fix you” lunastaa oikeuden tuntea surua ja saada lohtua.

Vain elämää muuntaa maineikkaiden ja suosittujen suomalaisten elämänvaiheita yleisiksi emootioiksi. Aistimme kyyneleet Juha Tapion silmissä, kun hän puhuu televisiokameralle laulun synnystä, keskenjääneestä pyykinripustuksesta ja trampoliinilla hyppivistä lapsista. Se hyvä elämä, vain elämä, Juha Tapion elämä, lohduttaa niin täydellisesti, ettei tarvita muuta.

Jukka Poika, joukon kovin kyynelehtijä, pomppaa ylös tuolistaan ja vetää ”Mitä silmät ei nää” reippaalla reggaeotteella. Kun Jukka Pojan ääni murtuu liikutuksesta kesken esityksen, on jotain hetkeksi korjattu, he siellä ovat korjanneet toisensa, me ihmiset olemme korjanneet toisemme.

Sen sydän ymmärtää.

Kirjoittaja on kirjallisuuskriitikko. Vuonna 2013 hänen sukunimensä oli Pääjärvi.

[1] Levyltä X&Y (2005). Coldplayn video kappaleeseen on kuvattu Lontoon metron pommi-iskun tapahtumapaikoilla vuonna 2005. Isku tappoi 56 ihmistä ja 700 loukkaantui. Singlejulkaisun ajoitus oli täydellinen – isku kesällä, ”Fix You” syksyllä.

[2] Consolatio-kirjallisuuden alkuklassikkoja ovat mm. Ciceron Keskusteluja Tusculumissa (Tusculanae disputationes, 45 eKr.) ja Boethiuksen Filosofian lohdutus (Consolatio philosophiae, n. 524 jKr.). Ciceron lohtua käsittelevä kirjoitus tunnetaan vain lainausten perusteella. Hän kirjoitti sen tyttärensä Tullian kuoltua. Laji on ollut tiukasti kiinni kuolemasta muistuttamisen perinteessä.